Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
HIFK:n Petr Kodýtek on tyytyväinen nuorten pelaajien esityksiin vaikeassa tilanteessaLue lisää »
-
Antoine Bibeau soimi itseään jatkoaikavoitosta huolimatta: "Virheeni maksoivat joukkueelle tänään pisteen"Lue lisää »
-
Hampus Falkilla on ollut totuttelemista Liigan tiukkaan tuomarilinjaan – Nuorena hän löysi kadonneen peli-ilonsa PuolastaLue lisää »
-
Kanadan Spengler Cup -joukkueessa Liigasta ja NHL:stä tuttuja nimiäLue lisää »
-
Nuoret Leijonat kohtaa harjoitusottelussa Slovakian – Konsta Helenius sivussa kokoonpanostaLue lisää »
-
HIFK:n Melart ja SaiPan Nikkanen suihkuun ja kurinpitoon päähän kohdistuneista taklauksistaLue lisää »
Jatkoajan leffakerho
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 421 361
- 12 318
Oli ihan jees suoritus mut ei mitään asiaa kultaiseen mieheen mun papereissa.
Myllyt sallittu! Sivuveikkauksena Glenn Close kuristaa Dwayne Johnsonin (viittaako Moanan lauluunsa missään vaiheessa?) tajuttomaksi ennen kolmatta mainoskatkoa. Siellä on jakamassa palkintoja lisäksi myös mm. Harrison Ford, Samuel L. Jackson ja Donnie Yen. Unohtamatta Florence Pughia ja monia muita. Jimmy Kimmelhän tämän isännöi ja hällä on yleensä parhaimmillaan sellainen lempeä julmuus jutuissaan. Saa nähdä millä mitalla siellä vitsaillaan viime vuoden läpsyttelystä, maailmanmenosta ja muusta. Odotamme myös mainintaa Matt Damonista.
Sitten varsinaiset Oscar-veikkaukset 95. gaalaan ja joukkoon lyhyttä jargonia. En ole erotellut omaa mielipidettä muiden mielipiteistä, joten ne ovat siellä sekaisin "minä minä" -muodossa, koska olen laiska ja olisin tehnyt virheitä, jos olisin yrittänyt niitä erotella, joten siispä otan luontevasti kaiken krediitin itselleni. Kovin syvällisesti ei ole ollut aikaa tutustua ja tuijottaa tilastoja, mikä on ehkä parempikin. On paljon kivempi kun säilyy illuusio siitä, että kaikilla on mahdollisuus voittaa ja ettei täysin muista, että mitä on veikannut. Tänä vuonna on ehkä 5-6 pomminvarmaa voittajaa ja loput enemmän tai vähemmän ennakkoon ajatellen kahden kamppailuja, yksi jopa kolmen. Mutta kyllä siellä joka vuosi vähintään yksi isompi yllätys myös tulee, joten jäämme odottelemaan mielenkiinnolla.
Harvinaisesti en viitsinyt pyytää aamua vapaaksi, joten lievää tulosten välttelyä ja sitten joskus päivällä tallenteen kimppuun eväiden kera aloittaen oikeaoppisesti punaiselta matolta. Siinä vedetään juomingit - mitä tarvitaan punaisen maton selvittämiseksi - ja juustopallot, sekä sitten loppulähetyksen aikana napostellaan suklaalevyä. Aioin tehdä juomapelin, mutta aika tuli vastaan.
Saa nähdä jääkö tänä vuonna veikkauksissa kuivin suin ja rahattomaksi. Pahoin pelkään. Lyhäreitä ei onneksi veikkailla.
Sitten varsinaiset Oscar-veikkaukset 95. gaalaan ja joukkoon lyhyttä jargonia. En ole erotellut omaa mielipidettä muiden mielipiteistä, joten ne ovat siellä sekaisin "minä minä" -muodossa, koska olen laiska ja olisin tehnyt virheitä, jos olisin yrittänyt niitä erotella, joten siispä otan luontevasti kaiken krediitin itselleni. Kovin syvällisesti ei ole ollut aikaa tutustua ja tuijottaa tilastoja, mikä on ehkä parempikin. On paljon kivempi kun säilyy illuusio siitä, että kaikilla on mahdollisuus voittaa ja ettei täysin muista, että mitä on veikannut. Tänä vuonna on ehkä 5-6 pomminvarmaa voittajaa ja loput enemmän tai vähemmän ennakkoon ajatellen kahden kamppailuja, yksi jopa kolmen. Mutta kyllä siellä joka vuosi vähintään yksi isompi yllätys myös tulee, joten jäämme odottelemaan mielenkiinnolla.
Harvinaisesti en viitsinyt pyytää aamua vapaaksi, joten lievää tulosten välttelyä ja sitten joskus päivällä tallenteen kimppuun eväiden kera aloittaen oikeaoppisesti punaiselta matolta. Siinä vedetään juomingit - mitä tarvitaan punaisen maton selvittämiseksi - ja juustopallot, sekä sitten loppulähetyksen aikana napostellaan suklaalevyä. Aioin tehdä juomapelin, mutta aika tuli vastaan.
Paras elokuva: Everything Everywhere All At Once
Scifi-komedia Everything (lyhennän nimiä) oli kunnianhimoinen ja erilainen elokuva. Siinä oli aika paljon tavaraa ja ei-täysin-tyydyttävästi nivoutuvia teemoja ahdettu samaan pakettiin. En tiedä olisiko tämä ollut parasta katsoa ensimmäisellä kerralla yrittämättä ymmärtää, mitä se haluaa sanoa ja antanut tunteen viedä. Kahdenkaan katsomiskerran jälkeen en ole suoranaisesti syttynyt elokuvalle, vaikka se parani ensimmäisestä.
Mutta melkoinen matka kesäelokuvasta ja haastajasta 11 ehdokkuutta keränneeksi ennakkosuosikiksi, joka todennäköisesti voittaa Parhaan elokuvan pystin. Everythingin sydämellisyys ja kekseliäisyys tuntuu valloittaneen yleisön lisäksi myös akatemian jäsenet, vaikka siellä on olemassa vastarintaa, jota Everythingin massiivinen suosio kummastuttaa. Keskimääräisesti paras elokuva voittaa ja anonyymien äänestäjien kommenttien perusteella on melkoista ala-astetason taktikointia lapuilla, joten teoriassa jotain yllättävääkin voi kenties tapahtua.
Banshees of Inisherin on lähimain täydellinen pieni elokuva, jossa aika, paikka, hahmot ja teot nivoutuvat kauniin saumattomasti isoksi kokonaisuudeksi - jossa ystävyyden loppu heijastelee mantereella käytävää sisällissotaa. Se on hauska, syvällinen ja näyttelijät ovat huippuvedossa. Ehkä se sen söötti pienuus ja kesy melankolisuus on myös sen heikkous. Siis ettei se tunnu isolta, painavalta ja näyttävältä Parhaalta elokuvalta siinä mielessä, mitä ehkä voittajilta alitajuisesti on totuttu odottamaan.
All Quiet on the Western Front nousi yhtäkkiä esiin myös jonkinlaiseksi mustaksi hevoseksi. Se dominoi Baftoissa laittaen monia Oscar-kategorioita aika kiharaiseksi. Ehdokkuuksista voi laskea, että leffalla on paljon suosiota takanaan.
Taloudellisesti woke (nimettömät pahikset) Top Gun: Maverick oli aika täydellistä massaviihdettä, joka onnistui täysin tavoitteissaan. Se on jo voittaja lipputuloillaan ja tällä ehdokkuudella. Top Gunilla ei ole yhtään ehdokkuutta näyttely- tai ohjaajapuolella, joten ei pitäisi olla mahdollisuuksia voittoon, vaikka jotkut elokuvasta tuntuvat pitävän hyvinkin vahvasti. Akatemia on tuntunut muuttuneen viime vuosina paitsi poliittisemmaksi niin myös kaupallisemmaksi.
Amadeuksesta ammentava Elvis on visuaalisen eksessiivisyyden taidonnäyte hyvässä ja pahassa, mutta äänestäjien joukosta tuntuu löytyvän paljon ystäviä. James Cameron taas kulkee Avatar The Way of the Waterilla jälleen erikoistehosteteknologian kehityksen etulinjassa, mitä hän on tehnyt jo Abyssista ja siitä kalterien läpi (?) menevästä vesimiehestä saakka, joka aikanaan nostatti kulmakarvoja ja herätti ihailua. Sen suorittamista varten piti hakea rajan toiselta puolelta kanadalaisvahvistus "Spaz" Williams, joka sittemmin toimi mm. Terminator 2:ssa ja Jurassic Parkissa. Eli sellaisissa pienissä uraa uurtavissa indie-elokuvissa, jotka veivät vfx-alaa eteenpäin harppauksittain.
Yllättäen Tar (ja Blanchett) ja The Fabelmans (sekä Spielberg) ovat tuntuneet saavan paljon vihaa päälleen noiden anonyymien äänestäjien suilla, vaikka jossain kohtaa näytti siltä, että Fabelmans voi olla hyvinkin vahvasti ehdolla voittoon.
Satiiri Triangle of Sadness ja teatterimateriaaliin pohjautuva Women Talking täydentävät ehdokaslistan.
Paras ohjaaja: Danielsit, Everything Everywhere All At Once
Danielsit ohjasivat kaiken irti idioottimaisen kunnianhimoisesta materiaalista onnistuen hämmentävän hyvin lopputuloksensa kanssa. Elokuvan emotionaalinen huipennus saavutetaan kahdella liikkumattomalla ja puhumattomalla kivellä, sekä tekstityksillä. Elokuva on muutenkin kuin elokuvallinen tornado hyödyntäen lähes kaikkea mahdollista, mitä elokuvantekemiseen voi kuulua. Danielit voittivat ohjaajien killan pystin, mikä on 17/20 johtanut myös Oscar-pystiin - olkoonkin, että nuo poikkeukset ovat viime vuosilta.
Mutta kun ei ole oikein vahvaa haastajaa. Spielberg kerännee joitain traditionalistien ääniä, mutta hän aloitti kampanjointinsa aika myöhään ja omaa yllättävän paljon vihaajia. Joidenkin mukaan elokuva kertoo valkoisen miehen etuoikeudesta. Että jonkun elämän kivuliain hetki on ollut vanhempien avioero, josta korvaukseksi isi on ostanut laadukkaan videokameran ja tuliterät editointivälineet. No voihan sen riittävän katkerasti maailmaa katsoen noinkin nähdä. Todd Field kerännee myös ääniä, mutta hänen elokuvansa on aika taiteellinen akatemian massan makuun oletettavasti. Martin McDonaghin tilaa antava vähäeleinen ohjaus tuntuu jääneen aika aliarvostetuksi kaikkien muiden osastojen tykittäessä niin näyttävästi Bansheesissa.
Paras näyttelijä: Austin Butler
Jokainen näyttelijä on ehdolla kategoriassa ensimmäistä kertaa. Muut ehdokkaat ovat Paul Mescal ja Bill Nighy, jota olen pitänyt joskus kymmenen vuotta sitten ylinäyttelevänä vanhana pappana, jonka parhaat suoritukset ovat takanapäin. Mutta hänen hiljaisen arvokas suorituksensa Livingissä oli kerrassaan kaunista.
Vaikka itse kuulun joukkoon, joka ei Elviksestä pitänyt Baz Luhrmannin tehdessä parhaansa sabotoidakseen omaa elokuvaansa, niin silti on mahdotonta vähätellä Austin Butlerin suoritusta nimikkoroolissa - josta hänen tuntuu olevan hankala päästä irti haastatteluiden perusteella. Butler hyppäsi yhden maailman tunnistetuimman ikonin saappaisiin ja elehti, puhui ja jopa lauloi pitkälti kuin Elvis. Tämä on hyvin tasainen kategoria, jonka voittaessaan Butler olisi 31-vuotiaana yksi nuorimmista. Tässä on tavallisesti arvostettu vähän jo kokeneempia näyttelijöitä, mutta Elviksellä on laajaa suosiota äänestäjien keskuudessa.
Brendan Fraserin luontainen poikamainen viattomuus ja ne lävistävän sympaattiset silmät, jotka loivat poikkeuksellisen haavoittuvan henkilön olivat The Whalen tärkein elementti. Vietämme koko elokuvan hahmon seurassa ja näemme maailman uudenlaisesta näkökulmasta. Roolissa ja elokuvassa on ehkä tiettyä Oscar-syötin aromia, mutta elokuva hahmoineen on pohjimmiltaan poikkeuksellisen inhimillinen. Harvemmin sitä itkee elokuvissa täysin hallitsemattomasti vollottaen ääneen, joten onneksi ne lopputekstit tulivat heti perään, vaikka ne leikkasivatkin sen tunteen ikään kuin poikki aiheuttaen hämmennystä.
Whalen päähahmo näkee itsensä inhottavana, mutta samaan aikaan on valmis näkemään tyttärensä aina hyvänä huolimatta tämän julmuudesta. Siinä tytössä ei tule ilmi mitään pidettävää kunnes vasta lopussa tyttö ottaa ensimmäisen askeleen kohti muutosta, kun hän viimeinkin näkee isänsä tämän toiseudelta. Fraser voitti SAG:n ja Butler Baftan, joten Fraser lienee pieni suosikki tässä kahden hepan kisassa. Tuskin olen ainoa, joka haluaisi nähdä sen voittopuheen. Maskeerauspysti näyttänee gaalassa suuntaa, että kumpi kaksikosta tämän pokkaa.
Saa nähdä kuoriutuuko Viidakon Ykästä keski-ikäisenä vielä miten juhlittu näyttelijä ja miten ura tästä jatkuu, mutta hän ehdottomasti yrittää kaikkien vaikeuksien jälkeen ja oikein roolitettuna nuo em. elementit ovat edelleenkin silkkaa kultaa. Darren Aronofskyhan aiemmin paikkasi Mickey Rourken uran väliaikaisesti The Wrestlerillä.
Colin Farrell aloitti viime kesänä isona suosikkina voittaen mm. Venetsiassa Fraserin, mutta matka on ollut pitkä ja Farrell on hyytynyt. Kenties siinä irlantilaisessa roolihahmossa on vähän liikaa Colin Farrellia. Martin McDonaghin dialogi laulaa kauniisti näyttelijöidensä suussa ja Farrell tekee hölmöstä hahmosta rikkaan kolmiulotteisen ihmisen. Vähän epäreilua, ettei Farrellilla taida olla mitään mahdollisuutta voittaa. Hän ansaitsisi jotain.
Paras näyttelijätär: Michelle Yeoh, Everything Everywhere All At Once
Michelle Yeohin oli oltava hullun ja lennokkaan elokuvan jalat maassa oleva tunteellinen keskus, ja hänellä oli paljon näyteltävää roolissaan. Olen hieman yllättynyt, että hän kykeni tekemään kaiken niinkin koskettavasti. Viimeinkin yksi alan aliarvostetuimmista legendoista on saanut ansaitsemansa huomion. En ole koskaan ymmärtänyt, miten Michelle Yeohista ei puhuta Jackie Chanin, Jet Lin ja muiden kanssa samoissa lauseissa. Elokuva ja roolihan oli alunperin Jackie Chanille tehty, mutta Jackie Chan kieltäytyi ja taisi suositella Michellea. Yeoh on elokuvan kasvot, joten mikäli Everything aikoo tyhjentää pöydän, niin eiköhän Yeohkin siinä rytäkässä korjaa itselleen palkinnon.
Cate Blanchett on voittanut sitä ja tätä tällä sesongilla, mutta tässä kategoriassa on nähty melko paljonkin yllätyksiä - lisätiedot Glenn Closelta. Blanchettille on kehkeytynyt maine teknisen kylmänä näyttelijänä. Johtuuko se sitten osin Blanchettin mausta Tarrin kaltaisiin prestige-elokuviin, jossa kamera seuraa kylmästi etäältä päähahmoaan sekoittaen ja katsojalle jää paljon purettavaa, kun elokuvassa on kyse ristiriitaisista näkökulmista. Eli siitä miten Blanchettin Tar näkee itsensä vs. millaisena hän näyttäytyy muille.
Yeoh on kerännyt loppusuoralla Hollywoodissa lämpöä sen verran taakseen, että tämä taitaa olla hänen heiniään, vaikka Blanchett tätä johti lähes maaliviivalle saakka. Onko oikeasti niin, että tässä kategoriassa edellisen kerran voitti vähemmistöön kuuluva nainen, kun Halle Berry voitti joskus millenniumin vaihteessa... Kaikki tiedämme, minkä biisin Jukka Jalonen tässä kohtaa soittaisi. Kun aika on.
Viola Davisille jaksamisia kotiin. Sulla menee ihan hyvin. Ei tarvitse valittaa. Viisi parasta valittiin. Kyllä tuo akatemia on kuitenkin osoittanut sen halunsa olla inklusiivinen ja tasa-arvoinen. Ei vain riittänyt tällä kertaa.
Paras miessivuosa: Ke Huy Quan, Everything Everywhere All At Once
Puhtaasti paperilla minun pitäisi vihata Gleesonin roolihahmoa. Jätkä pistää kaveriinsa julmasti välit poikki, ei sano syytä ja sitten välttelee aggressiivisesti tämän seuraa. Silti jotenkin katsoja pitää molemmista päähahmoista yhtä paljon nähden Gleesonin hahmon näkökulman erittäin ymmärrettävänä. Eikä missään kohtaa hahmolle kerjätä sympatiaa. On melko uskomatonta, miten lopputulos voi olla tuo ja se on paljolti näyttelijän taidon sekä sisäisen pidettävyyden ansiota. McDonaghin käsikirjoitus ei ole päästänyt näyttelijää helpolla.
Ke Huy Quan; pieni lapsi Indiana Jones ja Tuomion Temppelistä katosi neljäksi vuosikymmeneksi kartalta luullen itsekin uransa olevan paketissa ja nyt hän on Oscar-ehdokkaana. Tai siis käytännössä voittaja. Yksi kaikkien aikojen comebackeja, ja hän on tarjonnut pitkin palkintogaaloja hienoja puheita tästä toisesta mahdollisuudestaan. Hänelläkin paljon näyteltävää elokuvassa aloittaen elokuvan hiljaisena kynnysmattona, joka rakastaa vaimoaan, mutta jolta ei saa näkyvää vastarakkautta kehittyen aina itsevarmaksi romanttiseksi miespääosaksi sekä toimintasankariksi.
Paras naissivuosa: Kerry Condon, Banshees of Inisherin
Angela Bassett on ensimmäinen Marvel-elokuvasta ehdokkuuden pokannut näyttelijä. Hänen ensimmäisestä ehdokkuudestaan on 30 vuotta, joten hänen tähtensä on säilynyt huipulla pitkään alan muutoksista huolimatta. Voitto oli ennakkonarratiivissa soviteltu Bassettin olkapäille, mutta nyt kun on alkanut tulla palkintogaaloja, jossa äänestäjinä alkaa olla samankaltaista alan massaa kuin Oscareissa, niin Kerry Condon ja Jamie Lee Curtis ovat ilmoittautuneet mukaan harvinaisen tasaiseen kolmen hevosen kisaan.
Condon tekee loistavia roolisuorituksia täynnä olevassa Bansheessa ehkä sen kaikkein kovimman suorituksen, joten sitä kautta toivoisi etteivät hän ja Banshees joutuisi lähtemään gaalasta kotiin tyhjin käsin. Jamie Lee Curtis taas voitti näyttelijöiden killan pystin, jonka voittaja on voittanut myös Oscarin vuodesta 2010 saakka yhtä kertaa lukuunottamatta aina. Curtisin ääniä voi kuitenkin syödä samasta elokuvasta ehdokkana oleva Stephanie Hsu, mutta Curtis on kerännyt paljon rakkautta kannustaessaan kanssanäyttelijöitään sekä elokuvaa välittämättä niinkään omasta menestyksestään.
Mutta jotenkin mahanpohjassa on tunne, että Bassett ei ole sanonut viimeistä sanaansa ja saattaa hyvinkin nousta lavalle noutamaan palkinnon. Tasaista on ja minulla kävi kaikki kolme nimeä veikkauslapulla. Ja nyt pelkään, että olen valinnut sen epätodennäköisimmän kolmikosta henkilökohtaisen toiveen perusteella.
Sovitettu käsikirjoitus: Women Talking
Tämä on yllättävän heikko kategoria, vaikka se sisältääkin Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron muodossa, joka oli adaptoimassa Ikirua Livingiksi. Sarah Polleyn Women Talking voitti käsikirjoittajien pystin, joten se on ennakkosuosikki. Länsirintama on haastaja, jonka on voitettava tämä pysti omatakseen edes teoreettiset mahdollisuudet haastaa Parhaasta elokuvasta. Living on elokuvana on fyysisesti pieni ja hienoeleinen, mutta henkisesti suuri.
Alkuperäinen käsikirjoitus: Everything Everywhere All At Once
Jos painotetaan sanaa alkuperäinen, niin Everywhere on vahvoilla. Katsoin alkuperäisen Avatarin viime vuonna ja osasin vasta silloin kunnolla arvostaa, ettei se perustu mihinkään olemassa olevaan aiempaan materiaaliin. Nykymaailmassa kun alkuperäisideat tuntuvat olevan katoava - tai ehkä pikemminkin markkinoinnin kautta ahdinkoon työnnetty - luonnonvara. Koska olemassa olevaa IP:tä nyt vain on helpompi markkinoida. Yleensä polku kohti Parasta elokuvaa kulkee kässärivoiton kautta ja Everywhere voitti käsikirjoittajien killan pystin. Mutta sen pahin kilpailija ei ollut siellä ehdolla muotoseikkojen vuoksi, mikä tekee tästäkin kategoriasta mielenkiintoisen.
Banshees of Inisherin on ihan opetuskirjakamaa, miten kirjoittaa lähimain täydellinen käsikirjoitus. Se herätti henkeen kokonaisen pienen maailman hahmoineen, joilla kaikilla on kouriintuntuva historia ja kaari. Se balansoi täydellisesti komedian ja tragedian siivittäen kaikki neljä avainnäyttelijäänsä Oscar-ehdokkuuksiin, eli kaikki mahdolliset käytännössä. Jopa Jenny-aasi oli huippuvedossa. Valitettavasti Everywhere voitti kässärikillan pystin, joten jotenkin Martin McDonaghin uran paras käsikirjoitus saattaa jäädä ilman Oscaria. Mitä hemmettiä? Viime vuonna vedin kässäreissä yhden väärin, kun seurasin omaa mielipidettäni liian vahvasti, joten siitä haavoittuneena rustasin Everywheren kupongille. Toki eiköhän tänä vuonna mene enemmän veikkauksia väärin, kun on tasaisempaa. Ei ainakaan jää mikään yksittäinen kummittelemaan.
Paras animaatio: Guillermo del Toron Pinokkio
Guillermo del Toro on parasta mahdollista kampanjointia elokuvalle kuin elokuvalle. Monessa paikassa on ollut vastaavia lainauksia. Eräs äänestäjä kertoi pitäneensä Shape of Waterista, mutta kun hän kuuli del Toron puhumassa siitä, niin sen jälkeen hän rakasti Shape of Wateria. Siksi Nightmare Alley ylsi viime vuonna jopa Parhaan elokuvan ehdokkuuteen, vaikka sen ei siellä olisi pitänyt olla.
Itse kun katsoin Pinokkiota, niin ihmettelin itsekseni: "tämänhän piti olla stop-motion -elokuva?" Meinaan kun kamera leijui siellä ympäristössä deltoromaisesti ja elokuva oli järkyttävän iso sekä taitavasti animoitu. Minkä ohella kyseessä on myös yksi kuluneimmista ja filmatisoiduimmista tarinoista, johon niin vain löydettiin raikas näkökulma ja myös uutta tarinaa keskittymällä mm. Geppettoon ennen Pinokkiota. Vuosikymmenten tuotantohelvetistä Oscar-voittajaksi.
Eikä tuolla edes ole yhtään vakavasti otettavaa haastajaa, vaikka Turning Red vekkuli tapaus olikin käsitellessään hellyttävästi ja kekseliäästi teinitytön seksuaalisuutta.
Ulkomainen elokuva: All Quiet On the Western Front
All Quiet on the Western Front on selvä tapaus näistä ehdokkaista, koska se nyt on Parhaan elokuvan ehdokkaana. Closen ensimmäinen puolisko oli kenties parasta elokuvaa mitä tällä sesongilla näin, kunnes se vaihtoi kyseenalaisesti suuntaa helpomman tien toivossa ja meni samalla moraalisesti kiusallisille vesille. Edellisessä ohjaajan elokuvassa päähahmo leikkasi peniksensä irti, joten Lukas Dhontilla on outo mieltymys tuollaisiin isoihin shokkeihin.
The Quiet Girl on hiljainen timantti, joka palkitsee kärsivällisen katsojan lopussa isosti. Jerzy Skolimowskin EO on kiva pikku tarina filmaattisesta aasista, joka näkee ihmisyyden monet kasvot ja erilaiset suhteet ihmisen sekä eläinten välillä sympaattisella reissullaan. Tänä vuonna olisi parhaalle eläinsuoritukselle voinut olla omakin kategoria kun Fabelmansissakin oli Chrystal-apina.
Paras kuvaus: James Friend, All Quiet on the Western Front
Elviksen kuvaaja Mandy Walker hakee ensimmäisenä naisena voittoa kategoriassa ja on lähellä. Länsirintaman James Friend lienee kuitenkin lievä ennakkosuosikki. Ihmeellisesti Tar ja Florian Hoffmeister eivät ole millään tavalla mukana. Ymmärtää sen toki siinä mielessä, että vaikka elokuva on yksi sesongin näteimpiä, niin se ei ollut sillä perinteisellä tavalla huomiota herättävän näyttävä.
Puvustus: Elvis
Muistaakseni Ruth Carter voitti aiemmasta Black Pantherista jo Oscarin, joten tuottaako tämä kombo toisenkin? Haastetta tarjoavat Babylon ja Elvis, jossa jälkimmäisessä historiallisia artefakteja - eli Elviksen pukuja - herätettiin uudelleen henkiin, minkä ohella konserttikohtauksissa oli melkoinen määrä ihmisiä puettavaksi. Catherine Martin on voittanut kahdesta aiemmasta Luhrmannin elokuvasta Moulin Rougesta ja Great Gatsbysta tämän saman pystin.
Dokumentti: Navalny
Navalny todennäköisesti vie ajankohtaisuudellaan ja muutenkin erinomainen dokkari, jonka olin sijoittanut jo vahvaksi voittajaehdokkaaksi kesällä/syksyllä kun dokkarin katsoin. All The Beauty and the Bloodshed on sekin vaikuttavasti tehty ja melko ainutlaatuinen henkilökuva kiehtovasta taiteilijasta. Räjähtävä rakkaustarina Fire of Love sisältää Navalnyin tavoin sellaista ainutlaatuista materiaalia, joka vetoaa varmasti katsojiin ja äänestäjiin.
Ihmettelen, miten Bad Axe ei yltänyt ehdokkaaksi. Siinä olisi ollut oma paras dokumenttini, joka niputti täydellisesti korona-ajan, sen paranoian ja Yhdysvaltain jakautumisen yhden kiehtovan perheen kokemusten kautta. Sen ohella myös Yhdysvaltain viimeisestä orjalaivasta kertova Descendant oli sekin harmittava yllätystippuminen omissa papereissa.
Lyhytdokumentti: The Elephant Whisperers
Stranger at the Gatea pidetään isonakin ennakkosuosikkina, mutta itse en sille jotenkin syttynyt ollenkaan, vaikka onkin eittämättä hieno tarina ja osoitus empatian voimasta. Haulout sisälsi yhden vuoden vahvimmista kohtauksista, kun venäläistutkija avasi aamulla syrjäisellä saarella olevan mökkinsä oven ja näky oli sellainen, ettei sitä tahtonut millään katsojana uskoa aidoksi. Dokkarin vika on vain se, että se on aika synkkä, kun se näyttää kouriintuntuvasti maapallon lämpenemisen seuraukset. Kategoriassa kun tunnutaan suosivan tavallisesti vähän optimistisempaa.
How Do You Measure a Year? jatkaa Jay Rosenblattin kekseliäitä aiheita. Hän on kuvannut tytärtään tämän jokaisena syntymäpäivänä 2-3 vuotiaasta saakka 18 ikävuoteen asti esittäen aina samat kysymykset. Kunpa vain olisi suunniteltu paremmin, kuten hän itsekin lopussa toteaa.
Mutta The Elephant Whisperers oli silti hyvän sakin ylivoimaisin omissa kirjoissani tuoden paljon mieleen Opettajana mustekala -dokkarivoittajan parin vuoden takaa.
Paras leikkaus: Everything Everywhere All At Once
Top Gun näytti alkuun vahvalta ehdokkaalta voittajaksi, mutta Everything on kerännyt taakseen massiivisen liike-energian. Mikäli Everything aikoo voittaa Parhaan elokuvan Oscarin, niin leikkauksen luulisi tulevan siinä samalla, koska erityisesti tälle elokuvalle se hyvä leikkaus on ollut kaikki kaikessa. Sieltä kaiken materiaalin seasta piti löytää ja vaalia sitä äidin sekä tyttären emotionaalista yhteyttä kaiken universumihyppäilyn sekä siihen liittyvän estetiikan keskellä.
Top Gunin kohdalla puolestaan massiivisesta määrästä materiaalia (lentomateriaalia oli yli 800 tuntia yksistään) koostettiin vaivattomalla saumattomuudella etenevä elokuva, joka on paitsi kineettisen viihdyttävä niin myös yllättävän tunteellinen.
Paras maskeeraus: Elvis
Elvis eri vuosikymmenten läpi, sekä Hanksin muuntaminen Colonel Parkeriksi vs. uraauurtava digitaalinen proteesimaskeeraus The Whalessa, jolla Fraserin hahmon ulkomuoto saatiin työnnettyä äärimmäisyyksiin ilman, että näyttelijän suorituksen terävyys hukkuu ylipaksun maskeerauksen alle. Paljon ehti vuodessa tapahtua, kun kuvittelin Batmanin olevan satavarma voittaja tälle sesongille. Ei ole mukana voittotaistelussa. Tämä saattaa muuten näyttää suunnan Parhaan miesnäyttelijän pystille.
Lyhytelokuva: The Red Suitcase
The Red Suitcase vaikuttaa varmalta valinnalta. Elokuva seuraa lentokentällä olevaa nuorta teinityttöä, joka on myyty lapsimorsiameksi vanhemmalle miehelle. Jännittävä, ajankohtainen ja poliittinen.
Pakko myös nostaa esiin Ivalu, jossa on mahtavaa lähes Terrence Malick-tason lyyristä kerrontaa.
Paras sävellys: Babylon
Länsirintama on yksi suosikki siinä mielessä, että harvoin jos koskaan Parhaan elokuvan ehdokkuuden ulkopuolinen elokuva voi tämän viedä ja elokuvan käyttämä kolmisointuinen motiivi oli erittäin väkevä ja moderni. Ostan kuitenkin harvoin nykypäivän elokuvien soundtrackeja, mutta Babylonin oli pakko. Hyräilen sitä edelleen maaliskuussa ja kukin kappale herättää mielessä henkiin kohtauksia elokuvasta. Silti sanoisin Länsirintaman olevan niskan päällä, mutta todellakin toivon La La Land -vivahteita omaavan sävellyksen pokkaavan pystin.
Paras laulu: RRR
Lift Me Up on todella hieno laulu ja jos Rihanna olisi tehnyt edes hieman promoa sen puolesta, niin voitto olisi saattanut olla paketissa helposti. Nyt käynee niin, että intialaiset laittavat jalalla koreasti ja vievät pystin Rihannan ja Lady Gagan nokan edestä. Ajat ovat muuttuneet. Naatu, Naatu vaan ja dance-off käyntiin. Ehkä eniten odottamani hetki lähetyksessä. Gagahan ei ainakaan omaa biisiään gaalassa esitä, koska hänellä ei ole kiireisen aikataulunsa vuoksi ollut riittävästi aikaa harjoitella tapahtuman arvolle sopivaa esitystä. Paikalla hän kuitenkin on. Plääh.
Diane Warrenille jo ties kuinka mones ehdokkuus ja ei mahdollisuuksia taaskaan voittaa. Tässähän alkaa jo ihmetellä, että vittuillakseenko ne sen tuonne aina äänestää häviämään.
Lavastus: Babylon
Babylonin lavasteet olivat yhtälailla tähtiä siinä missä näyttelijät ja sävellyskin. Muotoutuvan Los Angelesin polttavan koruttomalle aavikolle pystytettiin eri aikakausia edustavia elokuvalavasteita, jotka kuvasivat ajan vauhdikasta elokuvantekoa. Mutta Elviksessä oli mm. luotu uudelleen kuuluisia konsertteja, Graceland, Beale Street, mitkä voivat olla monille tuttuudessaan helppo valinta. Elviksen lavastuksesta vastannut Catherine Martin on voittanut jo kaksi pystiä aiemmin Great Gatsbysta ja Moulin Rougesta.
Ääni: Top Gun: Maverick
Todella paha rasti. Top Gun laittoi teatterien kaiuttimet koville ja oli mahtava kokemus. Western Frontissa äänen lisäksi myös sen puute oli olennainen osa tarinaa sekä kokemusta. Molemmilla on varmasti ystävänsä äänestäjien joukossa, mutta Top Gun on ehkä tuntunut olevan vähän niskan päällä aiemmissa gaaloissa, joissa nämä kaksi ovat olleet vastakkain.
Alkuperäinen Top Gun oli muuten samassa kategoriassa ehdokkaana häviten silloinkin sotaelokuvalle, Platoonille.
Erikoistehosteet: Avatar: The Way of the Water
Satavarma voittaja. Se keräsi 14 ehdokkuutta VFX-alan gaalassa voittaen jokaisessa kategoriassa, jossa se oli ehdolla - joissain kategorioissa sillä oli useampi ehdokkuus. Ykkösosa pokkasi tämän saman vfx-Oscarin niin ikään 2010.
Lyhytanimaatio: My Year of Dicks
Haluaisin herättää henkiin vaikka jonkun Audrey Hepburnin jakamaan tätä palkintoa. Hän avaisi kuoren ja sanoisi seuraavat sanat: "Oscarin voittaa: My Year of Dicks". Kyseisessä hauskassa animaatiossa siis teinityttö on valmis menettämään neitsyytensä.
Suosikki lienee kuitenkin The Boy, the Mole, the Fox and the Horse. Sellainen klassisen tyylikäs englantilaistyylinen lastenanimaatio Lumiukon sekä Stick Manin jalanjäljissä. Lienee kuitenkin syytä huomauttaa, että monesti jokin tällainen söpö perinteinen animaatio on se ykkössuosikki ennakkoon, mutta voittaja on jokin "aikuisempi" sopivamman sanan puutteessa. Omakohtainen suosikkini on silmää iskevä eksistentialistinen stop-motion nimihirviö An Ostrich Told Me the World Is Fake and I Think I Believe It, joka kuvaa mustalla huumorilla toimistoarkea.
Scifi-komedia Everything (lyhennän nimiä) oli kunnianhimoinen ja erilainen elokuva. Siinä oli aika paljon tavaraa ja ei-täysin-tyydyttävästi nivoutuvia teemoja ahdettu samaan pakettiin. En tiedä olisiko tämä ollut parasta katsoa ensimmäisellä kerralla yrittämättä ymmärtää, mitä se haluaa sanoa ja antanut tunteen viedä. Kahdenkaan katsomiskerran jälkeen en ole suoranaisesti syttynyt elokuvalle, vaikka se parani ensimmäisestä.
Mutta melkoinen matka kesäelokuvasta ja haastajasta 11 ehdokkuutta keränneeksi ennakkosuosikiksi, joka todennäköisesti voittaa Parhaan elokuvan pystin. Everythingin sydämellisyys ja kekseliäisyys tuntuu valloittaneen yleisön lisäksi myös akatemian jäsenet, vaikka siellä on olemassa vastarintaa, jota Everythingin massiivinen suosio kummastuttaa. Keskimääräisesti paras elokuva voittaa ja anonyymien äänestäjien kommenttien perusteella on melkoista ala-astetason taktikointia lapuilla, joten teoriassa jotain yllättävääkin voi kenties tapahtua.
Banshees of Inisherin on lähimain täydellinen pieni elokuva, jossa aika, paikka, hahmot ja teot nivoutuvat kauniin saumattomasti isoksi kokonaisuudeksi - jossa ystävyyden loppu heijastelee mantereella käytävää sisällissotaa. Se on hauska, syvällinen ja näyttelijät ovat huippuvedossa. Ehkä se sen söötti pienuus ja kesy melankolisuus on myös sen heikkous. Siis ettei se tunnu isolta, painavalta ja näyttävältä Parhaalta elokuvalta siinä mielessä, mitä ehkä voittajilta alitajuisesti on totuttu odottamaan.
All Quiet on the Western Front nousi yhtäkkiä esiin myös jonkinlaiseksi mustaksi hevoseksi. Se dominoi Baftoissa laittaen monia Oscar-kategorioita aika kiharaiseksi. Ehdokkuuksista voi laskea, että leffalla on paljon suosiota takanaan.
Taloudellisesti woke (nimettömät pahikset) Top Gun: Maverick oli aika täydellistä massaviihdettä, joka onnistui täysin tavoitteissaan. Se on jo voittaja lipputuloillaan ja tällä ehdokkuudella. Top Gunilla ei ole yhtään ehdokkuutta näyttely- tai ohjaajapuolella, joten ei pitäisi olla mahdollisuuksia voittoon, vaikka jotkut elokuvasta tuntuvat pitävän hyvinkin vahvasti. Akatemia on tuntunut muuttuneen viime vuosina paitsi poliittisemmaksi niin myös kaupallisemmaksi.
Amadeuksesta ammentava Elvis on visuaalisen eksessiivisyyden taidonnäyte hyvässä ja pahassa, mutta äänestäjien joukosta tuntuu löytyvän paljon ystäviä. James Cameron taas kulkee Avatar The Way of the Waterilla jälleen erikoistehosteteknologian kehityksen etulinjassa, mitä hän on tehnyt jo Abyssista ja siitä kalterien läpi (?) menevästä vesimiehestä saakka, joka aikanaan nostatti kulmakarvoja ja herätti ihailua. Sen suorittamista varten piti hakea rajan toiselta puolelta kanadalaisvahvistus "Spaz" Williams, joka sittemmin toimi mm. Terminator 2:ssa ja Jurassic Parkissa. Eli sellaisissa pienissä uraa uurtavissa indie-elokuvissa, jotka veivät vfx-alaa eteenpäin harppauksittain.
Yllättäen Tar (ja Blanchett) ja The Fabelmans (sekä Spielberg) ovat tuntuneet saavan paljon vihaa päälleen noiden anonyymien äänestäjien suilla, vaikka jossain kohtaa näytti siltä, että Fabelmans voi olla hyvinkin vahvasti ehdolla voittoon.
Satiiri Triangle of Sadness ja teatterimateriaaliin pohjautuva Women Talking täydentävät ehdokaslistan.
Paras ohjaaja: Danielsit, Everything Everywhere All At Once
Danielsit ohjasivat kaiken irti idioottimaisen kunnianhimoisesta materiaalista onnistuen hämmentävän hyvin lopputuloksensa kanssa. Elokuvan emotionaalinen huipennus saavutetaan kahdella liikkumattomalla ja puhumattomalla kivellä, sekä tekstityksillä. Elokuva on muutenkin kuin elokuvallinen tornado hyödyntäen lähes kaikkea mahdollista, mitä elokuvantekemiseen voi kuulua. Danielit voittivat ohjaajien killan pystin, mikä on 17/20 johtanut myös Oscar-pystiin - olkoonkin, että nuo poikkeukset ovat viime vuosilta.
Mutta kun ei ole oikein vahvaa haastajaa. Spielberg kerännee joitain traditionalistien ääniä, mutta hän aloitti kampanjointinsa aika myöhään ja omaa yllättävän paljon vihaajia. Joidenkin mukaan elokuva kertoo valkoisen miehen etuoikeudesta. Että jonkun elämän kivuliain hetki on ollut vanhempien avioero, josta korvaukseksi isi on ostanut laadukkaan videokameran ja tuliterät editointivälineet. No voihan sen riittävän katkerasti maailmaa katsoen noinkin nähdä. Todd Field kerännee myös ääniä, mutta hänen elokuvansa on aika taiteellinen akatemian massan makuun oletettavasti. Martin McDonaghin tilaa antava vähäeleinen ohjaus tuntuu jääneen aika aliarvostetuksi kaikkien muiden osastojen tykittäessä niin näyttävästi Bansheesissa.
Paras näyttelijä: Austin Butler
Jokainen näyttelijä on ehdolla kategoriassa ensimmäistä kertaa. Muut ehdokkaat ovat Paul Mescal ja Bill Nighy, jota olen pitänyt joskus kymmenen vuotta sitten ylinäyttelevänä vanhana pappana, jonka parhaat suoritukset ovat takanapäin. Mutta hänen hiljaisen arvokas suorituksensa Livingissä oli kerrassaan kaunista.
Vaikka itse kuulun joukkoon, joka ei Elviksestä pitänyt Baz Luhrmannin tehdessä parhaansa sabotoidakseen omaa elokuvaansa, niin silti on mahdotonta vähätellä Austin Butlerin suoritusta nimikkoroolissa - josta hänen tuntuu olevan hankala päästä irti haastatteluiden perusteella. Butler hyppäsi yhden maailman tunnistetuimman ikonin saappaisiin ja elehti, puhui ja jopa lauloi pitkälti kuin Elvis. Tämä on hyvin tasainen kategoria, jonka voittaessaan Butler olisi 31-vuotiaana yksi nuorimmista. Tässä on tavallisesti arvostettu vähän jo kokeneempia näyttelijöitä, mutta Elviksellä on laajaa suosiota äänestäjien keskuudessa.
Brendan Fraserin luontainen poikamainen viattomuus ja ne lävistävän sympaattiset silmät, jotka loivat poikkeuksellisen haavoittuvan henkilön olivat The Whalen tärkein elementti. Vietämme koko elokuvan hahmon seurassa ja näemme maailman uudenlaisesta näkökulmasta. Roolissa ja elokuvassa on ehkä tiettyä Oscar-syötin aromia, mutta elokuva hahmoineen on pohjimmiltaan poikkeuksellisen inhimillinen. Harvemmin sitä itkee elokuvissa täysin hallitsemattomasti vollottaen ääneen, joten onneksi ne lopputekstit tulivat heti perään, vaikka ne leikkasivatkin sen tunteen ikään kuin poikki aiheuttaen hämmennystä.
Whalen päähahmo näkee itsensä inhottavana, mutta samaan aikaan on valmis näkemään tyttärensä aina hyvänä huolimatta tämän julmuudesta. Siinä tytössä ei tule ilmi mitään pidettävää kunnes vasta lopussa tyttö ottaa ensimmäisen askeleen kohti muutosta, kun hän viimeinkin näkee isänsä tämän toiseudelta. Fraser voitti SAG:n ja Butler Baftan, joten Fraser lienee pieni suosikki tässä kahden hepan kisassa. Tuskin olen ainoa, joka haluaisi nähdä sen voittopuheen. Maskeerauspysti näyttänee gaalassa suuntaa, että kumpi kaksikosta tämän pokkaa.
Saa nähdä kuoriutuuko Viidakon Ykästä keski-ikäisenä vielä miten juhlittu näyttelijä ja miten ura tästä jatkuu, mutta hän ehdottomasti yrittää kaikkien vaikeuksien jälkeen ja oikein roolitettuna nuo em. elementit ovat edelleenkin silkkaa kultaa. Darren Aronofskyhan aiemmin paikkasi Mickey Rourken uran väliaikaisesti The Wrestlerillä.
Colin Farrell aloitti viime kesänä isona suosikkina voittaen mm. Venetsiassa Fraserin, mutta matka on ollut pitkä ja Farrell on hyytynyt. Kenties siinä irlantilaisessa roolihahmossa on vähän liikaa Colin Farrellia. Martin McDonaghin dialogi laulaa kauniisti näyttelijöidensä suussa ja Farrell tekee hölmöstä hahmosta rikkaan kolmiulotteisen ihmisen. Vähän epäreilua, ettei Farrellilla taida olla mitään mahdollisuutta voittaa. Hän ansaitsisi jotain.
Paras näyttelijätär: Michelle Yeoh, Everything Everywhere All At Once
Michelle Yeohin oli oltava hullun ja lennokkaan elokuvan jalat maassa oleva tunteellinen keskus, ja hänellä oli paljon näyteltävää roolissaan. Olen hieman yllättynyt, että hän kykeni tekemään kaiken niinkin koskettavasti. Viimeinkin yksi alan aliarvostetuimmista legendoista on saanut ansaitsemansa huomion. En ole koskaan ymmärtänyt, miten Michelle Yeohista ei puhuta Jackie Chanin, Jet Lin ja muiden kanssa samoissa lauseissa. Elokuva ja roolihan oli alunperin Jackie Chanille tehty, mutta Jackie Chan kieltäytyi ja taisi suositella Michellea. Yeoh on elokuvan kasvot, joten mikäli Everything aikoo tyhjentää pöydän, niin eiköhän Yeohkin siinä rytäkässä korjaa itselleen palkinnon.
Cate Blanchett on voittanut sitä ja tätä tällä sesongilla, mutta tässä kategoriassa on nähty melko paljonkin yllätyksiä - lisätiedot Glenn Closelta. Blanchettille on kehkeytynyt maine teknisen kylmänä näyttelijänä. Johtuuko se sitten osin Blanchettin mausta Tarrin kaltaisiin prestige-elokuviin, jossa kamera seuraa kylmästi etäältä päähahmoaan sekoittaen ja katsojalle jää paljon purettavaa, kun elokuvassa on kyse ristiriitaisista näkökulmista. Eli siitä miten Blanchettin Tar näkee itsensä vs. millaisena hän näyttäytyy muille.
Yeoh on kerännyt loppusuoralla Hollywoodissa lämpöä sen verran taakseen, että tämä taitaa olla hänen heiniään, vaikka Blanchett tätä johti lähes maaliviivalle saakka. Onko oikeasti niin, että tässä kategoriassa edellisen kerran voitti vähemmistöön kuuluva nainen, kun Halle Berry voitti joskus millenniumin vaihteessa... Kaikki tiedämme, minkä biisin Jukka Jalonen tässä kohtaa soittaisi. Kun aika on.
Viola Davisille jaksamisia kotiin. Sulla menee ihan hyvin. Ei tarvitse valittaa. Viisi parasta valittiin. Kyllä tuo akatemia on kuitenkin osoittanut sen halunsa olla inklusiivinen ja tasa-arvoinen. Ei vain riittänyt tällä kertaa.
Paras miessivuosa: Ke Huy Quan, Everything Everywhere All At Once
Puhtaasti paperilla minun pitäisi vihata Gleesonin roolihahmoa. Jätkä pistää kaveriinsa julmasti välit poikki, ei sano syytä ja sitten välttelee aggressiivisesti tämän seuraa. Silti jotenkin katsoja pitää molemmista päähahmoista yhtä paljon nähden Gleesonin hahmon näkökulman erittäin ymmärrettävänä. Eikä missään kohtaa hahmolle kerjätä sympatiaa. On melko uskomatonta, miten lopputulos voi olla tuo ja se on paljolti näyttelijän taidon sekä sisäisen pidettävyyden ansiota. McDonaghin käsikirjoitus ei ole päästänyt näyttelijää helpolla.
Ke Huy Quan; pieni lapsi Indiana Jones ja Tuomion Temppelistä katosi neljäksi vuosikymmeneksi kartalta luullen itsekin uransa olevan paketissa ja nyt hän on Oscar-ehdokkaana. Tai siis käytännössä voittaja. Yksi kaikkien aikojen comebackeja, ja hän on tarjonnut pitkin palkintogaaloja hienoja puheita tästä toisesta mahdollisuudestaan. Hänelläkin paljon näyteltävää elokuvassa aloittaen elokuvan hiljaisena kynnysmattona, joka rakastaa vaimoaan, mutta jolta ei saa näkyvää vastarakkautta kehittyen aina itsevarmaksi romanttiseksi miespääosaksi sekä toimintasankariksi.
Paras naissivuosa: Kerry Condon, Banshees of Inisherin
Angela Bassett on ensimmäinen Marvel-elokuvasta ehdokkuuden pokannut näyttelijä. Hänen ensimmäisestä ehdokkuudestaan on 30 vuotta, joten hänen tähtensä on säilynyt huipulla pitkään alan muutoksista huolimatta. Voitto oli ennakkonarratiivissa soviteltu Bassettin olkapäille, mutta nyt kun on alkanut tulla palkintogaaloja, jossa äänestäjinä alkaa olla samankaltaista alan massaa kuin Oscareissa, niin Kerry Condon ja Jamie Lee Curtis ovat ilmoittautuneet mukaan harvinaisen tasaiseen kolmen hevosen kisaan.
Condon tekee loistavia roolisuorituksia täynnä olevassa Bansheessa ehkä sen kaikkein kovimman suorituksen, joten sitä kautta toivoisi etteivät hän ja Banshees joutuisi lähtemään gaalasta kotiin tyhjin käsin. Jamie Lee Curtis taas voitti näyttelijöiden killan pystin, jonka voittaja on voittanut myös Oscarin vuodesta 2010 saakka yhtä kertaa lukuunottamatta aina. Curtisin ääniä voi kuitenkin syödä samasta elokuvasta ehdokkana oleva Stephanie Hsu, mutta Curtis on kerännyt paljon rakkautta kannustaessaan kanssanäyttelijöitään sekä elokuvaa välittämättä niinkään omasta menestyksestään.
Mutta jotenkin mahanpohjassa on tunne, että Bassett ei ole sanonut viimeistä sanaansa ja saattaa hyvinkin nousta lavalle noutamaan palkinnon. Tasaista on ja minulla kävi kaikki kolme nimeä veikkauslapulla. Ja nyt pelkään, että olen valinnut sen epätodennäköisimmän kolmikosta henkilökohtaisen toiveen perusteella.
Sovitettu käsikirjoitus: Women Talking
Tämä on yllättävän heikko kategoria, vaikka se sisältääkin Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron muodossa, joka oli adaptoimassa Ikirua Livingiksi. Sarah Polleyn Women Talking voitti käsikirjoittajien pystin, joten se on ennakkosuosikki. Länsirintama on haastaja, jonka on voitettava tämä pysti omatakseen edes teoreettiset mahdollisuudet haastaa Parhaasta elokuvasta. Living on elokuvana on fyysisesti pieni ja hienoeleinen, mutta henkisesti suuri.
Alkuperäinen käsikirjoitus: Everything Everywhere All At Once
Jos painotetaan sanaa alkuperäinen, niin Everywhere on vahvoilla. Katsoin alkuperäisen Avatarin viime vuonna ja osasin vasta silloin kunnolla arvostaa, ettei se perustu mihinkään olemassa olevaan aiempaan materiaaliin. Nykymaailmassa kun alkuperäisideat tuntuvat olevan katoava - tai ehkä pikemminkin markkinoinnin kautta ahdinkoon työnnetty - luonnonvara. Koska olemassa olevaa IP:tä nyt vain on helpompi markkinoida. Yleensä polku kohti Parasta elokuvaa kulkee kässärivoiton kautta ja Everywhere voitti käsikirjoittajien killan pystin. Mutta sen pahin kilpailija ei ollut siellä ehdolla muotoseikkojen vuoksi, mikä tekee tästäkin kategoriasta mielenkiintoisen.
Banshees of Inisherin on ihan opetuskirjakamaa, miten kirjoittaa lähimain täydellinen käsikirjoitus. Se herätti henkeen kokonaisen pienen maailman hahmoineen, joilla kaikilla on kouriintuntuva historia ja kaari. Se balansoi täydellisesti komedian ja tragedian siivittäen kaikki neljä avainnäyttelijäänsä Oscar-ehdokkuuksiin, eli kaikki mahdolliset käytännössä. Jopa Jenny-aasi oli huippuvedossa. Valitettavasti Everywhere voitti kässärikillan pystin, joten jotenkin Martin McDonaghin uran paras käsikirjoitus saattaa jäädä ilman Oscaria. Mitä hemmettiä? Viime vuonna vedin kässäreissä yhden väärin, kun seurasin omaa mielipidettäni liian vahvasti, joten siitä haavoittuneena rustasin Everywheren kupongille. Toki eiköhän tänä vuonna mene enemmän veikkauksia väärin, kun on tasaisempaa. Ei ainakaan jää mikään yksittäinen kummittelemaan.
Paras animaatio: Guillermo del Toron Pinokkio
Guillermo del Toro on parasta mahdollista kampanjointia elokuvalle kuin elokuvalle. Monessa paikassa on ollut vastaavia lainauksia. Eräs äänestäjä kertoi pitäneensä Shape of Waterista, mutta kun hän kuuli del Toron puhumassa siitä, niin sen jälkeen hän rakasti Shape of Wateria. Siksi Nightmare Alley ylsi viime vuonna jopa Parhaan elokuvan ehdokkuuteen, vaikka sen ei siellä olisi pitänyt olla.
Itse kun katsoin Pinokkiota, niin ihmettelin itsekseni: "tämänhän piti olla stop-motion -elokuva?" Meinaan kun kamera leijui siellä ympäristössä deltoromaisesti ja elokuva oli järkyttävän iso sekä taitavasti animoitu. Minkä ohella kyseessä on myös yksi kuluneimmista ja filmatisoiduimmista tarinoista, johon niin vain löydettiin raikas näkökulma ja myös uutta tarinaa keskittymällä mm. Geppettoon ennen Pinokkiota. Vuosikymmenten tuotantohelvetistä Oscar-voittajaksi.
Eikä tuolla edes ole yhtään vakavasti otettavaa haastajaa, vaikka Turning Red vekkuli tapaus olikin käsitellessään hellyttävästi ja kekseliäästi teinitytön seksuaalisuutta.
Ulkomainen elokuva: All Quiet On the Western Front
All Quiet on the Western Front on selvä tapaus näistä ehdokkaista, koska se nyt on Parhaan elokuvan ehdokkaana. Closen ensimmäinen puolisko oli kenties parasta elokuvaa mitä tällä sesongilla näin, kunnes se vaihtoi kyseenalaisesti suuntaa helpomman tien toivossa ja meni samalla moraalisesti kiusallisille vesille. Edellisessä ohjaajan elokuvassa päähahmo leikkasi peniksensä irti, joten Lukas Dhontilla on outo mieltymys tuollaisiin isoihin shokkeihin.
The Quiet Girl on hiljainen timantti, joka palkitsee kärsivällisen katsojan lopussa isosti. Jerzy Skolimowskin EO on kiva pikku tarina filmaattisesta aasista, joka näkee ihmisyyden monet kasvot ja erilaiset suhteet ihmisen sekä eläinten välillä sympaattisella reissullaan. Tänä vuonna olisi parhaalle eläinsuoritukselle voinut olla omakin kategoria kun Fabelmansissakin oli Chrystal-apina.
Paras kuvaus: James Friend, All Quiet on the Western Front
Elviksen kuvaaja Mandy Walker hakee ensimmäisenä naisena voittoa kategoriassa ja on lähellä. Länsirintaman James Friend lienee kuitenkin lievä ennakkosuosikki. Ihmeellisesti Tar ja Florian Hoffmeister eivät ole millään tavalla mukana. Ymmärtää sen toki siinä mielessä, että vaikka elokuva on yksi sesongin näteimpiä, niin se ei ollut sillä perinteisellä tavalla huomiota herättävän näyttävä.
Puvustus: Elvis
Muistaakseni Ruth Carter voitti aiemmasta Black Pantherista jo Oscarin, joten tuottaako tämä kombo toisenkin? Haastetta tarjoavat Babylon ja Elvis, jossa jälkimmäisessä historiallisia artefakteja - eli Elviksen pukuja - herätettiin uudelleen henkiin, minkä ohella konserttikohtauksissa oli melkoinen määrä ihmisiä puettavaksi. Catherine Martin on voittanut kahdesta aiemmasta Luhrmannin elokuvasta Moulin Rougesta ja Great Gatsbysta tämän saman pystin.
Dokumentti: Navalny
Navalny todennäköisesti vie ajankohtaisuudellaan ja muutenkin erinomainen dokkari, jonka olin sijoittanut jo vahvaksi voittajaehdokkaaksi kesällä/syksyllä kun dokkarin katsoin. All The Beauty and the Bloodshed on sekin vaikuttavasti tehty ja melko ainutlaatuinen henkilökuva kiehtovasta taiteilijasta. Räjähtävä rakkaustarina Fire of Love sisältää Navalnyin tavoin sellaista ainutlaatuista materiaalia, joka vetoaa varmasti katsojiin ja äänestäjiin.
Ihmettelen, miten Bad Axe ei yltänyt ehdokkaaksi. Siinä olisi ollut oma paras dokumenttini, joka niputti täydellisesti korona-ajan, sen paranoian ja Yhdysvaltain jakautumisen yhden kiehtovan perheen kokemusten kautta. Sen ohella myös Yhdysvaltain viimeisestä orjalaivasta kertova Descendant oli sekin harmittava yllätystippuminen omissa papereissa.
Lyhytdokumentti: The Elephant Whisperers
Stranger at the Gatea pidetään isonakin ennakkosuosikkina, mutta itse en sille jotenkin syttynyt ollenkaan, vaikka onkin eittämättä hieno tarina ja osoitus empatian voimasta. Haulout sisälsi yhden vuoden vahvimmista kohtauksista, kun venäläistutkija avasi aamulla syrjäisellä saarella olevan mökkinsä oven ja näky oli sellainen, ettei sitä tahtonut millään katsojana uskoa aidoksi. Dokkarin vika on vain se, että se on aika synkkä, kun se näyttää kouriintuntuvasti maapallon lämpenemisen seuraukset. Kategoriassa kun tunnutaan suosivan tavallisesti vähän optimistisempaa.
How Do You Measure a Year? jatkaa Jay Rosenblattin kekseliäitä aiheita. Hän on kuvannut tytärtään tämän jokaisena syntymäpäivänä 2-3 vuotiaasta saakka 18 ikävuoteen asti esittäen aina samat kysymykset. Kunpa vain olisi suunniteltu paremmin, kuten hän itsekin lopussa toteaa.
Mutta The Elephant Whisperers oli silti hyvän sakin ylivoimaisin omissa kirjoissani tuoden paljon mieleen Opettajana mustekala -dokkarivoittajan parin vuoden takaa.
Paras leikkaus: Everything Everywhere All At Once
Top Gun näytti alkuun vahvalta ehdokkaalta voittajaksi, mutta Everything on kerännyt taakseen massiivisen liike-energian. Mikäli Everything aikoo voittaa Parhaan elokuvan Oscarin, niin leikkauksen luulisi tulevan siinä samalla, koska erityisesti tälle elokuvalle se hyvä leikkaus on ollut kaikki kaikessa. Sieltä kaiken materiaalin seasta piti löytää ja vaalia sitä äidin sekä tyttären emotionaalista yhteyttä kaiken universumihyppäilyn sekä siihen liittyvän estetiikan keskellä.
Top Gunin kohdalla puolestaan massiivisesta määrästä materiaalia (lentomateriaalia oli yli 800 tuntia yksistään) koostettiin vaivattomalla saumattomuudella etenevä elokuva, joka on paitsi kineettisen viihdyttävä niin myös yllättävän tunteellinen.
Paras maskeeraus: Elvis
Elvis eri vuosikymmenten läpi, sekä Hanksin muuntaminen Colonel Parkeriksi vs. uraauurtava digitaalinen proteesimaskeeraus The Whalessa, jolla Fraserin hahmon ulkomuoto saatiin työnnettyä äärimmäisyyksiin ilman, että näyttelijän suorituksen terävyys hukkuu ylipaksun maskeerauksen alle. Paljon ehti vuodessa tapahtua, kun kuvittelin Batmanin olevan satavarma voittaja tälle sesongille. Ei ole mukana voittotaistelussa. Tämä saattaa muuten näyttää suunnan Parhaan miesnäyttelijän pystille.
Lyhytelokuva: The Red Suitcase
The Red Suitcase vaikuttaa varmalta valinnalta. Elokuva seuraa lentokentällä olevaa nuorta teinityttöä, joka on myyty lapsimorsiameksi vanhemmalle miehelle. Jännittävä, ajankohtainen ja poliittinen.
Pakko myös nostaa esiin Ivalu, jossa on mahtavaa lähes Terrence Malick-tason lyyristä kerrontaa.
Paras sävellys: Babylon
Länsirintama on yksi suosikki siinä mielessä, että harvoin jos koskaan Parhaan elokuvan ehdokkuuden ulkopuolinen elokuva voi tämän viedä ja elokuvan käyttämä kolmisointuinen motiivi oli erittäin väkevä ja moderni. Ostan kuitenkin harvoin nykypäivän elokuvien soundtrackeja, mutta Babylonin oli pakko. Hyräilen sitä edelleen maaliskuussa ja kukin kappale herättää mielessä henkiin kohtauksia elokuvasta. Silti sanoisin Länsirintaman olevan niskan päällä, mutta todellakin toivon La La Land -vivahteita omaavan sävellyksen pokkaavan pystin.
Paras laulu: RRR
Lift Me Up on todella hieno laulu ja jos Rihanna olisi tehnyt edes hieman promoa sen puolesta, niin voitto olisi saattanut olla paketissa helposti. Nyt käynee niin, että intialaiset laittavat jalalla koreasti ja vievät pystin Rihannan ja Lady Gagan nokan edestä. Ajat ovat muuttuneet. Naatu, Naatu vaan ja dance-off käyntiin. Ehkä eniten odottamani hetki lähetyksessä. Gagahan ei ainakaan omaa biisiään gaalassa esitä, koska hänellä ei ole kiireisen aikataulunsa vuoksi ollut riittävästi aikaa harjoitella tapahtuman arvolle sopivaa esitystä. Paikalla hän kuitenkin on. Plääh.
Diane Warrenille jo ties kuinka mones ehdokkuus ja ei mahdollisuuksia taaskaan voittaa. Tässähän alkaa jo ihmetellä, että vittuillakseenko ne sen tuonne aina äänestää häviämään.
Lavastus: Babylon
Babylonin lavasteet olivat yhtälailla tähtiä siinä missä näyttelijät ja sävellyskin. Muotoutuvan Los Angelesin polttavan koruttomalle aavikolle pystytettiin eri aikakausia edustavia elokuvalavasteita, jotka kuvasivat ajan vauhdikasta elokuvantekoa. Mutta Elviksessä oli mm. luotu uudelleen kuuluisia konsertteja, Graceland, Beale Street, mitkä voivat olla monille tuttuudessaan helppo valinta. Elviksen lavastuksesta vastannut Catherine Martin on voittanut jo kaksi pystiä aiemmin Great Gatsbysta ja Moulin Rougesta.
Ääni: Top Gun: Maverick
Todella paha rasti. Top Gun laittoi teatterien kaiuttimet koville ja oli mahtava kokemus. Western Frontissa äänen lisäksi myös sen puute oli olennainen osa tarinaa sekä kokemusta. Molemmilla on varmasti ystävänsä äänestäjien joukossa, mutta Top Gun on ehkä tuntunut olevan vähän niskan päällä aiemmissa gaaloissa, joissa nämä kaksi ovat olleet vastakkain.
Alkuperäinen Top Gun oli muuten samassa kategoriassa ehdokkaana häviten silloinkin sotaelokuvalle, Platoonille.
Erikoistehosteet: Avatar: The Way of the Water
Satavarma voittaja. Se keräsi 14 ehdokkuutta VFX-alan gaalassa voittaen jokaisessa kategoriassa, jossa se oli ehdolla - joissain kategorioissa sillä oli useampi ehdokkuus. Ykkösosa pokkasi tämän saman vfx-Oscarin niin ikään 2010.
Lyhytanimaatio: My Year of Dicks
Haluaisin herättää henkiin vaikka jonkun Audrey Hepburnin jakamaan tätä palkintoa. Hän avaisi kuoren ja sanoisi seuraavat sanat: "Oscarin voittaa: My Year of Dicks". Kyseisessä hauskassa animaatiossa siis teinityttö on valmis menettämään neitsyytensä.
Suosikki lienee kuitenkin The Boy, the Mole, the Fox and the Horse. Sellainen klassisen tyylikäs englantilaistyylinen lastenanimaatio Lumiukon sekä Stick Manin jalanjäljissä. Lienee kuitenkin syytä huomauttaa, että monesti jokin tällainen söpö perinteinen animaatio on se ykkössuosikki ennakkoon, mutta voittaja on jokin "aikuisempi" sopivamman sanan puutteessa. Omakohtainen suosikkini on silmää iskevä eksistentialistinen stop-motion nimihirviö An Ostrich Told Me the World Is Fake and I Think I Believe It, joka kuvaa mustalla huumorilla toimistoarkea.
Saa nähdä jääkö tänä vuonna veikkauksissa kuivin suin ja rahattomaksi. Pahoin pelkään. Lyhäreitä ei onneksi veikkailla.
Viimeksi muokattu:
Oskut ovella.
Tiukka rutistus tuli otettua näin Oscarien alla, mutta muutama Iso kala pääsi vielä verkonreiistä karkuteille; Tar, The Fabelmans, Women Talking, Living.
Saaliiksi viimeiseltä viikolta on saanut kuitenkin kerättyä maukasta satoa:
To Leslie: Andrea Riseboroughin väkevä esitys toi ehdokkuuden, josta nousi jonninmoinen kohu. Leslie, lottovoittaja ajaa itsensä rappiotilaan ja yrittää parhaansa mukaan päästä takaisin elävien kirjoihin. Kipuilua menneisyyden luurankojen kanssa. 8/10
A Man Called Otto: Tom Hanksin luotsaama ruotsalainen mielensäpahoittaja Hollywood-kuosissa. Elokuva ei ollut missään nimessä huono, mutta suosittelen näin alkuun ottamaan aivan ensimmäiseksi Fredrik Backmanin kirjan kauniiseen käteen ja tavaamaan sen, jonka jälkeen katsomaan alkuperäisen En man som heter Oven (Oscar-ehdokas, Ruotsi 2017) ja jos vielä intoa riittää, niin sitten tämän. 7,5/10
The Whale: Loistavien roolihahmojen keskiössä Brendan Fraser tekee elämänsä suorituksen, kuten myös ehdokkuuden kahmaissut Hong Chau, sekä Sadie Sink. Koskettava tarina kotiin linnoittautuneesta sohvaperunasta, jolle yksikin vitsi voi olla liikaa... 9/10
Babylon: Kunnon naurut heti kärkeen (ja katsoja on koukussa) ja silmänruokaa (Margot Robbie) koko kolmen tunnin matkalle. Jäi ehdokkuuksien osalta statistin rooliin, mutta ehdottomasti katsottavaa matskua, suuresta murroksesta elokuva-alalla. Golden Globeissa ehdokkuudet Robbien lisäksi Brad Pittille ja Diego Calvalle, sekä itse elokuvalle. 9/10
She Said: Elokuvamogulilla menee homma vuosien varrella hieman reisille. Harvey Weinsteinin tuhosta kertova elokuva on todellinen naisten voimannäyttö, kärkenään upea Carey Mulligan. Oscar-akatemia ei syystä tai toisesta elokuvaa noteerannut, mutta sopii hyvin tähän MeToo-aikakauteen. 8/10
All Quiet on the Westren Front: Meni tässä maratonissa vähän ähkyn piikkiin ja tuli katsottua hieman väärään aikaan ja väärässä mielentilassa. Ihan katsomisen arvoinen, mutta ehkäpä on reilumpaa arvostella elokuva vaikka sitten toisen katselukerran jälkeen. Ulkomaan kielisen (Saksa) elokuvan lisäksi, ehdokkuus myös mm. varsinaisessa elokuva-kategoriassa.
Knock at the Cabin ja Old: M.Night Shyamalan onnistui kahden ensimmäisen elokuvansa (The Sixth Sence, Unbreakable) myötä luomaan tiukan verkon ympärilleni, joka on kerta toisensa jälkeen pakottanut katsomaan aina uuden tulokkaan vaikka sato on kylvänyt vhs-aikakauden jälkeen pettymyksiä toisensa perään. Onhan näissäkin taas se tuttu, mutta kulahtanut tatsi. Valitettavaa sontaa, jotka eivät luonnollisestikaan kuulu tätä edeltävään joukkoon, mutta laitetaan ne nyt kuitenkin tänne hännille, kun kerran katselukiertoon osuivat. 9/20
Tiukka rutistus tuli otettua näin Oscarien alla, mutta muutama Iso kala pääsi vielä verkonreiistä karkuteille; Tar, The Fabelmans, Women Talking, Living.
Saaliiksi viimeiseltä viikolta on saanut kuitenkin kerättyä maukasta satoa:
To Leslie: Andrea Riseboroughin väkevä esitys toi ehdokkuuden, josta nousi jonninmoinen kohu. Leslie, lottovoittaja ajaa itsensä rappiotilaan ja yrittää parhaansa mukaan päästä takaisin elävien kirjoihin. Kipuilua menneisyyden luurankojen kanssa. 8/10
A Man Called Otto: Tom Hanksin luotsaama ruotsalainen mielensäpahoittaja Hollywood-kuosissa. Elokuva ei ollut missään nimessä huono, mutta suosittelen näin alkuun ottamaan aivan ensimmäiseksi Fredrik Backmanin kirjan kauniiseen käteen ja tavaamaan sen, jonka jälkeen katsomaan alkuperäisen En man som heter Oven (Oscar-ehdokas, Ruotsi 2017) ja jos vielä intoa riittää, niin sitten tämän. 7,5/10
The Whale: Loistavien roolihahmojen keskiössä Brendan Fraser tekee elämänsä suorituksen, kuten myös ehdokkuuden kahmaissut Hong Chau, sekä Sadie Sink. Koskettava tarina kotiin linnoittautuneesta sohvaperunasta, jolle yksikin vitsi voi olla liikaa... 9/10
Babylon: Kunnon naurut heti kärkeen (ja katsoja on koukussa) ja silmänruokaa (Margot Robbie) koko kolmen tunnin matkalle. Jäi ehdokkuuksien osalta statistin rooliin, mutta ehdottomasti katsottavaa matskua, suuresta murroksesta elokuva-alalla. Golden Globeissa ehdokkuudet Robbien lisäksi Brad Pittille ja Diego Calvalle, sekä itse elokuvalle. 9/10
She Said: Elokuvamogulilla menee homma vuosien varrella hieman reisille. Harvey Weinsteinin tuhosta kertova elokuva on todellinen naisten voimannäyttö, kärkenään upea Carey Mulligan. Oscar-akatemia ei syystä tai toisesta elokuvaa noteerannut, mutta sopii hyvin tähän MeToo-aikakauteen. 8/10
All Quiet on the Westren Front: Meni tässä maratonissa vähän ähkyn piikkiin ja tuli katsottua hieman väärään aikaan ja väärässä mielentilassa. Ihan katsomisen arvoinen, mutta ehkäpä on reilumpaa arvostella elokuva vaikka sitten toisen katselukerran jälkeen. Ulkomaan kielisen (Saksa) elokuvan lisäksi, ehdokkuus myös mm. varsinaisessa elokuva-kategoriassa.
Knock at the Cabin ja Old: M.Night Shyamalan onnistui kahden ensimmäisen elokuvansa (The Sixth Sence, Unbreakable) myötä luomaan tiukan verkon ympärilleni, joka on kerta toisensa jälkeen pakottanut katsomaan aina uuden tulokkaan vaikka sato on kylvänyt vhs-aikakauden jälkeen pettymyksiä toisensa perään. Onhan näissäkin taas se tuttu, mutta kulahtanut tatsi. Valitettavaa sontaa, jotka eivät luonnollisestikaan kuulu tätä edeltävään joukkoon, mutta laitetaan ne nyt kuitenkin tänne hännille, kun kerran katselukiertoon osuivat. 9/20
Oldista en pitänyt minäkään, mutta Knock at the Cabin oli mun mielestä parasta Nightia 20 vuoteen. Hyvä jännäri mukavan hölmöllä premissillä.
Ja lihavoituun: Shyamalanin kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat Praying with Anger ja Wide Awake. Mutta taitaapa mies itsekin olla noista aika hissukseen, joten ei ihme, että Senseä moni pitää debyyttinä. Pidin minäkin, kunnes totuus tuli vastaan Blank Check -podcastissa.
Ei sillä että olisin noita kahta ensimmäistä itsekään nähnyt, kuulemani perusteella ei ole ollut suurta hinkua.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Women talking
Pieni tarina osallisilleen suurista asioista. Tilanne on epäuskottavan oloinen, vaan kuitenkin todellisiin tapahtumiin pohjautuen. Uskonnollisessa yhteisössä elävien naisten on päätettävä vuorokaudessa,mitä he tekevät hyväksikäytön ja väkivallan edessä. Joten he puhuvat. Shara Polleyn ohjaus on tiukka ja hienosti rytmitetty. Pääosan naiset tekee kaikki hemmetin hienot roolit.
Kouluttamattomat ja lukutaidottomat eri-ikäiset naiset käsittelevät asiaa kolmen vaihtoehdon kautta, uskonsa vaikuttaessa ja rajatessa/auttaessa? kunkin ajattelua. Tarinankertojan äänenä on lapsi,ja se tuo erilaista syvyyttä keskusteluihin, osallisina ja välähdyksinä lasten maalaisidyllin elämästä.
Hyvä elokuva, nimenomaan elokuvallisena tarinankerrontana. Hienoa, että tälläsiä draamoja vielä tehdään. Tosin tuskin ois tehty ilman McDormandia tai Brad Pittiä tuottajapuolella vaikka kuinka Polley olisikin kova nimi indiepuolella (kyynisenä näin ajattelen).
Pieni tarina osallisilleen suurista asioista. Tilanne on epäuskottavan oloinen, vaan kuitenkin todellisiin tapahtumiin pohjautuen. Uskonnollisessa yhteisössä elävien naisten on päätettävä vuorokaudessa,mitä he tekevät hyväksikäytön ja väkivallan edessä. Joten he puhuvat. Shara Polleyn ohjaus on tiukka ja hienosti rytmitetty. Pääosan naiset tekee kaikki hemmetin hienot roolit.
Kouluttamattomat ja lukutaidottomat eri-ikäiset naiset käsittelevät asiaa kolmen vaihtoehdon kautta, uskonsa vaikuttaessa ja rajatessa/auttaessa? kunkin ajattelua. Tarinankertojan äänenä on lapsi,ja se tuo erilaista syvyyttä keskusteluihin, osallisina ja välähdyksinä lasten maalaisidyllin elämästä.
Hyvä elokuva, nimenomaan elokuvallisena tarinankerrontana. Hienoa, että tälläsiä draamoja vielä tehdään. Tosin tuskin ois tehty ilman McDormandia tai Brad Pittiä tuottajapuolella vaikka kuinka Polley olisikin kova nimi indiepuolella (kyynisenä näin ajattelen).
Individual
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Post-rock/ Post-punk
Parhaan ulkomaisen elokuvan pystin saajaksi lienee yksi kova ehdokas Belgian entry Close. Tarina lapsuudesta, ystävyydestä, miehen roolista ja siihen liitettävästä toksisuudesta, surusta ja sen käsittelystä. Pääosan lapsinäyttelijät tekevät uskomatonta jälkeä ja leffalla on jo vyöllään Cannesin pääsarjan voitto. Länsirintamalta ei mitään uutta murskasi sekin nuorten ihmisten viattomuuden ja kaiken sen mihin on joskus uskonut. Lähdettiin seikkailemaan ja taistelemaan kuin herrasmiehet, ritaritkin ehkä, mutta ihmiskunnan harppaukset asekehityksessä saivatkin aikaan ennenkokemattoman teurastamon.
Tuossahan Close-elokuvaa jo sivuttiinkin. @Buster in toimesta. :)
Tuossahan Close-elokuvaa jo sivuttiinkin. @Buster in toimesta. :)
Individual
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Post-rock/ Post-punk
Länsirintama piti ja nappasi parhaan ulkomaisen elokuvan pystin ja yksi oli tullut jo kuvauksestakin.
Ja lavastuspysti myös.
Ja musiikista.
Ja lavastuspysti myös.
Ja musiikista.
Viimeksi muokattu:
Individual
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Post-rock/ Post-punk
Olisi kyllä jotain ansainnut. On hieno elokuva.
Länsirintamalta ei mitään yllätyksiä.
Brendanin voitto sai pykälän verran tunteikkaaksi.
Vaikka arvostukseni Oscareita kohtaan on vuosien kuluessa laskenut, niin olen iloinen Everything Everywhere All At Once -elokuvan voitoista. Harvemmin tämän tyyppiset elokuvat voittavat Oscareita. Toisaalta, ei ole ihan tämmöistä elokuvaa ollut aiemmin kisaamassa pokaalista. Iskee minun makuuni täydellisesti. Omalaatuinen, hauska, mutta kuitenkin koskettava sekä hyvin tehty.
Olisi ollut hienoa jos olisi kiitospuheessaan huutanut "I Am Rock N Roll!". Oli myös hienoa, että Jamie Lee Curtis sai sivuosa-Oscarin.
Ja olihan siellä tällainenkin kohtaaminen.
Viimeksi muokattu:
Persiilleenhän nuo veikkaukset meni. 14/20, kun aina hankalat lyhärit jättää pois ja joudun varmasti maksajaksi. Liikaa tuli muiden juttuja plärätessä taivuttua Elvis-hypelle, joka jäi vähän hämmentävästi täysin tyhjin käsin. Samoin muuten Banshees of Inisherin. Jälkijossittelu on aina helppoa, mutta alunperin oli menossa maskeeraus Whalelle, miespääosa Fraserille ja puvustus Black Pantherille. Sävellyksestä, lavastuksesta ja naissivuosasta ei pysty jossittelemaan mitenkään.
Lavastus oli ehkä se yllättävin noista isoista, kun se meni Länsirintamalle, sillä kisan piti olla Babylonin ja Elviksen välillä. Ja lyhytelokuva meni Irish Goodbyelle mielenkiintoisesti, joka on hiukan kuin Green Book pienoiskoossa. Eli kevyt, hurmaava, optimistinen ja hauska, sekä tuotti vielä puheenkin saralla hienon hetken synttärilaulun muodossa.
Viihdyttävä gaala. Vaikka Everythingin noin vahva pöydän putsaus yllätti, kun se voitti kuin voittikin kaikki mahdolliset isot kategoriat ml. kaikki sille mahdolliset näyttelystä. Jotkut ovat ehdottaneet, että vuosien päästä katsomme taaksepäin ja toteamme Crashin saaneen haastajan huonoimpana Oscar-voittajana. On myös mahdollisuus, että elokuvasta ei-tykänneet katsovat sen uudelleen kymmenen vuoden päästä ja toteavat olleensa väärässä. Katsellaan.
Razzietkin jaettiin jo 10. päivä. Valitsivat Blonden huonoimmaksi elokuvaksi ja käsikirjoituksesta, mistä en voi olla enempää eri mieltä - erityisesti kun muut olivat oikeasti kestämättömän huonoja elokuva, vaikka tarkoitus onkin saada huomioita poimimalla mahdollisimman isoja nimiä mukaan. Mainitaan ihan vain kuriositeettina, että siellä oli miljardi dollaria lipputuloina kerännyt Jurassic World Dominionkin ehdolla muutamissa eri kategorioissa - ei kuitenkaan huonoimmassa elokuvassa. Jared Leto (Morbius) ja Tom Hanks (Elvis) pokkasivat miesrooleista.
Naispääosasta Razziet antoivat palkinnon itselleen vetäen samalla sen nuoren näyttelijättären polemiikkia ansaitusti aiheuttaneen ehdokkuuden pois. Näköjään ovat aiemminkin antaneet lapsinäyttelijöille ehdokkuuksia, millä on vissiin oikeasti kenties ollut käytännönkin vaikutusta heidän tulevaan uraansa. Gary Coleman (On The Right Track), Macaulay Culkin (Riku Rikas), Jake Lloyd (Star Wars: Episodi 1 - Pimeän uhka). Tulevaisuudessa eivät enää ota ketään alle 18-vuotiasta ehdolle, vaikka ehdokkuuksien ja gaalan tarkoitus on olla "hauskaa".
Paluu arkeen. Seuraava teatterivisiitti suuntautuu Hassisen Koneen pariin. Shazam saa jäädä suoratoistoon.
Lavastus oli ehkä se yllättävin noista isoista, kun se meni Länsirintamalle, sillä kisan piti olla Babylonin ja Elviksen välillä. Ja lyhytelokuva meni Irish Goodbyelle mielenkiintoisesti, joka on hiukan kuin Green Book pienoiskoossa. Eli kevyt, hurmaava, optimistinen ja hauska, sekä tuotti vielä puheenkin saralla hienon hetken synttärilaulun muodossa.
Viihdyttävä gaala. Vaikka Everythingin noin vahva pöydän putsaus yllätti, kun se voitti kuin voittikin kaikki mahdolliset isot kategoriat ml. kaikki sille mahdolliset näyttelystä. Jotkut ovat ehdottaneet, että vuosien päästä katsomme taaksepäin ja toteamme Crashin saaneen haastajan huonoimpana Oscar-voittajana. On myös mahdollisuus, että elokuvasta ei-tykänneet katsovat sen uudelleen kymmenen vuoden päästä ja toteavat olleensa väärässä. Katsellaan.
Razzietkin jaettiin jo 10. päivä. Valitsivat Blonden huonoimmaksi elokuvaksi ja käsikirjoituksesta, mistä en voi olla enempää eri mieltä - erityisesti kun muut olivat oikeasti kestämättömän huonoja elokuva, vaikka tarkoitus onkin saada huomioita poimimalla mahdollisimman isoja nimiä mukaan. Mainitaan ihan vain kuriositeettina, että siellä oli miljardi dollaria lipputuloina kerännyt Jurassic World Dominionkin ehdolla muutamissa eri kategorioissa - ei kuitenkaan huonoimmassa elokuvassa. Jared Leto (Morbius) ja Tom Hanks (Elvis) pokkasivat miesrooleista.
Naispääosasta Razziet antoivat palkinnon itselleen vetäen samalla sen nuoren näyttelijättären polemiikkia ansaitusti aiheuttaneen ehdokkuuden pois. Näköjään ovat aiemminkin antaneet lapsinäyttelijöille ehdokkuuksia, millä on vissiin oikeasti kenties ollut käytännönkin vaikutusta heidän tulevaan uraansa. Gary Coleman (On The Right Track), Macaulay Culkin (Riku Rikas), Jake Lloyd (Star Wars: Episodi 1 - Pimeän uhka). Tulevaisuudessa eivät enää ota ketään alle 18-vuotiasta ehdolle, vaikka ehdokkuuksien ja gaalan tarkoitus on olla "hauskaa".
Paluu arkeen. Seuraava teatterivisiitti suuntautuu Hassisen Koneen pariin. Shazam saa jäädä suoratoistoon.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Ei ollut nyt oscarelokuvia käsillä katottavaksi (joita ei siis viä ole nähnyt) joten jonosta poimittiin
God’s greatures
Pieni kalastajakylä Irlannin rannikolla. Kalanperkaamon/simpukkapakkaamossa työnjohtajana toimiva äiti ilahtuu kun poika palaa yllättäen kotiin Australiasta, jossa tämä on ollut itsestään ilmoittelematta. Nyt palaa tyhjätaskuna ideanaan jatkaa simpukankasvatusta. Pikkyukylässä, josta mitä ilmeisemmin lähti koska ei pitänyt kalastajaelämästä.
Yhteisö on pieni, kaikki tuntee kaikki. Äitin roolissa Emily Watson tekee hienon pienieleisen mutta väkevän roolin äidinrakkauden ja moraalisten valintojen ristipaineessa.
Elokuvassa ei juuri tapahdu. Siinä on hiljaisia hetkiä, joissa näkee kuinka ihmiset ajattelevat. Hienoja pikku välähdyksiä laulun voimasta ja uskonnon merkityksestä. Silti ihmisen valinnat ovat niitä merkityksellisempiä.
Jos tykkää pienieleisestä draamasta, niin suosittelen.
God’s greatures
Pieni kalastajakylä Irlannin rannikolla. Kalanperkaamon/simpukkapakkaamossa työnjohtajana toimiva äiti ilahtuu kun poika palaa yllättäen kotiin Australiasta, jossa tämä on ollut itsestään ilmoittelematta. Nyt palaa tyhjätaskuna ideanaan jatkaa simpukankasvatusta. Pikkyukylässä, josta mitä ilmeisemmin lähti koska ei pitänyt kalastajaelämästä.
Yhteisö on pieni, kaikki tuntee kaikki. Äitin roolissa Emily Watson tekee hienon pienieleisen mutta väkevän roolin äidinrakkauden ja moraalisten valintojen ristipaineessa.
Elokuvassa ei juuri tapahdu. Siinä on hiljaisia hetkiä, joissa näkee kuinka ihmiset ajattelevat. Hienoja pikku välähdyksiä laulun voimasta ja uskonnon merkityksestä. Silti ihmisen valinnat ovat niitä merkityksellisempiä.
Jos tykkää pienieleisestä draamasta, niin suosittelen.
Bob Sacamano
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- New York Rangers
Paljonko sulle tulee elokuvateatterinäytöksiä vuodessa?
Mä laskin, että viime vuonna näin 88 elokuvaa teatterissa, joista tietysti melkein puolet r&a -festarien aikaan. Tänä vuonna voisi haaveilla pyöreästä satasesta. Tässä vaiheessa täynnä on 15, joten periaatteessa voisi olla mahdollisuuksien rajoissa.
MrTriangle
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Pelicans
Palataan vielä ennen turkoosien playoff-rupeamaa hetkeksi elokuvien pariin. Edellisen viestin jälkeen tuli roimasti kauhuelokuvasuosituksia, kiitos niistä. Suurin osa mainituista on tullut jo nähtyä, alla mietteitä muutamasta.
Cabin in the Woods sai syvällä internetin syövereissä sen tasoista hehkutusta, että löin jokin aika sitten katseluun. Elokuva nähdäkseni onnistui pyrkimyksissään, mutta tästä huolimatta en voi sanoa pitäneeni sitä erityisen kovana. En osaa sanoa mistä johtuu. En kuitenkaan kadu katselutuokiota. Kirottu-universumi (mm. Conjuring, Annabelle) on enimmäkseen tuttu, ja kaikki nuo ovat viihdyttäneet ihan ok. Sinister jäi aiemmin itseltäni mainitsematta, jatko-osaa en ole nähnyt mutta ensimmäisessä oli kyllä joitain häiritseviä kohtauksia - toisin sanoen onnistuneita kohtauksia.
Häiriintyneestä puheen ollen, Park Chan-wookin The Handmaiden, jota aiemmin hehkutin, jätti sellaisen jäljen että oli tutustuttava lisää herran tuotantoon, ja katseluun päätyikin Oldboy. En pettynyt. Ei mielestäni ole ensin mainitun veroinen, mutta kun elokuvan jälkeen tekee mieli vain vähän puhallella ja olla hetki katsomatta yhtään liikkuvaa kuvaa, niin jossain on onnistuttu. Mistähän tämän kaverin loppuja leffoja pääsisi katselemaan?
Henkien kätkemä sai myöskin suitsutusta monessa paikassa, ja ensimmäisenä pisti mieleen että tämähän on animaatioleffa. No se ei varsinaisesti häirinnyt. Oikein mukava hyvän mielen leffa, ei tässäkään mielestäni mitään poikkeuksellista, mutta kannatti katsoa. Muutenkin koko perheen elokuvista tuntuu löytyvän yllättävänkin paljon sellaisia perusvarmoja, arvosanan 8 tienaavia tekeleitä.
The Prestige ei jostain syystä meinannut iskeä, mutta kyllä tuokin lopulta lunasti hyvän leffan tittelin. Leffan jälkeen itselle jäi todella typerä olo, ne jotka ovat tämän nähneet tietävät varmasti mistä on kyse. Jotenkin tuntui että tässä oli vaikea pysyä mukana, en aina ollut tapahtumista aivan kärryillä :D Fight Club jätti hiukan samanlaisen fiiliksen: onhan tässä kehuttavaa, mutta itsestä tuntui että ei tämä nyt ihan kaikkea hehkutusta lunasta. Ei vaivuta negatiivisuuteen kuitenkaan, oikein katselukelpoisia kuvia joita helppo suositella muille.
Vangitut ja Pelkoraja eivät myöskään pettäneet, melko helppoja katseltavia ja ihan kiehtovat tarinatkin. Perushyvää trilleriä, sanoisin.
Mainittakoon vielä, että toissa kesänä aloitettu Marvel-universumin kuluttaminen on nyt jäänyt tauolle. Matka Endgameen asti oli antoisa, mutta tuon jälkeen vähän takki tyhjeni. Spider-Man: No Way Home tosin oli sen tasoista fanserviceä, että oli ehkä itselleni se viime vuoden kovin katselukokemus.
Tähän iltaan ehtisi vielä yhden liikkuvan kuvan vahdata, ja sitten hypätäänkin pudotuspeleihin. Katselulistalla on vielä niin älytön määrä sisältöä, että mennee varmasti viime tippaan elokuvan valinta. Oldboyn takia tuli tilattua kuukaudeksi Viaplay, joten ehkä tuolta Ilmestyskirja. Nyt., Gone Girl, tai Oscareita kahminut Everything Everywhere All At Once ansaitsisi nyt katselukerran, noita kun en tietääkseni ole muista tilatuista katselupalveluista bongannut.
Cabin in the Woods sai syvällä internetin syövereissä sen tasoista hehkutusta, että löin jokin aika sitten katseluun. Elokuva nähdäkseni onnistui pyrkimyksissään, mutta tästä huolimatta en voi sanoa pitäneeni sitä erityisen kovana. En osaa sanoa mistä johtuu. En kuitenkaan kadu katselutuokiota. Kirottu-universumi (mm. Conjuring, Annabelle) on enimmäkseen tuttu, ja kaikki nuo ovat viihdyttäneet ihan ok. Sinister jäi aiemmin itseltäni mainitsematta, jatko-osaa en ole nähnyt mutta ensimmäisessä oli kyllä joitain häiritseviä kohtauksia - toisin sanoen onnistuneita kohtauksia.
Häiriintyneestä puheen ollen, Park Chan-wookin The Handmaiden, jota aiemmin hehkutin, jätti sellaisen jäljen että oli tutustuttava lisää herran tuotantoon, ja katseluun päätyikin Oldboy. En pettynyt. Ei mielestäni ole ensin mainitun veroinen, mutta kun elokuvan jälkeen tekee mieli vain vähän puhallella ja olla hetki katsomatta yhtään liikkuvaa kuvaa, niin jossain on onnistuttu. Mistähän tämän kaverin loppuja leffoja pääsisi katselemaan?
Henkien kätkemä sai myöskin suitsutusta monessa paikassa, ja ensimmäisenä pisti mieleen että tämähän on animaatioleffa. No se ei varsinaisesti häirinnyt. Oikein mukava hyvän mielen leffa, ei tässäkään mielestäni mitään poikkeuksellista, mutta kannatti katsoa. Muutenkin koko perheen elokuvista tuntuu löytyvän yllättävänkin paljon sellaisia perusvarmoja, arvosanan 8 tienaavia tekeleitä.
The Prestige ei jostain syystä meinannut iskeä, mutta kyllä tuokin lopulta lunasti hyvän leffan tittelin. Leffan jälkeen itselle jäi todella typerä olo, ne jotka ovat tämän nähneet tietävät varmasti mistä on kyse. Jotenkin tuntui että tässä oli vaikea pysyä mukana, en aina ollut tapahtumista aivan kärryillä :D Fight Club jätti hiukan samanlaisen fiiliksen: onhan tässä kehuttavaa, mutta itsestä tuntui että ei tämä nyt ihan kaikkea hehkutusta lunasta. Ei vaivuta negatiivisuuteen kuitenkaan, oikein katselukelpoisia kuvia joita helppo suositella muille.
Vangitut ja Pelkoraja eivät myöskään pettäneet, melko helppoja katseltavia ja ihan kiehtovat tarinatkin. Perushyvää trilleriä, sanoisin.
Mainittakoon vielä, että toissa kesänä aloitettu Marvel-universumin kuluttaminen on nyt jäänyt tauolle. Matka Endgameen asti oli antoisa, mutta tuon jälkeen vähän takki tyhjeni. Spider-Man: No Way Home tosin oli sen tasoista fanserviceä, että oli ehkä itselleni se viime vuoden kovin katselukokemus.
Tähän iltaan ehtisi vielä yhden liikkuvan kuvan vahdata, ja sitten hypätäänkin pudotuspeleihin. Katselulistalla on vielä niin älytön määrä sisältöä, että mennee varmasti viime tippaan elokuvan valinta. Oldboyn takia tuli tilattua kuukaudeksi Viaplay, joten ehkä tuolta Ilmestyskirja. Nyt., Gone Girl, tai Oscareita kahminut Everything Everywhere All At Once ansaitsisi nyt katselukerran, noita kun en tietääkseni ole muista tilatuista katselupalveluista bongannut.
I'm a Cyborg löytyy Telian vuokraamosta, Thirst Blockbusterista ja Rakutenista, Stoker Disney+:sta ja vuokraamoista, Snowpiercer Viaplaysta ja vuokraamoista, The Little Drummer Girl -minisarja HBO Maxilta, ja tuorein Decision to Leave näkyy olevan toistaiseksi vain Apple TV:llä myynnissä. Niitä kahta muuta Kosto-trilogian osaa (Oldboyn lisäksi) ei valitettavasti Suomen suoratoistoista näy löytyvän.
Asuinpaikasta riippuen kannattaa ehkä tarkistaa myös paikallinen kirjasto. Pirkanmaan kirjastoista näkyy löytyvän Lady Vengeance muutaman edellä mainitun lisäksi DVD:llä.
EDIT: Ajatuskatkos, Snowpiercer on tietenkin Bong Joon-hon ohjaus, ei Parkin. Park oli siinä vain tuottajana.
Viimeksi muokattu:
olkikuukkeli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
Mielenkiintoisia leffoja on tullut nähtyä viime aikoina, etunenässä Kieślowskin väritrilogia. Etenkin sininen osa oli melkoista elokuvaestetiikan riemumarssia, mutta ehkä odotin jotain vielä enemmän, vaikka ehdottomasti katsomisen arvoinen setti tuo on. Kokonaisarvosanaksi antaisin 8/10, erityisenä mielenkiintoisena yksityiskohtana konteksti Euroopan 1990-luvun meininkiin Neuvostoliiton romahdettua.
Mukavimpia leffakokemuksia ovat positiiviset yllätykset, joissa joku unohdettu tai spekseiltään keskinkertaisena näyttäytyvä elokuva osoittautuukin hienoksi elämykseksi. Tällaiseksi osoittautui areenasta löytyvä The Fabulous Baker Boys vuodelta 1989. Leffan kuvaus ja alle seiskan arvosana antoivat odottaa oikeastaan hauskaa aikakausielokuvaa, jollaisena sitä aloin katsomaankin, mutta mitä vielä! Tämähän on hienosti näytelty ja koskettavakin kokonaisuus, jonka vire menee paljon enemmän vakavasti otettavan draaman kuin komedian puolelle, jollaisena elokuvaa esim. YLE markkinoi. Suositus! 8/10
Lopulta katsoin myös pian poistuvan Talvisodan, joka ehkä hienoihin muistoihin nähden paljastui pieneksi pettymykseksi. Alku on oikein vahva, murteet mukavia ja kuvaus- ja ohjaustyö laadukasta. Valitettavasti hahmokehitys itse päähenkilö Hakalan ympärillä alkaa jossain vaiheessa jumittamaan paikoillaan ja budjetin rajallisuus tekee taistelukohtauksista paikoin vähän puuduttavia ja ylinäyteltyjä. Kyllä tämä silti suomalaisen sotaelokuvan parhaimmistoa edelleen edustaa.
Mukavimpia leffakokemuksia ovat positiiviset yllätykset, joissa joku unohdettu tai spekseiltään keskinkertaisena näyttäytyvä elokuva osoittautuukin hienoksi elämykseksi. Tällaiseksi osoittautui areenasta löytyvä The Fabulous Baker Boys vuodelta 1989. Leffan kuvaus ja alle seiskan arvosana antoivat odottaa oikeastaan hauskaa aikakausielokuvaa, jollaisena sitä aloin katsomaankin, mutta mitä vielä! Tämähän on hienosti näytelty ja koskettavakin kokonaisuus, jonka vire menee paljon enemmän vakavasti otettavan draaman kuin komedian puolelle, jollaisena elokuvaa esim. YLE markkinoi. Suositus! 8/10
Lopulta katsoin myös pian poistuvan Talvisodan, joka ehkä hienoihin muistoihin nähden paljastui pieneksi pettymykseksi. Alku on oikein vahva, murteet mukavia ja kuvaus- ja ohjaustyö laadukasta. Valitettavasti hahmokehitys itse päähenkilö Hakalan ympärillä alkaa jossain vaiheessa jumittamaan paikoillaan ja budjetin rajallisuus tekee taistelukohtauksista paikoin vähän puuduttavia ja ylinäyteltyjä. Kyllä tämä silti suomalaisen sotaelokuvan parhaimmistoa edelleen edustaa.
Pari päivää sitten tuli nähtyä ensimmäinen elokuva kyseisestä trilogiasta eli Punainen ja olihan se aika pirun hyvä elokuva hyvillä näyttelijäsuorituksilla höystettynä, joka samalla toimi mukavana aikahyppynä 90-luvulle. Seuraavaksi ottanen käsittelyyn nimenomaan tuon Sinisen, koska tykästyin kovasti Punaisen tarinaan sekä värimaailmaan.
olkikuukkeli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
Tuo punainen on itse asiassa trilogian viimeinen osa, mutta eipä järjestyksellä löyhästi temaattisessa kokonaisuudessa ole niin suurta merkitystä!
MrTriangle
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Pelicans
Onhan tässä taas muutaman elokuvan ehtinyt katsoa. Muutama sananen niistä...
Aiemmin kerroin, miten Oldboy sai aikaan pienen puhaltelureaktion, eikä heti sen jälkeen tehnyt mieli katsoa oikein mitään liikkuvaa kuvaa. Voisi kuvitella, että tämän jälkeen laitan katseluun jotain kevyempää, mutta ehei - Requiem for a Dream oli seuraavaksi katseluvuorossa, ja tästäkin jäi paha olo. Jollain tätä on pakko lievittää, tuumasin, ja seuraavaksi suositusten ja kuvailun perusteella otin mielestäni varmalta kuulostavan trillerin: katseluun päätyi Kill List... Sanotaan vaikka näin, että kaikki jäivät mieleen :D hyviä elokuvia, mutta ei välttämättä kolmea kertaa putkeen olisi tarvinnut samankaltaista fiilinkiä.
Veli löi kuukaudeksi Disney+ -tilauksen sisään, ja tätähän piti juhlistaa. Töllöön lyötiin The Menu. Hävettää myöntää, että meni jonkin aikaa ennen kuin tajusin mistä on kyse, mutta kun "pääsin sisälle" niin olihan tämä hyvä. Anya Taylor-Joylta en ole muuten yhtään huonoa tuotosta nähnyt, sarjojen puolelta The Queen's Gambit ja etenkin Peaky Blinders olivat loistavia, ja leffapuolelta The Witch oli myös ehdottomasti kauhugenren hyvää osastoa. Onko tämänkin näyttelijän kohdalla laatutakuu?
Mahtui tuohon väliin myös tanskalainen Jagten (suom. Jahti). Hakusessa oli jotain "erilaista", ja tanskalaisuus oli siihen hetkeen tarpeeksi sitä. Mads Mikkelsen herätti myös mielenkiinnon. Mitähän tästä sanoisi... Elokuva kosketti tietyllä tavalla, ja oli pahimmillaan melko kivuliasta katsottavaa. Mielestäni tässä pystyi jotenkin erityisen hyvin samaistumaan päähenkilöön. Mikkelsen oli muuten mukana myös rainassa nimeltään Druk (suom. Yhdet vielä), C Moren asiakkaana bongasin tuon valikoimasta joskus ja oli ihan ok katselukokemus sekin. Enää ei tosin näytä C Morelta löytyvän.
Tulipa muuten mieleen yksi lähivuosien hienoimmista leffakokemuksista - Joker. Joaquin Phoenixin veto oli tajuttoman kova. Viime vuoden The Batman on edelleen näkemättä, johtunee tuosta Marvelin tuomasta supersankariähkystä..
Disneyn myötä katselulista vain kasvaa. Tuolta näytti äkkiseltään löytyvän pari viime vuonna ilmestynyttä kuvaa; The Banshees of Inisherin, Barbarian sekä Prey. Kun lisäksi on HBO:n, Netflixin, C Moren sekä Viaplayn tarjonnat, niin ei katseltava ihan heti lopu... Toisaalta on ollut mukava huomata, miten jo muutamassa kuukaudessa on päässyt vähän paremmin kärryille omasta elokuvamausta; asioista joita leffoissa arvostaa, toisaalta taas mitkä elementit menevät helposti "ohi".
Aiemmin kerroin, miten Oldboy sai aikaan pienen puhaltelureaktion, eikä heti sen jälkeen tehnyt mieli katsoa oikein mitään liikkuvaa kuvaa. Voisi kuvitella, että tämän jälkeen laitan katseluun jotain kevyempää, mutta ehei - Requiem for a Dream oli seuraavaksi katseluvuorossa, ja tästäkin jäi paha olo. Jollain tätä on pakko lievittää, tuumasin, ja seuraavaksi suositusten ja kuvailun perusteella otin mielestäni varmalta kuulostavan trillerin: katseluun päätyi Kill List... Sanotaan vaikka näin, että kaikki jäivät mieleen :D hyviä elokuvia, mutta ei välttämättä kolmea kertaa putkeen olisi tarvinnut samankaltaista fiilinkiä.
Veli löi kuukaudeksi Disney+ -tilauksen sisään, ja tätähän piti juhlistaa. Töllöön lyötiin The Menu. Hävettää myöntää, että meni jonkin aikaa ennen kuin tajusin mistä on kyse, mutta kun "pääsin sisälle" niin olihan tämä hyvä. Anya Taylor-Joylta en ole muuten yhtään huonoa tuotosta nähnyt, sarjojen puolelta The Queen's Gambit ja etenkin Peaky Blinders olivat loistavia, ja leffapuolelta The Witch oli myös ehdottomasti kauhugenren hyvää osastoa. Onko tämänkin näyttelijän kohdalla laatutakuu?
Mahtui tuohon väliin myös tanskalainen Jagten (suom. Jahti). Hakusessa oli jotain "erilaista", ja tanskalaisuus oli siihen hetkeen tarpeeksi sitä. Mads Mikkelsen herätti myös mielenkiinnon. Mitähän tästä sanoisi... Elokuva kosketti tietyllä tavalla, ja oli pahimmillaan melko kivuliasta katsottavaa. Mielestäni tässä pystyi jotenkin erityisen hyvin samaistumaan päähenkilöön. Mikkelsen oli muuten mukana myös rainassa nimeltään Druk (suom. Yhdet vielä), C Moren asiakkaana bongasin tuon valikoimasta joskus ja oli ihan ok katselukokemus sekin. Enää ei tosin näytä C Morelta löytyvän.
Tulipa muuten mieleen yksi lähivuosien hienoimmista leffakokemuksista - Joker. Joaquin Phoenixin veto oli tajuttoman kova. Viime vuoden The Batman on edelleen näkemättä, johtunee tuosta Marvelin tuomasta supersankariähkystä..
Disneyn myötä katselulista vain kasvaa. Tuolta näytti äkkiseltään löytyvän pari viime vuonna ilmestynyttä kuvaa; The Banshees of Inisherin, Barbarian sekä Prey. Kun lisäksi on HBO:n, Netflixin, C Moren sekä Viaplayn tarjonnat, niin ei katseltava ihan heti lopu... Toisaalta on ollut mukava huomata, miten jo muutamassa kuukaudessa on päässyt vähän paremmin kärryille omasta elokuvamausta; asioista joita leffoissa arvostaa, toisaalta taas mitkä elementit menevät helposti "ohi".
Viime aikoina katsonut lähinnä arthouse-leffoja. Eo, kertoo erään aasin tarinan, aasin silmin. Omalla tavallaan vaikuttava leffa, 3,5 tähteä.
Pieni kirjakauppa Pariisissa kertoo kipulevasta kirjakaupan pitäjästä jolla traumatisoitunut tytär hoidettavanaan, 3 tähteä.
Final cut. Olipa leffa. Tämä Ranskalainen elokuva on omanlaisensa kunnianosoitus vanhoille splatter- ja zombieleffoille. Tästä ei voi kirjoittaa enempää spoilaamatta. Leffa vaihtaa genrejä lennosta, vähän kuten Parasitessa, mutta täysin omalla otteellaan. Myös muutaman huutonaurut sai aikaan, 4 tähteä.
Ali Abbasin elokuva Holy spider sijoittuu Iraniin jossa sarjamurhaaja saalisti naisia. Perustuu tositapahtumiin. Elokuva in raadollinen ja aika inhorealistinenkin, 4 tähteä.
Kauniit sielut kertoo CP-vammaisen lähetin ja hautausurakoitsijan alkavasta ystävyydestä. Draamaa ja komediaa ja lopulta aika lailla ns feel good leffa. Näissä aina helposti sorrutaan voivotteluun ja kliseisiin mutta tämä oli raikas ja paikka paikoin erittäin hauska, 4 tähteä.
Meksikolainen Nuevo Orden (new order) on dystopinen Meksikolainen elokuva jossa kuvataan omanlaistanasta kansannousua ja sen vaikutuksia yläluokkaan. Melkoinen yllättäjä, 4,5 tähteä.
Viimeinen näytös on Intialainen elokuva joka kertoo elokuviin rakastuneen nuoren pojan tarinan, jossa tämä kyseinen poika tekee kaikkensa levittääkseen elokuvien ilosanomaa köyhässä kylässään. Erilainen ja viihdyttävä, 3,5 tähteä.
Havier Bardem on pääosassa Hyvä pomo elokuvassa, jossa tehtaan johtaja pitää mielestään kaikkia työntekijöitä perheenjäseninä, mutta käytännössä ajaa vain omia intressejään. Draaman piirteitä mutta menee komediana. Pidin tästä myös erittäin paljon ja saakin 4 tähteä.
Saksalainen Fabian - moralistin tarina on 1930 Saksaan sijoittuva elokuva jossa turhauttavassa työssä päivisin elävä Fabian seikkailee öisin aistien Berliiin yössä. 3,5 tähteä.
Pieni kirjakauppa Pariisissa kertoo kipulevasta kirjakaupan pitäjästä jolla traumatisoitunut tytär hoidettavanaan, 3 tähteä.
Final cut. Olipa leffa. Tämä Ranskalainen elokuva on omanlaisensa kunnianosoitus vanhoille splatter- ja zombieleffoille. Tästä ei voi kirjoittaa enempää spoilaamatta. Leffa vaihtaa genrejä lennosta, vähän kuten Parasitessa, mutta täysin omalla otteellaan. Myös muutaman huutonaurut sai aikaan, 4 tähteä.
Ali Abbasin elokuva Holy spider sijoittuu Iraniin jossa sarjamurhaaja saalisti naisia. Perustuu tositapahtumiin. Elokuva in raadollinen ja aika inhorealistinenkin, 4 tähteä.
Kauniit sielut kertoo CP-vammaisen lähetin ja hautausurakoitsijan alkavasta ystävyydestä. Draamaa ja komediaa ja lopulta aika lailla ns feel good leffa. Näissä aina helposti sorrutaan voivotteluun ja kliseisiin mutta tämä oli raikas ja paikka paikoin erittäin hauska, 4 tähteä.
Meksikolainen Nuevo Orden (new order) on dystopinen Meksikolainen elokuva jossa kuvataan omanlaistanasta kansannousua ja sen vaikutuksia yläluokkaan. Melkoinen yllättäjä, 4,5 tähteä.
Viimeinen näytös on Intialainen elokuva joka kertoo elokuviin rakastuneen nuoren pojan tarinan, jossa tämä kyseinen poika tekee kaikkensa levittääkseen elokuvien ilosanomaa köyhässä kylässään. Erilainen ja viihdyttävä, 3,5 tähteä.
Havier Bardem on pääosassa Hyvä pomo elokuvassa, jossa tehtaan johtaja pitää mielestään kaikkia työntekijöitä perheenjäseninä, mutta käytännössä ajaa vain omia intressejään. Draaman piirteitä mutta menee komediana. Pidin tästä myös erittäin paljon ja saakin 4 tähteä.
Saksalainen Fabian - moralistin tarina on 1930 Saksaan sijoittuva elokuva jossa turhauttavassa työssä päivisin elävä Fabian seikkailee öisin aistien Berliiin yössä. 3,5 tähteä.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy