Jatkoajan leffakerho

[Oles]

Ei itse patsaalla olekkaan väliä vaan kun leffoja tulee helvetillinen mälli joka vuosi niin oscarehdokkuudet antavat vähän helpotusta että mitä katsoa.. näin siis yleensä mutta tänä vuonna näyttää heikolta.

Toki väärinymmärretty woke ohjaa myös valintoja.

Joskus muinoin gaala oli ihan hyvää viihdettä riippuen toki juontajasta mutta sekin on kustu viime vuosina kun on menty ilman.

Pakko kysyä, mitä on "väärinymmärretty woke"?

 

[Oles]

Sama. Näytti samanlaiselta kasalta paskaa kuin Doctor Strange in the Multiverse of Madness, jota tuli katsottua noin 2 minuuttia alusta.

Näistä kahdesta ei voi puhua edes samana päivänä. Harvemmin tulee nähtyä mitään yhtä omaperäistä kuin Everything Everywhere All At Once

 

[Tifosi]

Pakko kysyä, mitä on "väärinymmärretty woke"?

Perkele jäin kiinni:D

Eikös "woke" ole yhteiskunnan epäkohtien huomaamista ja tunnistamista(tai jotain sinne päin) ja väärinymmärrettynä sillä hyökätään viattomien ihmisten kimppuun ja luodaan esim oscar-ehdokkuuden vaatimukseksi että pitää olla jotain vähemmistöjä leffassa että on kelvollinen ehdolle yms.

 

[NakkiFakiiri]

Everything Everywhere All at Once kuvaa en ole nähnyt (paitsi trailerin jota en jaksanut katsoa loppuun) joten en oikeastaan tiedä siitä mitään.

No tämähän oli sitten varsin looginen vastaus kun kysyin samantasoisten elokuvien perään.

 

[Derrick]

No tämähän oli sitten varsin looginen vastaus kun kysyin samantasoisten elokuvien perään.

Samantyyppisten eli ADHD. Voiko olla sekä hyviä että huonoja ADHD elokuvia, minusta ei välttämättä jos ADHD koetaan negatiiviseksi luonteenpiirteeksi vai onko se jopa sairaus (vrt. Marco Hietala).

 

[-Kantor-]

Ehkä huono sanavalinta, mutta viittasin kyseisen elokuvan ADHD-tyylillä siihen, että kokoajan tapahtuu kaikkea mahdollista ja mahdollisimman paljon, jolloin ainakin minunlaisella katsojalla tulee lähinnä ähky. Itse tykkään nauttia elokuvani sellaisessa muodossa, jossa draamankaareen kuuluu dynamiikkaa suvantovaiheineen ja tunnelmaa osataan rakentaa jopa hienovaraisesti tyylitaju säilyttäen. Puhumattakaan siitä, että taustalla olisi myös jotain syvällisempää ajatusta. En kiistä etteikö myös Everything All at Oncessa sellaista voisi olla, mutta itse mielsin sen aika popcorn-viihteeksi.

Makuasioita todellakin.

 

[olkikuukkeli]

Ehkä huono sanavalinta, mutta viittasin kyseisen elokuvan ADHD-tyylillä siihen, että kokoajan tapahtuu kaikkea mahdollista ja mahdollisimman paljon, jolloin ainakin minunlaisella katsojalla tulee lähinnä ähky. Itse tykkään nauttia elokuvani sellaisessa muodossa, jossa draamankaareen kuuluu dynamiikkaa suvantovaiheineen ja tunnelmaa osataan rakentaa jopa hienovaraisesti tyylitaju säilyttäen. Puhumattakaan siitä, että taustalla olisi myös jotain syvällisempää ajatusta. En kiistä etteikö myös Everything All at Oncessa sellaista voisi olla, mutta itse mielsin sen aika popcorn-viihteeksi.

Makuasioita todellakin.

Todellakin elokuvissa on paljon makuasioita, mutta jos mainitsemassasi elokuvassa näkee aika lailla "popcorn-viihdettä", sanoisin sen tarinan menneen viuhumalla ohitse. Kyseessähän on ennen kaikkea 2020-lukua aika tarkkanäköisesti kommentoiva eksistentialistinen tutkielma, jonka estetiikka on lainattu toiminta- ja scifielokuvista. Vaikkei se Camusinsa lukeneelle varmasti mitään täysin uusia ajatuksia tarjoa, niin onhan tuo aika omaperäinen ja hieno konsepti, eikä todellakaan ainakaan popcorn-viihdettä. Se on täysin toinen juttu, jos elokuvan käyttämät tehokeinot ja rytmi eivät itselle vain toimi. Näitä fiiliksiä on varmaan ollut aika monella tuon elokuvan katsoneella!

Ja todettakoon, että vertailua - siis tyyliseikkojen ulkopuolelta - johonkin Tenetiin ja vastaaviin ei kannata missään nimessä ottaa vakavasti, tämä on ihan erilainen elokuva sisällöltään.

 

[-Kantor-]

Todellakin elokuvissa on paljon makuasioita, mutta jos mainitsemassasi elokuvassa näkee aika lailla "popcorn-viihdettä", sanoisin sen tarinan menneen viuhumalla ohitse. Kyseessähän on ennen kaikkea 2020-lukua aika tarkkanäköisesti kommentoiva eksistentialistinen teos, jonka estetiikka on lainattu toiminta- ja scifielokuvista. Vaikkei se Camusinsa lukeneelle varmasti mitään täysin uusia ajatuksia tarjoa, niin onhan tuo aika omaperäinen ja hieno konsepti, eikä todellakaan ainakaan popcorn-viihdettä. Se on täysin toinen juttu, jos elokuvan käyttämät tehokeinot ja rytmi eivät itselle vain toimi. Näitä fiiliksiä on varmaan ollut aika monella tuon elokuvan katsoneella!

Ja todettakoon, että vertailua - siis tyyliseikkojen ulkopuolelta - johonkin Tenetiin ja vastaaviin ei kannata missään nimessä ottaa vakavasti, tämä on ihan erilainen elokuva sisällöltään.

Ei tarina mennyt todellakaan viuhumalla ohitse. Eihän tuo nyt mikään monitulkinnainen tapaus ollut samassa mielessä jos vertaa vaikkapa johonkin Bunuelin, Jodorowskyn tai Tarkovskin tuotantoon. Hyvinkin suoraviivaista kerrontaa hektisestä rytmityksestä huolimatta. Elokuvien suurkuluttajana ja ehkä vähemmän sinne massaosastolle keskittyneenä sanoisin, että tyylillisesti puhutaan ihan puhtaasti viihde-elokuvasta vaikka kuten totesin, en kiistä etteikö myös syvällisempää ajatusta voisi olla taustalla.

 

[Harzan]

Tänään muutes MTV3:lla klo 22.35 näköjään Mafiaveljet.

Jos nuoremman sukupolven ihmisiltä on jostain syystä tällainen elokuvan mentänä aukko sivistyksessä, niin lämmin suositus. Kaikkien aikojen paras mafiaelokuva ja yksi maailman parhaista elokuvista ikinä.

“As far back as I can remember, I always wanted to be a gangster.”

 

[Tifosi]

Kaikkien aikojen paras mafiaelokuva ja yksi maailman parhaista elokuvista ikinä.

Heei heei.
MIELESTÄNI valheellinen väite mutta mielipiteillä ei ole niin väliä.

Sillä taas on että mafia/gangsterigenressä on niin laadukkaita elokuvia että vertailu on turhaa. Eikö voida rakastaa kaikkia;)

"I know it was you, Fredo. You broke my heart"

 

[opelix]

Everything…

Oli kyllä kokemus. En osaa sanoa vielä mitään. Tyhjä olo.

 

[Dino]

Sisu

Täysin epärealistinen, aivoton toimintajyräys, mutta todella viihdyttävä pläjäys. Helander on ihan kansainvälisen tason toimintaohjaaja, ja tämäkin oli ohjauksellisesti ja kuvauksellisesti todella komeaa jälkeä. Helander ammentaa hienosti Tarantinomaiseen tyyliin elokuvan historiasta ja eri genreistä, ja Sisu oli minusta jonkinlainen yhdistelmä spagettiwesternejä, Tarantinoa ja Ramboa pienillä vihvahteilla myös muista tyylilajeista. Ihan yli vedetty juoni oli vedetty juuri sopivasti niin yli, että sitä ei voi edes yrittää ottaa tosissaan, joten tällaisen elokuvan ottaa puhtaasti viihteenä jo lähtökohtaisesti.

Jorma Tommilalle myös peukut päärooliin esittäjänä. Tommilalla ei tainnut olla elokuvassa kuin pari vuorosanaa, ja nekin vasta ihan lopussa, mutta aika isolla karismalla vetää roolin läpi ja saa tuohon täysin yli vedettyyn hahmoon jopa ison ripauksen uskottavuutta.

Toimintaleffoja ei ole Suomessa ihan hirveän paljon koskaan tehtykään, mutta sanoisin että tämä on heittämällä kaikkien aikojen paras suomessa tehty toimintaelokuva.

 

[Harzan]

Heei heei.
MIELESTÄNI valheellinen väite mutta mielipiteillä ei ole niin väliä.

Sillä taas on että mafia/gangsterigenressä on niin laadukkaita elokuvia että vertailu on turhaa. Eikö voida rakastaa kaikkia;)

"I know it was you, Fredo. You broke my heart"

No joo, kyllä ne Kummisedätkin ovat loistavia.

 

[Jeffrey]

Toimintaleffoja ei ole Suomessa ihan hirveän paljon koskaan tehtykään, mutta sanoisin että tämä on heittämällä kaikkien aikojen paras suomessa tehty toimintaelokuva.

Oli kyllä täysin poikkeuksellinen kotimaiseksi elokuvaksi, toivottavasti lähtee myös kansainvälisesti lentoon.

Ei Sisu miksikään klassikoksi nouse. Silti erinomaisesti tehty epämoderni elokuva, jossa jännitys ja draama haettiin muualta kuin alati vaihtuvista juonenkäänteistä tai dialogeista.

Helander onnistui ainakin omille silmille tuomaan sellaisisia asioita joita en muissa vastaavissa elokuvissa muista nähneeni. Joten myös kekseliäisyydestä voi antaa pisteen lisää.

Tarantinot ja Rambot tuli täälläkin mieleen, jotain kaurismäkeläistä tunnelmaa myös ja väkivallan ja huumorin yhdistämisessä joitain linkkejä sain myös The Expendablesiin.

 

[olkikuukkeli]

Ei tarina mennyt todellakaan viuhumalla ohitse. Eihän tuo nyt mikään monitulkinnainen tapaus ollut samassa mielessä jos vertaa vaikkapa johonkin Bunuelin, Jodorowskyn tai Tarkovskin tuotantoon. Hyvinkin suoraviivaista kerrontaa hektisestä rytmityksestä huolimatta. Elokuvien suurkuluttajana ja ehkä vähemmän sinne massaosastolle keskittyneenä sanoisin, että tyylillisesti puhutaan ihan puhtaasti viihde-elokuvasta vaikka kuten totesin, en kiistä etteikö myös syvällisempää ajatusta voisi olla taustalla.

En väitä olevani mikään suurharrastaja, mutta kuitenkin paljon eri aikakausien elokuvia kuluttanut ihminen. Vaikka on olemassa suosittuja Hollywood-elokuviakin, joiden kerronta on vielä monimutkaisempaa (Lynch, Aronofskyn The Fountain, Kubrickin 2001 yms.), on minusta nimenomaan elokuvaharrastajan näkökulmasta outoa viitata ko. pätkään suoraviivaisena popcornviihteenä. Kyseessä on kuitenkin elokuva, jossa esitetään lähinnä (ehkä, tässä on varmaan monitulkintaisuutta) allegorinen sukellus keski-ikäisen maahanmuuttajanaisen pään sisään ja vyöryttämällä hengästyttävä määrä hämäävää ja välillä tosi outoa audiovisuaalista dataa katsojan päälle armoa tuntematta. Lisäksi elokuva ei pelkää kysyä suoraan ns. suuria ikiaikaisia kysymyksiä.

Kyllä tuo minusta aika erikoinen konsepti oli, eikä vielä nytkään tule hirveästi vastaavia mieleen. Ehkä joku Fight Club voisi olla lähimpänä. Tai sitten en ole vain nähnyt tarpeeksi elokuvia.

 

[Dino]

Oli kyllä täysin poikkeuksellinen kotimaiseksi elokuvaksi, toivottavasti lähtee myös kansainvälisesti lentoon.

Ei Sisu miksikään klassikoksi nouse. Silti erinomaisesti tehty epämoderni elokuva, jossa jännitys ja draama haettiin muualta kuin alati vaihtuvista juonenkäänteistä tai dialogeista.

Helander onnistui ainakin omille silmille tuomaan sellaisisia asioita joita en muissa vastaavissa elokuvissa muista nähneeni. Joten myös kekseliäisyydestä voi antaa pisteen lisää.

Tarantinot ja Rambot tuli täälläkin mieleen, jotain kaurismäkeläistä tunnelmaa myös ja väkivallan ja huumorin yhdistämisessä joitain linkkejä sain myös The Expendablesiin.

Lisäksi ainakin itselle tuli mieleen monesta kohtauksesta ja yleisestä tunnelmasta esim. Leonen westernit, joissa jännitystä rakennettiin odottamisella ja hiljaisilla hetkillä. Mutta kuten sanoit, niin ei tämä mitään puhdasta pastissia ollut vaan Helander oli keksinyt myös jotain ihan omaakin sekaan.

 

[-Kantor-]

En väitä olevani mikään suurharrastaja, mutta kuitenkin paljon eri aikakausien elokuvia kuluttanut ihminen. Vaikka on olemassa suosittuja Hollywood-elokuviakin, joiden kerronta on vielä monimutkaisempaa (Lynch, Aronofskyn The Fountain, Kubrickin 2001 yms.), on minusta nimenomaan elokuvaharrastajan näkökulmasta outoa viitata ko. pätkään suoraviivaisena popcornviihteenä. Kyseessä on kuitenkin elokuva, jossa esitetään lähinnä (ehkä, tässä on varmaan monitulkintaisuutta) allegorinen sukellus keski-ikäisen maahanmuuttajanaisen pään sisään ja vyöryttämällä hengästyttävä määrä hämäävää ja välillä tosi outoa audiovisuaalista dataa katsojan päälle armoa tuntematta. Lisäksi elokuva ei pelkää kysyä suoraan ns. suuria ikiaikaisia kysymyksiä.

Kyllä tuo minusta aika erikoinen konsepti oli, eikä vielä nytkään tule hirveästi vastaavia mieleen. Ehkä joku Fight Club voisi olla lähimpänä. Tai sitten en ole vain nähnyt tarpeeksi elokuvia.

Varmaan takerrut nyt tuohon popcorn-sanaan ja huomaan, että se oli ehkä väärä sanavalinta. Tai sitten meillä on yksinkertaisesti vain eriävä näkemys siitä, että mikä on viihde-elokuva.

Esimerkiksi Aronofskyn Mother (joka on muuten paljon velkaa Bunuelin Exterminating Angelille), vyöryttää paljon tapahtumia katsojan silmille, alkaen pienistä elementeistä ja lopulta paisuen massiivisiin mittasuhteisiin, luoden surrealistisen sekä unenomaisen tunnelman, mutta esikuvastaan poiketen ja hektisyydestään huolimatta (tai siitä johtuen) kerronnallinen tyyli on rakennettu hollywoodmaisen helposti pureskeltavaan muotoon, mikä tekee mielestäni siitä enemmän viihde- kuin varsinaisen taide-elokuvan. Tästäkin huolimatta se meni isolta yleisöltä ohi kovaa ja korkealta. Everything All at Oncella ei käsittääkseni myynnillisiä ongelmia ole ollut vaan ainakin siinä mielessä kuin minä massat ymmärrän, on se otettu myös ison yleisön keskuudessa vastaan kehujen saattelemana. En toki tarkoita tällä sitä, että myyntiluvut suoraan korreloisivat helposti pureskeltavuuden kanssa, sillä olihan joku Space Odysseykin aikoinaan myyntimenestys.

Katsoin eilen pitkästä aikaa Zulawskin Possessionin vuodelta -81 ja tätä edeltävänä päivänä Jodorowskyn Holy Mountainin vuodelta -73. Nämä olkoot esimerkkejä siitä mitä en itse miellä viihde-elokuviksi. Mutta sehän elokuvien katsomisessa on hienoa, että tulkintoja on niin paljon kuin katsojiakin. Kai nuo edellä mainitut teoksetkin voivat joillekin olla viihdettä vaikkei niitä yleisesti ottaen viihde-elokuviksi mielletäkään. Itselleni Everything All at Once näyttäytyi kerronnallisesti nykyaikaan tyypillisenä viihde-elokuvana enkä tietenkään ole tulkinnut elokuvaa mitenkään "väärin" vaan kyseessä on puhtaasti oma katselukokemukseni. Voihan se jollekin olla myös elämää suurempi taidepläjäys ja se on minulle ihan fine.

 

[olkikuukkeli]

Katsoin eilen pitkästä aikaa Zulawskin Possessionin vuodelta -81

Tämä tuli katsottua myös viime vuonna ensimmäistä kertaa ja oli kyllä melko ahdistava elokuvakokemus. Yhteistä kiistakapulaelokuvallemme, tässäkin todellisuuden raja hämärtyy ja jättää katsojan pohtimaan mikä on läsnä fyysisessä todellisuudessa ja mikä kuvatun kokijan mielessä. Viihdyttäväksi Possessionia olisi kyllä liiallista kuvailla!

Vähemmän viraaleista leffoista tulikin mieleeni, että ainakin toistaiseksi Viaplaysta löytyy Manbiki kazoku (eli meille Shoplifters), v. 2018 Oscar-ehdokkuudenkin saanut vähän erilainen perhedraama. Tälle ehdoton suositukseni, oli mielestäni parempi elokuva kuin esim. toissa vuoden hehkutettu Drive My Car, joka toki sekin oli hieno elokuva. Saatavuus näille japanilaisille ja korealaisille elokuville on valitettavan kehnoa Suomessa, suoratoistopalveluihin päätyvät lähinnä vain nämä kv-huomiota saaneet tunnustetut teokset, joihin perehtyessä yleensä aina huomaa, että ohjaajalla on laaja ja arvostettu tuotanto.

 

[Tarinankertoja]

Suon Villi laulu

Jätin tän leffassa väliin, kun arvosteluissa kerrottiin, että leffa vaan kuvittaa kirjaa ja pidettiin hömppänä..

Mutta itseasiassa tämähän oli kiva rakkaus, luonto ja itselle yllättäen, oikeusalidraama. Ennalta arvattava toki, mutta ei se tämmöisessä hitaasti ja pää osaa lähellä liikkuvassa tarinassa harkitse.

Ihan mukava kakstuntinen


I’m Thinking of Ending Things

Charlie Kaufman:n kässäri Being John Malkovich leffaan oli loistava, joten odotukset tälle oli aika kovat..

No.. ohjaajana sitten ei ole osattu pitää asioita nättinä ja simppelinä, vaan kulttuurireferenssejä on pakko viljellä vyöryvällä tahdilla ja pyrkiä lopun tanssilla, musikaalilla jne vierannuttamisefektiin joka ei toimi edes vähää alusta.

Mielenkiintonen kehittely heitetään romukoppaan metaforien ja tyylilajin vaihtoihin jotka ei referoi mihinkään… kirjaa on kehuttu ja kaiketi siinä on selkeästi esillä, ettei “Lucy” ole todellinen ja kenties leffaratkasuna tämä hämärämpi rooli toimisi jännitteenä, jos se vietäsiin loppuun asti



näh

 

[Oadie]

Tuli nyt katsottua tuo kehuttu The Menu ja voin sanoa että oli sitten paras elokuva hetkeen. Loistava satiiri joka pitää katsojan kiinni alusta loppuun ja hetkittäin hymyilyttää aika tavalla. Ralph Fiennes on totutusti loistava ja Ann Taylor-Joy elokuvan edetessä myös. Nicholas Hoult yli-innokkaana ruokaintoilijana on myös hauskaa katsottavaa. Hyviä elokuvia on tullut nähtyä, mutta tämä kyllä löi laudalta muut hetkeen. Viisi tähteä ehdottomasti.

E. Mainittakoon vielä pari muuta suositusta jos ei ole nähnyt. Glass Onion oli oikein viihdyttävä mysteeri Daniel Craigin myötä. Christian Balen The Pale Blue Eye piti hitaasta etenemisestä huolimatta otteessaan. Jostain syystä näkemättä jäänyt The Chef oli todellinen hyvän mielen leffa. Green Room taas sangen erikoinen jossa punkbändi todistaa murhan valkoisen ylivallan kannattajien keskuudessa.

 

[Teresa]

Kävin katsomassa korealaisen draamatrillerin nimeltä Decision to Leave. Päähenkilö oli poliisi, jonka tutkimassa tapauksessa vuorikiipeilijä oli pudonnut kalliolta kuolemaansa ja leskeä epäiltiin hänen murhastaan. Tutkinnan kuluessa poliisille ja leskelle alkoi kehittyä tunteita toisiaan kohtaan, tai siltä ainakin vaikutti. Ei juonesta tämän enempää. Aluksi leffa vaikutti hiukan pitkäpiimäiseltäkin, mutta kyllä se siitä lähti nousukiitoon – lopussa jännitettä olisi voinut jo leikata veitsellä. Välillä esiintyi ilahduttavasti huumoriakin, joka oli kiehtovassa kontrastissa haikean yleisfiiliksen kanssa. Tunnelma oli unenomainen ja käytettiin paljon flashbackien tapaisia, niin että hetkellisesti saatoin toisinaan tipahtaa kärryiltä siitä, tapahtuiko jotakin oikeasti vai ainoastaan ajatuksen tasolla. Koin elokuvan muutenkin hieman hankalaksi seurata, koska tarinankulku poukkoili asiasta toiseen ilman kummempia aasinsiltoja – varmasti tuo toki oli ihan tietoinen tyylillinen keino, mutta omasta mielestäni se teki kokonaisuudesta turhankin sekavan. Silti kyseessä oli ihan persoonallinen ja vaikuttava tekele. Kuvakieli oli kaunista ja musiikki komeaa. Jos jotakin olisi voinut toivoa lisää, niin esitetty rakkaustarina jäi mielestäni hiukan pinnalliselle tasolle.

 

[Duke]

Päivää täältä porstuan puolelta. Mahtaisikohan kerhoon mahtua vielä mukaan? Elokuvat kiinnostelevat hyvinkin ja kaikenlainen elokuvien loggailu ja omien katselustatsien pyörittely. Letterboxd on käytössä, IMDB:stä en välitä.

Ensimmäisen kerran aloin loggailla elokuvia ihan vain omaan exceliin kesäkuussa 2003. Sitten loggailin jokusen vuoden Leffatykissä. Työelämä, perheenperustamiset ynnä muut huonot tekosyyt lopahduttivat loggailu- ja arvosteluinnon joiksikin vuosiksi, kunnes löysin Letterboxdin.

Paljonko sitä tulee sitten katsottua? Nyt on lukema 1899 eli seuraavasta paukahtaa satanen ja tänä vuonna pääsee vielä uudelle tuhatluvulle. 2020 katsoin 230 leffaa, -21 231 ja -22 233 eli noususuunnassa. Näissä luvuissa on lyhärit mukana.

Joitain enemmän tai vähemmän vakavia periaatteita (sillä muutenhan ei voisi olla periaatteen mies): Mitään en ole takautuvasti loggaillut noilta vuotta 2003 edeltäviltä ajoilta tahikka mainitsemiltani välivuosilta. Kaikki elokuvat ovat katsomisen arvoisia. Nollan tähden elokuvia ei ole olemassa (puolen tähden elokuvia sitten riittääkin). Mitään ei jätetä kesken. Juurikaan en katso samoja elokuvia uudestaan, koska maailmassa on elokuvia niin paljon.

4 viimeksi nähtyä: Visite à Hans Hartung (1947), Aquaman (2018), Duck pimples (1945) ja Wonder woman 1984 (2020).

 

[Hande75]

Sisu. pika-arvostelu

Spoileri

Oli kyllä hyvä toimintaelokuva. Jorma Tommila näytteli hyvin. Natsit puhuivat englantia, siitä miinus. Äänet ja musiikki olivat mahtavia. Loppua kohden meni hieman överiksi. Neljä tähteä.

 

[Rike.K]

Kävin työpäivän jälkeen kattomassa ton Sisu-leffan. Oli juuri sitä mitä lääkäri määräsi, pari tuntia poikamaista ja kasarihenkistä toimintaviihdettä+Lapin huikeat maisemat ja symppis koira! Eihän tuo mikään maailmanhistorian suurin leffateos ole, mutta mä ainakin sain mitä tilasin. Hymyssä suin lähin pois elokuvateatterista, tän tyylisiä leffoja tehdään nykyään tosi vähän.

 

[Duke]

Tuli katsottua Amundsen 2019 (Cze, Nor, Swe). Alkuun vaikutti geneeriseltä elämänkertakuvaukselta, mutta kun päästiin retkeilemään, niin johan vei maisemat mukanaan. Tästä voisi myös kotimaiset elokuvantekijät ottaa oppia. Vaikka kuinka on kansallissankari kyseessä, niin asioita ei silti tarvitse siloitella ja kaunistella. Jos on ollut mäntti, niin sitten on ollut mäntti.

Kuten sanoin, elokuvan alussa ajattelin, että tällainen perus 2,5 tähteä. Sitten vei arktinen mennessään ja vahva 3/5 alkoi siintää pohjoisnavan tuolla puolen. Lopulta tuli kuitenkin tunne jostain, että pitää nakata se puolikas vielä päälle. Ja minähän vastaan intuitioon ja sydämen ääneen ja annan ilman sen kummempaa järjellistä selitystä 3,5 tähteä.