Mel Gibson teki nuo mainitut asiat uskon nimissä vai siksi koska oli sekopää?
Onko niitä oikeasti ihan helvetisti vai onko tässä joku skientologian puhtaaksipesu menossa?
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Eisbären Berlin voitti kymmenennen Saksan mestaruutensa, Augsburger Panther säilyi jälleen sarjassaLue lisää »
-
Minäkin vihaan Vegas Golden Knightsia – NHL:n palkkakattosäännöt ovat suuri vitsiLue lisää »
-
Tappara kaipasi sankaria, ja Anton Levtchi vastasi huutoonLue lisää »
-
Anton Levtchi on toinen kaksi hattutemppua pudotuspelikevään aikana tehnyt pelaaja − edellisestä kerrasta 47 vuottaLue lisää »
-
Joona Saarelainen jännitti maalivahdin nollapeliä rangaistusaitiossa, mutta ei peliä johtoasemassaLue lisää »
-
Pistetilinsä finaalisarjassa avannut Otto Somppi näki perjantain kamppailun nousujohteisena Tapparan kannaltaLue lisää »
Jatkoajan leffakerho
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 308 793
- 11 986
Onko niitä oikeasti ihan helvetisti vai onko tässä joku skientologian puhtaaksipesu menossa?
Kuopionkukko
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- KalPa, Red Wings, ManU, Kups
Mun mielestä se uskontoon aika vahvasti liittyy kun kyselee pidätystä tekevältä poliisilta onko juutalainen ynnä muuta :D
+Juutalaiset hallitsevat hollywoodia yms muita klassikoita. Kanye West liikkuu samoissa jalanjäljissä ja siinä on oikea sekopää.
Tom Cruise on kyllä hyvin löytänyt sopivan lokeron itselleen Hollywoodista. Näyttelee action mania jolloin ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin olla Tom Cruise. Onhan se kaheli, mutta kyllä hän tai agenttinsa osaavat kässärit valita ja sopivasti ruuvata niin että Cruise pääsee käyttämään vahvuuksiaan.
Niin, kuten listauksestani voi päätellä, niin minähän pidän Tom Cruisesta näyttelijänä kovasti. Mel Gibson on taasen minulle se kaikista kovin näyttelijä (Arnold Schwarzenegger on sinällään se kaikista "suurin sankari", rakkain hahmo, mutta Gibson on näyttelijänä sykähdyttänyt eniten). Ja kuten yllä käydystä keskustelustakin tulee esille, eivät ihan varauksetonta rakkautta nämä miehet saa kaikilta. Kaikenlaiset seinähullut sitä on näköjään lähellä sydäntä.
Ymmärtääkseni Cruisen huonon maineen takana on skientologia, hyppiminen Oprahin sohvalla ja parit raivoamiset leffojen kuvauksissa? Oprahin sohvalla hyppiminen ja rakkauden tunnustaminen Katie Holmesia kohtaan on ehkä noloa, mutta eikö tuo ole juuri tuollaiseen ohjelmaan sopivaa menoa? Raivoamiset ihmisille on kirjoissani paljon pahempaa toimintaa ja näistä on mieleen jäänyt koronasääntöjen rikkominen ja Valkyrien kuvauksiin liittynyt tilanne, jossa joku oli heittänyt leijan. Suhteellisen rauhallisena ja konflikteja mielelläni välttelevänä ihmisenä en haluaisi olla raivopurkauksia todistamassa, mutta ok, jos pitää joskus raivota, niin ehkä tuo koronarajoitusten rikkominen on ihan ok syy, jos tällaisella perseilyllä uhataan miljoonatuotannon valmistumisprosessia - vielä kun Tompan omia rahoja on pelissä.
Skientologia sitten on asia erikseen. Parhaiten olen perehtynyt kyseiseen uskontoon South Park -jakson tiimoilta ja tuokin jakso oli itse asiassa otettu pois tarjonnasta, kun viimeksi katselin Viaplaysta sarjan parhaat kaudet läpi, joten se on hyvin heikosti muistissa. Yleisesti ottaen yhden uskonnon typeryydelle naureskelu on mielestäni ihmeellistä, jahka itse uskoo myös, mutta vain toiseen versioon uskonnoista. Mutta tässä ei nyt taida olla ongelmana se, että miten lennokas lore skientologialla on pohjanaan, vaan toimintaan jossa ihmisiltä nyhjätään rahaa ja kritisoijia yritetään mustamaalata? Pitäisi selvästi perehtyä asiaan paremmin, mutta toki on epämääräisen oloista menoa ja ymmärrän tätä kautta Cruiseen henkilöityvän ongelman, kun on kyseisen uskonnon keulakuvia. Äkkiseltään vedettynä vertauskuvana ehkäpä tämä on vähän niin kuin Ovechkinin toimiminen Putinin mannekiinina - hankala suhtautua Ovyyn neutraalisti, jos ei Putinin toimet ole lähellä sydäntä.
Mel Gibsonilta taasen on toki kaikkien tiedossa pidätyksensä noin 15v sitten, jolloin hän toteutti kännisen ranttinsa ja sekoili muutenkin ihan urakalla.
Ymmärtääkseni Cruisen huonon maineen takana on skientologia, hyppiminen Oprahin sohvalla ja parit raivoamiset leffojen kuvauksissa? Oprahin sohvalla hyppiminen ja rakkauden tunnustaminen Katie Holmesia kohtaan on ehkä noloa, mutta eikö tuo ole juuri tuollaiseen ohjelmaan sopivaa menoa? Raivoamiset ihmisille on kirjoissani paljon pahempaa toimintaa ja näistä on mieleen jäänyt koronasääntöjen rikkominen ja Valkyrien kuvauksiin liittynyt tilanne, jossa joku oli heittänyt leijan. Suhteellisen rauhallisena ja konflikteja mielelläni välttelevänä ihmisenä en haluaisi olla raivopurkauksia todistamassa, mutta ok, jos pitää joskus raivota, niin ehkä tuo koronarajoitusten rikkominen on ihan ok syy, jos tällaisella perseilyllä uhataan miljoonatuotannon valmistumisprosessia - vielä kun Tompan omia rahoja on pelissä.
Skientologia sitten on asia erikseen. Parhaiten olen perehtynyt kyseiseen uskontoon South Park -jakson tiimoilta ja tuokin jakso oli itse asiassa otettu pois tarjonnasta, kun viimeksi katselin Viaplaysta sarjan parhaat kaudet läpi, joten se on hyvin heikosti muistissa. Yleisesti ottaen yhden uskonnon typeryydelle naureskelu on mielestäni ihmeellistä, jahka itse uskoo myös, mutta vain toiseen versioon uskonnoista. Mutta tässä ei nyt taida olla ongelmana se, että miten lennokas lore skientologialla on pohjanaan, vaan toimintaan jossa ihmisiltä nyhjätään rahaa ja kritisoijia yritetään mustamaalata? Pitäisi selvästi perehtyä asiaan paremmin, mutta toki on epämääräisen oloista menoa ja ymmärrän tätä kautta Cruiseen henkilöityvän ongelman, kun on kyseisen uskonnon keulakuvia. Äkkiseltään vedettynä vertauskuvana ehkäpä tämä on vähän niin kuin Ovechkinin toimiminen Putinin mannekiinina - hankala suhtautua Ovyyn neutraalisti, jos ei Putinin toimet ole lähellä sydäntä.
Mel Gibsonilta taasen on toki kaikkien tiedossa pidätyksensä noin 15v sitten, jolloin hän toteutti kännisen ranttinsa ja sekoili muutenkin ihan urakalla.
"Mustamaalata" on melkoista vähättelyä tässä yhteydessä. Wikipedia osaa kertoa lisää:
Scientology controversies - Wikipedia
Ramchester
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS
Hyvä nosto. Sitä voisikin pitkästä aikaa katsella tällä viikolla yhden DiCaprion parhaista elokuvista. Ei nyt välttämättä Leonardon parasta näyttelyä ja jää sivuroolin Day-Lewiksen rinnalla, mutta onhan Gangs of New York hieno elokuva…
Kokeilin tänään katsoa Mulholland Drive -leffan kolmannen kerran. Ei kyllä auennut täysin vieläkään, miten Lynch on tämän tarkoittanut ymmärrettävän. Ilmeisesti osa tapahtumista on päähenkilön mielikuvitusta/harhoja.
Hiukan lisää ajatuksia kolmas kerta kyllä herätti.
Hiukan lisää ajatuksia kolmas kerta kyllä herätti.
Mitenhän Daniel Day Lewis sijoittuu tällä listalla? Veikkaan että voisi olla melko korkealla?
Ensimmäiset kaksi tuntia ovat unta. Viimeiset 20 minuuttia emotionaalisia muistoja naisen näkökulmasta, jotka ovat avain uniosuuden avaamiseen, kun siinä käsitellään naisen psyykettä, alitajuntaa, unelmia, tarpeita, haluja ja toiveita etc.
Olettaisin. Ja toki kun on semiotiikkaa pelissä, niin satavarmoihin faktoihin pääseminen on lähes mahdotonta yksityiskohtien osalta, vieläpä kun Lynchilla ei ole ollut tapana asioita availla.
NakkiFakiiri
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- New York Rangers, Charlestown Chiefs
Lynchin tuotoksista alkaa nauttimaan samantien enemmän kun päästää irti siitä ajatuksesta että tuota touhua ja antia pitäisi jotenkin "tajuta" ja ymmärtää tietyllä tavalla. Omaan silmääni iso osa Lynchin kamasta edustaa nimenomaan sellaista vähän abstraktimpaa elokuvataidetta jota jokainen katsoja voi tulkita ja käsittää omalla tavallaan, eikä siihen ole suoranaisesti mitään oikeaa tai väärää reittiä. Antaa Lynchin vyöryttää menemään ja alitajunnan tehdä omat päätelmänsä.
Nahkasohva
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK, Ronnie O'Sullivan, Sunderland
Kävin viikonloppuna katsomassa uuden suomalaiselokuvan Kupla. Suosittelen lämpimästi. En lainkaan ihmettele, että elokuva on saanut erinomaisia arvosteluita kautta linjan. Tarina oli hyvä ja kekseliäs, ja etenkin Munkkivuori-sarjastakin tuttu nuori Stella Leppikorpi oli loistava. Harmittavan vähän vain oli teatterissa yleisöä. Eipä taida tämä laadukas elokuva löytää suurta yleisöä, mikä on suuri sääli.
No vaikea uskoa, että sen kummemmin pärjäisi siinä kategoriassa, kuitenkin aika paljon kuutosen pintaan (ja allekin) olevaa kamaa, joten keskiarvo saattaa alkaa kuutosella. Kaipa siellä on satoja näyttelijöitä, joilla on parempi.
Cazale jo mainittiinkin lyömättömällä keskiarvollaan, ja yhdellä iranilaisella pojalla on kanssa yli kasin keskiarvo (oli pääosassa yhdessä erittäin arvostetussa Kiarostamin elokuvassa). Näistä lyhyiksi jääneistä urista kansainvälisen taide-elokuvan parissa löytynee paljon muitakin vastaavia.
Mielenkiintoisempi mittari olisi ottaa esim Top-10 elokuvien keskiarvo kultakin näyttelijältö, mutta ei taida Cruise siinäkään olla ihan kärkisijoilla. Tavalliset epäillyt kuten Jimmy Stewart, Robert De Niro, Toshiro Mifune, Chaplin ym. pärjännee siinä sitten hyvin.
Tämä on kyllä yksi tämän vuosituhannen mahtavimmista elokuvista. Tietäisinpä vain miksi... eli ei se juoni ehkä ole täysin auennut, mutta että on taiten rakennettuja kohtauksia ja tunnelman luontia. Lynch on kyllä ylittänyt itsensä tämän kanssa.
Mulholland Drive! Elokuva jonka pelkkä ajatteleminen nostaa kylmiä väreitä. En väitä tajunneeni siitä juuri mitään, mutta tunnelma on parasta mitä olen TV:n ääressä kokenut. Ensimmäinen katselukerta aikoinaan oli jopa aidosti pelottava ja jäi kummittelemaan pitkäksi aikaa mieleen. Nyt on monta vuotta vierähtänyt edellisestä katselusta ja uusintakatselua olen miettinyt pitkään. Saitte inspiroitua katsomaan.
Sikäli ei yllättänyt kun Salmenperän elokuva, mutta oli kyllä erittäin hyvä ja hyvin tuntui myös kuvaavan tuota teini-iänkin tiettyä levottomuutta ja kommunikointia.
Lämmin joulusuositus myös Violent Nightille. Vähän kuin Paha pukki olisi risteytetty Die Hardin kanssa. Loistavaa 80/90 -lukujen taitteen toimintaleffojen henkeä kieli poskessa vedettynä kaikkine herkullisen puisevine one-linereineen. Siihen vielä puhtaampaa komediaa päälle toinen puolisko. Ai että kun tuli vielä nostalginen fiiliskin vielä Yksin kotona -viittauksista. Olisiko ensimmäinen Tommy Wirkolan elokuva, jonka idea myös kantaa ihan sinne loppuun saakka. Tovi on vierähtänyt kun viimeksi nauranut noin paljon ulkomaisen elokuvan parissa. Pitääkö mennä 8-bit christmasiin saakka viime vuodelta, tokko sentään, muisti vaan tökkii.
Pahoin vaan pelkään, ettei tuotakaan moni löydä kuin vasta suoratoistosta ja televisioesityksistä. Nykyaikana toki vielä enemmän surettaa nämä vain tiettyyn pienempään streamauspalveluun suoraan menevät -elokuvat, jotka jäävät pysyvästi pimentoon.
Ramchester
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS
Ei sitten tarvinnutkaan katsoa Gangs of New Yorkia. Taas yksi leffa, mitä ei saa striimattuna mistään.
Viime aikoina itselläni on ollut aika hiljaista leffojen katsomisen saralla eikä yhtään uutuutta ole tullut kytättyä, mutta katsoinpa sentään viime viikonloppuna Kadonneen aarteen metsästäjät ties kuinka monennen kerran. Kyseessä on siis ensimmäinen osa Indiana Jones -nimisen arkeologin seikkailuja käsittelevästä elokuvasarjasta, jos joku nyt ei tuota vielä tiennyt. Tämähän ei missään nimessä ole itselleni sitä ominta genreä, sillä toimintaleffojen ohuet juonet, vieläkin ohuemmat henkilöhahmot ja tunneköyhyys eivät vain ole minun palani kakkua. Indyt jaksavat kuitenkin viehättää ihan jo nostalgia-arvonsa vuoksi. Katsoin ne ensimmäistä kertaa joskus vähän alle tai yli 10-vuotiaana isävainaani kanssa ja siitä pitäen ne ovat keikkuneet ”parhaat elokuvat” -toplistoillani – nykyään tosin häntäpäässä, mutta kuitenkin.
Kieltämättä Indiana Jonesitkin ovat ehtaan actiontyyliin varsin pinnallista ja kevyttä höttöä, mutta juonissa on sentään jotakin itua, niin ettei ihan päämäärättömän ryntäilyyn sorruta. Arkeologian ja uskonnon yhdistäminen toimintailotteluihin toimii ihan hyvin, joten juonet ovat ainakin lähtökohdiltaan kiinnostavia, vaikkei niissä kovin nerokkaita twistejä yleensä nähdä. Suoranaiset yliluonnolliset elementit takaivoimaisine liitonarkkeineen sun muine höpöhöpöjuttuineen menevät kyllä paikoitellen vähän överiksi. Eikä noita leffoja toki muutenkaan ole uskottavuudella pilattu; Indy niittaa omin käsin kymmenpäisiä vihollislössejä ihan tuosta noin vain, kirkkaassa päivävalossa ihmisjoukkojen keskellä tapahtuneet surmat lakaistaan muitta mutkitta maton alle yms. Kaipaisin kepeältä ”aivot narikkaan” -viihteeltäkin edes jonkinlaista kosketusta realismiin.
Yritän silti olla ottamatta noita leffoja liian vakavasti, koska eihän niitä ole miksikään vuosisadan taide-elämyksiksi tarkoitettukaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ainakin piisaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi ja tapahtumat etenevät sutjakasti vailla moniakaan pitkäpiimäisiä hetkiä. Toimintaa paremmin Indyissä toimii kuitenkin huumori. Jokaisella katselukerralla on tullut hymähdeltyä hauskoille sattumuksille, humoristiselle dialogille ja näyttelijöiden hulvattomille ilmeille – etenkin pääosan esittäjän naamanväänteille. Tästä päästäänkin oivan aasinsillan kautta siihen, että vaikka nostalgia-arvo ja huumori ovat tärkeitä tekijöitä Indiana Jones -leffojen viehätysvoiman taustalla, kaiken a ja o on itse Harrison Fordin karisma ja näyttelijäntaidot. Olen aina ihaillut erityisesti Fordin luontevaa ele- ja ilmekieltä – varsinkin sitä kuinka aidon tuntuisesti hän osaa hymyillä ja nauraa. Roolivalintojen suhteen hän on tosin ollut aika yksitoikkoinen, mutta Indy on hänen hahmoistaan parhaasta päästä; ihan kiehtova antisankari, joka eroaa toimintatavoiltaan vain karvanhienosti vastustajinaan häärivistä rikollisista.
Suosikkini-Indyni on aina ollut Viimeinen ristiretki, koska siinä on eniten minuun kolahtavaa huumoria, mutta sen vastapainoksi myös hieman yllättäen vakavuutta ja jopa herkkyyttäkin Indyn pulmallisen isäsuhteen käsittelemisen muodossa. Melkein voisi sanoa, että Sean Connery miltei jättää Fordin varjoonsa tuossa pätkässä, mutta en sano. Joka tapauksessa heidän kemiansa pelaavat loistavasti yhteen. Kakkososa Tuomion temppeli oli vähän turhan ankea ja nelososa Kristallikullin valtakunta vähän turhan yliampuva; ikään kuin parodia oikeasta Indy-leffasta.
Tämä avausosa taas on perushyvä Indy-leffa. Joitakin legendaarisen hauskoja kohtia tästäkin löytyy; esimerkkinä mainittakoon sankaritar-Marionin ja antagonisti-Belloqin yhteinen ryyppäjäishetki. Ainakin tällä katselukerralla huomasin tosin mielenkiintoni alkavan rakoilla leffan loppua kohden varsinkin joidenkin naurettavan ylipitkiksi venähtäneiden takaa-ajo- ja tappelukohtausten aikana. Marionin tunarius kävi myös hermoille. Onhan hän sentään muihin Indy-leffojen sankarittariin verrattuna omatoimisempi ja särmikkäämpi tapaus, mutta aika perinteinen "pelasta neito pulasta" -dynamiikka hänen ja Indyn välillä tuppaa siitä huolimatta olemaan. Marionin yritykset saada jotakin hyödyllistä aikaan päättyvät nimittäin poikkeuksetta siihen, että hän päätyy pahisten vangiksi, jumiin hävittäjään tai johonkin muuhun kiipeliin Indyn pelastettavaksi. Vähän väliä hänet piti myös saada puettua jonkin tekosyyn varjolla mitä hienoimpiin hepeneihin kesken seikkailun tuoksinan, mikä tuntui varsin typerältä. Toki tuollainen sovinistinen tapa esittää naishahmot oli tuota aikaa, mutta vastenmielistä sitä on katsoa näin nykyihmisen näkövinkkelistä.
Viihdyttävä leffa ja leffasarja siitä huolimatta.
Kieltämättä Indiana Jonesitkin ovat ehtaan actiontyyliin varsin pinnallista ja kevyttä höttöä, mutta juonissa on sentään jotakin itua, niin ettei ihan päämäärättömän ryntäilyyn sorruta. Arkeologian ja uskonnon yhdistäminen toimintailotteluihin toimii ihan hyvin, joten juonet ovat ainakin lähtökohdiltaan kiinnostavia, vaikkei niissä kovin nerokkaita twistejä yleensä nähdä. Suoranaiset yliluonnolliset elementit takaivoimaisine liitonarkkeineen sun muine höpöhöpöjuttuineen menevät kyllä paikoitellen vähän överiksi. Eikä noita leffoja toki muutenkaan ole uskottavuudella pilattu; Indy niittaa omin käsin kymmenpäisiä vihollislössejä ihan tuosta noin vain, kirkkaassa päivävalossa ihmisjoukkojen keskellä tapahtuneet surmat lakaistaan muitta mutkitta maton alle yms. Kaipaisin kepeältä ”aivot narikkaan” -viihteeltäkin edes jonkinlaista kosketusta realismiin.
Yritän silti olla ottamatta noita leffoja liian vakavasti, koska eihän niitä ole miksikään vuosisadan taide-elämyksiksi tarkoitettukaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ainakin piisaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi ja tapahtumat etenevät sutjakasti vailla moniakaan pitkäpiimäisiä hetkiä. Toimintaa paremmin Indyissä toimii kuitenkin huumori. Jokaisella katselukerralla on tullut hymähdeltyä hauskoille sattumuksille, humoristiselle dialogille ja näyttelijöiden hulvattomille ilmeille – etenkin pääosan esittäjän naamanväänteille. Tästä päästäänkin oivan aasinsillan kautta siihen, että vaikka nostalgia-arvo ja huumori ovat tärkeitä tekijöitä Indiana Jones -leffojen viehätysvoiman taustalla, kaiken a ja o on itse Harrison Fordin karisma ja näyttelijäntaidot. Olen aina ihaillut erityisesti Fordin luontevaa ele- ja ilmekieltä – varsinkin sitä kuinka aidon tuntuisesti hän osaa hymyillä ja nauraa. Roolivalintojen suhteen hän on tosin ollut aika yksitoikkoinen, mutta Indy on hänen hahmoistaan parhaasta päästä; ihan kiehtova antisankari, joka eroaa toimintatavoiltaan vain karvanhienosti vastustajinaan häärivistä rikollisista.
Suosikkini-Indyni on aina ollut Viimeinen ristiretki, koska siinä on eniten minuun kolahtavaa huumoria, mutta sen vastapainoksi myös hieman yllättäen vakavuutta ja jopa herkkyyttäkin Indyn pulmallisen isäsuhteen käsittelemisen muodossa. Melkein voisi sanoa, että Sean Connery miltei jättää Fordin varjoonsa tuossa pätkässä, mutta en sano. Joka tapauksessa heidän kemiansa pelaavat loistavasti yhteen. Kakkososa Tuomion temppeli oli vähän turhan ankea ja nelososa Kristallikullin valtakunta vähän turhan yliampuva; ikään kuin parodia oikeasta Indy-leffasta.
Tämä avausosa taas on perushyvä Indy-leffa. Joitakin legendaarisen hauskoja kohtia tästäkin löytyy; esimerkkinä mainittakoon sankaritar-Marionin ja antagonisti-Belloqin yhteinen ryyppäjäishetki. Ainakin tällä katselukerralla huomasin tosin mielenkiintoni alkavan rakoilla leffan loppua kohden varsinkin joidenkin naurettavan ylipitkiksi venähtäneiden takaa-ajo- ja tappelukohtausten aikana. Marionin tunarius kävi myös hermoille. Onhan hän sentään muihin Indy-leffojen sankarittariin verrattuna omatoimisempi ja särmikkäämpi tapaus, mutta aika perinteinen "pelasta neito pulasta" -dynamiikka hänen ja Indyn välillä tuppaa siitä huolimatta olemaan. Marionin yritykset saada jotakin hyödyllistä aikaan päättyvät nimittäin poikkeuksetta siihen, että hän päätyy pahisten vangiksi, jumiin hävittäjään tai johonkin muuhun kiipeliin Indyn pelastettavaksi. Vähän väliä hänet piti myös saada puettua jonkin tekosyyn varjolla mitä hienoimpiin hepeneihin kesken seikkailun tuoksinan, mikä tuntui varsin typerältä. Toki tuollainen sovinistinen tapa esittää naishahmot oli tuota aikaa, mutta vastenmielistä sitä on katsoa näin nykyihmisen näkövinkkelistä.
Viihdyttävä leffa ja leffasarja siitä huolimatta.
NakkiFakiiri
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- New York Rangers, Charlestown Chiefs
Ylempään hieman liittyen, ensi kesänä ilmestyvän viidennen Indyn traileri tipahti justiinsa.
Mitäs tuosta nyt sanoisi. Näyttää pintapuolisesti aivan perkeleen karmealta ja tasan yhtä muoviselta kuin neljäskin elokuva, mutta katsotaan nyt. Odotukset kyllä suorastaan romahtivat.
Mitäs tuosta nyt sanoisi. Näyttää pintapuolisesti aivan perkeleen karmealta ja tasan yhtä muoviselta kuin neljäskin elokuva, mutta katsotaan nyt. Odotukset kyllä suorastaan romahtivat.
Sight & Soundin parhaat elokuvat 2022
Elokuvamaku muuttuu. Vaikka kärjessä on samoja elokuvia kuin ennenkin, on siellä myös paljon uutta. Omat suosikkini eivät juuri päässeet kymmenen sakkiin, eikä noita taida olla kadenkymmenenkään joukossa kuin pari.
Elokuvamaku muuttuu. Vaikka kärjessä on samoja elokuvia kuin ennenkin, on siellä myös paljon uutta. Omat suosikkini eivät juuri päässeet kymmenen sakkiin, eikä noita taida olla kadenkymmenenkään joukossa kuin pari.
AlapaanKarvaaja
Jäsen
Bones and All oli ihan hyvä elokuva joka yhdisteli hauskasti eri tyylejä yhteen. Oli teiniromantiikkaa, kauhua ja roadmovie henkistä menoa. Aluksi hieman epäröin mennä katsomaan, koska pelkäsin että teiniromantiikka olisi liikaa esillä ja olisin kohdeyleisönä liian vanha. Onneksi varttuneemmallekin henkilölle tarjottiin mainio Mark Rylancen hahmo, sekä David Gordon Greenin ja Michael Stuhlbargin visiitti elokuvassa.
Kuvauksellisesti oikein kaunis. Eikä tuossa voi oikein mennä pieleenkään kun liikutaan ympäri Yhdysvaltain maaseutua.
Jos pitäisi arvioida kokonaisuutta, niin annetaan nyt vaikka kouluarvosana 7.
Kuvauksellisesti oikein kaunis. Eikä tuossa voi oikein mennä pieleenkään kun liikutaan ympäri Yhdysvaltain maaseutua.
Jos pitäisi arvioida kokonaisuutta, niin annetaan nyt vaikka kouluarvosana 7.
Jonkun mediatiedon mukaan tänä vuonna ensiesityksen on saanut yli kuusikymmentä kotimaista elokuvaa, johtuen koronan aiheuttamasta siirtymästä. Onko tähän laskettu sitten esmes nuo suoraan tv-levitykseen menneet Koskiset yms.? Kun aikanaan taas @Vintsukka laittaa äänestyksen vuoden parhaasta rainasta tulille, on jännä nähdä onnistuuko suomalainen tunkeutumaan kärkikymmenikköön? Toivottavasti. Itse kuulun ainakin toistaiseksi valitettavasti nollakerhoon, mitä tulee kotimaisen elokuvan katselukertoihin.
Kulunut vuosi on omien mieltymyksieni osalta jatkanut tällä happaman apaattisella 20-luvun tasolla. Otanta huiteleepi arviolta vajaan sadan tuntumassa, joten määrästä se ei taaskaan ainakaan jää kiinni. Tällä vuosikymmenellä ei ole vielä tullut yhtään elokuvaa, joka kolahtaisi ISOsti ja olisi tyrkyllä tämän vuosituhannen top-viiteenkymppiin. Tämä nykyinen suoratoistopalveluiden kasvu on ollut kuin paluu kultaiselle vhs-aikakaudelle. Rahoitusta tuntuu löytyvän taas kaiken maailman uber-paskaan, kun joku toimija ottaa sen levitykseen kuitenkin....
Tuohon äänestykseen voisikin lisätä kohdan jossa voisi äänestää "Vuoden Kultainen Suihku Lumihangella -palkintoa", jossa nimensä saisi eetteriin se, ei välttämättä ultimaattisesti huonoin elokuva, vaan suurimman pettymyksen aiheuttanut tekele.
Kulunut vuosi on omien mieltymyksieni osalta jatkanut tällä happaman apaattisella 20-luvun tasolla. Otanta huiteleepi arviolta vajaan sadan tuntumassa, joten määrästä se ei taaskaan ainakaan jää kiinni. Tällä vuosikymmenellä ei ole vielä tullut yhtään elokuvaa, joka kolahtaisi ISOsti ja olisi tyrkyllä tämän vuosituhannen top-viiteenkymppiin. Tämä nykyinen suoratoistopalveluiden kasvu on ollut kuin paluu kultaiselle vhs-aikakaudelle. Rahoitusta tuntuu löytyvän taas kaiken maailman uber-paskaan, kun joku toimija ottaa sen levitykseen kuitenkin....
Tuohon äänestykseen voisikin lisätä kohdan jossa voisi äänestää "Vuoden Kultainen Suihku Lumihangella -palkintoa", jossa nimensä saisi eetteriin se, ei välttämättä ultimaattisesti huonoin elokuva, vaan suurimman pettymyksen aiheuttanut tekele.
Moni elokuvastudio on tosiaan siirtänyt katseitaan suoratoistopalveluihin, ja moni elokuva on myös rahoitettu tältä pohjalta. Nyt kuitenkin esimerkiksi Hollywoodin yhteenlaskettu liikevaihdon pudotus on noin 30%, joka on todella valtava yhtä toimialaa koskeva pudotus. Useampi studio onkin jo ilmoittanut alkavansa panostamaan enemmän teatterielokuviin, ja esimerkiksi Disney on tässä ottanut melko kovaakin linjaa. Disney on esimerkki yrityksestä jonka suoratoistosarjat esimerkiksi Star Wars ei olekaan lentänyt ihan niin kuin ajateltu oltiin.
Korona pandemia toi jonkinlaisen tuotantokatkon elokuviin samalla kun striimauksen tuloa vähän yliarvioitiin. Tämä aiheuttanee sen, että vielä ensivuosi tultaneen näkemään melko köykäinen kattaus elokuvia ellei joku sitten yllätä. Toki siellä on ensi vuodelle nostalgia nimiä ja kotimaiset studiot arpovat saisiko jostain jonkun kohtuullisen nimen vielä puristettua kasaan, mutta isommassa mittakaavassa elokuvien odotuksia kannattanee siirtää jo vuodelle 2024.
Liikehdintä takaisin teatterielokuviin on kuitenkin jo alkanut ja jopa melko voimakkaana. Tämän vuoden Top Gun toi tähän esimerkkiä 1,5 miljardin lipputuloilla. Eli tuskin striimauksesta on lopulta elokuvien tappajaksi, niin kuin ei ollut VHS:stä, DVD:stä tai edes Blueraysta. Tässä mielessä elokuvien palaaminen laadukkaammaksi pois sohvannuhjuversioista lienee odotettavissa.
@Blue F siitä samaa mieltä, ettei tämän vuosikymmenen huiput ole ihan sitä timanttisinta tasoa vielä saavuttaneet, mutta täytyy silti sanoa että tämä kulunut vuosi on antanut toivoa sen suhteen että korona-ajan laaksosta noustaan vielä takaisin merenpinnan tasolle. Ennenkaikkea laajuutta on riittänyt tämän vuoden tarjonnassa oikein mukavasti. Sellaisia neljän tähden leffoja on tullut jo nähtyä puolen tusinaa, ja potentiaalisia vielä näkemättä ainakin Banshees of Inisherin, All Quiet on Western Front, Amsterdam, The Whale, Avatar yms... Itsekin tullut käytyä valkokankaan edessä enemmän kuin varmaan vuosikymmeneen, joten kaiken kaikkiaan hyvä fiilis jäänyt tästä leffavuodesta.
Matt Damon puhui jokin aika sitten tuosta, että minkä takia samanlaisia elokuvia ei tehdä enää kuin ennen. Ennen oli varaa flopata kun oli isot dvd myynnit, jotka toi rahaa. Joku Fight Club onnistui vielä ysärillä, mutta nykyään ei varmasti, koska liian iso riski studiolle. Isot franchise elokuvat ja remaket taasen on helppoja markkinoida yleisölle. Ja kun stremauspalvelut haluavat pääasiassa sarjoja eli pysyviä tilaajia palveluun niin jos jollakin ohjaajalla on hyvä käsikirjoitus 90 min leffaan niin todennäköisesti Netflix tms sanoo, että "miten ois kahdeksan tunnin mittaista jaksoa" ja tarinaa joudutaan venyttää.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy