Viime aikoina itselläni on ollut aika hiljaista leffojen katsomisen saralla eikä yhtään uutuutta ole tullut kytättyä, mutta katsoinpa sentään viime viikonloppuna Kadonneen aarteen metsästäjät ties kuinka monennen kerran. Kyseessä on siis ensimmäinen osa Indiana Jones -nimisen arkeologin seikkailuja käsittelevästä elokuvasarjasta, jos joku nyt ei tuota vielä tiennyt. Tämähän ei missään nimessä ole itselleni sitä ominta genreä, sillä toimintaleffojen ohuet juonet, vieläkin ohuemmat henkilöhahmot ja tunneköyhyys eivät vain ole minun palani kakkua. Indyt jaksavat kuitenkin viehättää ihan jo nostalgia-arvonsa vuoksi. Katsoin ne ensimmäistä kertaa joskus vähän alle tai yli 10-vuotiaana isävainaani kanssa ja siitä pitäen ne ovat keikkuneet ”parhaat elokuvat” -toplistoillani – nykyään tosin häntäpäässä, mutta kuitenkin.
Kieltämättä Indiana Jonesitkin ovat ehtaan actiontyyliin varsin pinnallista ja kevyttä höttöä, mutta juonissa on sentään jotakin itua, niin ettei ihan päämäärättömän ryntäilyyn sorruta. Arkeologian ja uskonnon yhdistäminen toimintailotteluihin toimii ihan hyvin, joten juonet ovat ainakin lähtökohdiltaan kiinnostavia, vaikkei niissä kovin nerokkaita twistejä yleensä nähdä. Suoranaiset yliluonnolliset elementit takaivoimaisine liitonarkkeineen sun muine höpöhöpöjuttuineen menevät kyllä paikoitellen vähän överiksi. Eikä noita leffoja toki muutenkaan ole uskottavuudella pilattu; Indy niittaa omin käsin kymmenpäisiä vihollislössejä ihan tuosta noin vain, kirkkaassa päivävalossa ihmisjoukkojen keskellä tapahtuneet surmat lakaistaan muitta mutkitta maton alle yms. Kaipaisin kepeältä ”aivot narikkaan” -viihteeltäkin edes jonkinlaista kosketusta realismiin.
Yritän silti olla ottamatta noita leffoja liian vakavasti, koska eihän niitä ole miksikään vuosisadan taide-elämyksiksi tarkoitettukaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ainakin piisaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi ja tapahtumat etenevät sutjakasti vailla moniakaan pitkäpiimäisiä hetkiä. Toimintaa paremmin Indyissä toimii kuitenkin huumori. Jokaisella katselukerralla on tullut hymähdeltyä hauskoille sattumuksille, humoristiselle dialogille ja näyttelijöiden hulvattomille ilmeille – etenkin pääosan esittäjän naamanväänteille. Tästä päästäänkin oivan aasinsillan kautta siihen, että vaikka nostalgia-arvo ja huumori ovat tärkeitä tekijöitä Indiana Jones -leffojen viehätysvoiman taustalla, kaiken a ja o on itse Harrison Fordin karisma ja näyttelijäntaidot. Olen aina ihaillut erityisesti Fordin luontevaa ele- ja ilmekieltä – varsinkin sitä kuinka aidon tuntuisesti hän osaa hymyillä ja nauraa. Roolivalintojen suhteen hän on tosin ollut aika yksitoikkoinen, mutta Indy on hänen hahmoistaan parhaasta päästä; ihan kiehtova antisankari, joka eroaa toimintatavoiltaan vain karvanhienosti vastustajinaan häärivistä rikollisista.
Suosikkini-Indyni on aina ollut Viimeinen ristiretki, koska siinä on eniten minuun kolahtavaa huumoria, mutta sen vastapainoksi myös hieman yllättäen vakavuutta ja jopa herkkyyttäkin Indyn pulmallisen isäsuhteen käsittelemisen muodossa. Melkein voisi sanoa, että Sean Connery miltei jättää Fordin varjoonsa tuossa pätkässä, mutta en sano. Joka tapauksessa heidän kemiansa pelaavat loistavasti yhteen. Kakkososa Tuomion temppeli oli vähän turhan ankea ja nelososa Kristallikullin valtakunta vähän turhan yliampuva; ikään kuin parodia oikeasta Indy-leffasta.
Tämä avausosa taas on perushyvä Indy-leffa. Joitakin legendaarisen hauskoja kohtia tästäkin löytyy; esimerkkinä mainittakoon sankaritar-Marionin ja antagonisti-Belloqin yhteinen ryyppäjäishetki. Ainakin tällä katselukerralla huomasin tosin mielenkiintoni alkavan rakoilla leffan loppua kohden varsinkin joidenkin naurettavan ylipitkiksi venähtäneiden takaa-ajo- ja tappelukohtausten aikana. Marionin tunarius kävi myös hermoille. Onhan hän sentään muihin Indy-leffojen sankarittariin verrattuna omatoimisempi ja särmikkäämpi tapaus, mutta aika perinteinen "pelasta neito pulasta" -dynamiikka hänen ja Indyn välillä tuppaa siitä huolimatta olemaan. Marionin yritykset saada jotakin hyödyllistä aikaan päättyvät nimittäin poikkeuksetta siihen, että hän päätyy pahisten vangiksi, jumiin hävittäjään tai johonkin muuhun kiipeliin Indyn pelastettavaksi. Vähän väliä hänet piti myös saada puettua jonkin tekosyyn varjolla mitä hienoimpiin hepeneihin kesken seikkailun tuoksinan, mikä tuntui varsin typerältä. Toki tuollainen sovinistinen tapa esittää naishahmot oli tuota aikaa, mutta vastenmielistä sitä on katsoa näin nykyihmisen näkövinkkelistä.
Viihdyttävä leffa ja leffasarja siitä huolimatta.