Itse tiesin siis jo etukäteen, että mitään kovin meneviä juonikuvioita ei olisi odotettavissa, kun aiheena sentään oli erakkomaista elämää viettänyt papin tytär. Siihenkin nähden leffa oli kuitenkin melko pitkäpiimäinen. Etenkin alkuosa oli melkoista vellomista ilman mitään selkeästi erottuvaa juonta ja sitten kun juoni lopulta alkoi muotoutua, se ei ollut kovin kummoinen.
Emilyn ja seutukunnan kappalaisena toimineen William Weightmanin (käsittääkseni fiktiivinen) suhde oli harvinaisen huonosti pohjustettu ja väkisin väännetyn tuntuinen. Heillä ei ollut kerrassaan mitään yhteistä. Emily oli omalla tavallaan kapinallinen – hän eli suurilta osin erakonelämää omassa mielikuvitusmaailmassaan, mutta putkahti välillä ihmisten ilmoille ryyppäämään, käyttämään oopiumia ja kurkkimaan sisään ihmisten ikkunoista rämäpäisen isoveljensä Branwellin kanssa – kun taas tuo William-kappalainen oli niin arkinen ja takakireä korppu kuin vain voi olla. Noiden kahden hahmon keskinäinen dialogi oli tönkköä ja väkinäistä niin ennen heidän suhteenviritelmäänsä kuin myös sen aikana. Eikä heidän välilleen ollut muutenkaan onnistuttu kirjoittamaan tai näyttelemään minkäänlaista kemiaa esimerkiksi hahmojen käyttäytymisen, ilmehdinnän tai elekielen avulla. Yhtäkkiä he vain päätyivät panemaan ja that’s it, eikä siinä ollut mielestäni mitään mielenkiintoista. Näinpä myöskään Williamin ennenaikainen kuolema tuberkuloosin, lavantaudin tai minkä lie vitsauksen kourissa ei erityisemmin koskettanut. Eivätkä myöskään Emilyn kuolleen rakastettunsa muistolle vuodattamat kyyneleet hetkauttaneet ainakaan minua, kun lähinnä tuli vain ihmeteltyä että miksi kukaan itkisi moisen tylsimyksen perään.
Emilyn monisyiset suhteet perheenjäseniinsä kiinnostivat monin verroin enemmän kuin tuo romanssintekele. Ankara pappi-isä ei tuntunut täysin hyväksyvän omalaatuista ja opintiellä kehnosti pärjännyttä tytärtään, vaan soi kaiken arvostuksensa sovinnaisemmalle ja opettajanhommissa menestystä niittäneelle Charlotte-sisarelle. Maanläheinen Charlotte taas häpesi haihattelevaa ja omissa maailmoissaan elänyttä siskoaan, etenkin kun muut kyläläiset pitivät tätä ”outona”. Anne-sisareen Emilyllä taas oli lämpimät välit ja he kehittelivät yhdessä luomaansa mielikuvitusmaailmaan sijoittuvia tarinoita, mutta heidän tiensä erkanivat Annen lähdettyä koulutielle. Emilykin kyllä kokeili siipiään samassa oppilaitoksessa, mutta joutui pian palaamaan takaisin kodin huomaan saatuaan jonkinlaisen hermoromahduksen tapaisen. Hulttiomainen Branwell-veli oli niin ikään lyönyt omat opintonsa Royal Academy of Artsissa läskiksi – hän tuntuikin olevan ainoa, joka ymmärsi Emilyä ja kannusti tätä toteuttamaan itseään, mutta toisaalta samaan aikaan houkutteli sisartaan paheen tielle. Mielestäni Emilyn ja Branwellin vuorovaikutus oli paljon luontevampaa ja heillä synkkasi paljon säkenöivämmin kuin elokuvan varsinaisella pariskunnalla, joten ehkäpä rakkaustarina (jos sellainen oli ylipäätään pakko olla) olisi voitu kirjoittaa heidän välilleen – siis jos eivät olisi olleet sisaruksia. Jotain hieman häiriintynyttä vivahdetta heidän väleissään vaikutti nytkin olevan; Branwell esimerkiksi oli selkeästi mustasukkainen siskostaan ja iski kapuloita rattaisiin tämän ja Williamin romanssin suhteen, mikä ei mielestäni ole ihan normaalia veljellistä suhtautumista. Brontën perheen sisäisille ristiriidoille ja suhteiden kehittymiselle ynnä muulle perhedraamalle olisi voitu antaa elokuvassa vielä enemmänkin tilaa ja poistaa se puiseva rakkaustarina vaikka kokonaan. Nyt vaikkapa Branwell-veljen kuolema ja Emilyn reaktio siihen ohitettiin aika juostenkustusti – niin että se tuntui lopulta katsojastakin aika yhdentekevältä, vaikka ainakin minä pidin Branwellin hahmosta.
Valitettavasti Emilyn ja Williamin tylsä lovestoori kuitenkin hallitsi elokuvaa, vieläpä päähenkilön kirjoitusharrastuksen ja siihen liittyvän kehitystarinan kustannuksella, vaikka se ainakin itseäni olisi nimenomaan kinnostanut. Olisin toivonut tarkempaa paneutumista siihen, mistä Emily oikein repi aiheet teksteihinsä tai lähinnä siihen ainoaan kokopitkään romaaniinsa. Elokuvan esittämän tulkinnan mukaan hän vain avasi ikkunan, antoi luonnon äänien tulvia sisään ikkunasta ja alkoi kirjoittaa kynä sauhuten, mikä kyllä oli sinänsä todentuntuista Emilyn ja muiden Brontëjen eloisat luontokuvaukset huomioon ottaen, mutta onhan Humisevassa harjussa paljon muutakin kuin luonnon kuvailua. Tietysti Williamista yritettiin kai leipoa jonkinlaista innoitusta Cathyn ja Heathcliffin rakkaustarinalle, mutta se ei vakuuttanut ainakaan minua, kun Williamin hahmo ja koko romanssi oli niin lattea. Toki elokuvassa maalattiin henkilökuvaa Emilystä synkkämielisenä ja hiukan omituisena tyyppinä, eli siinä mielessä siinä kyllä annettiin selitys sille, miksi hänen teoksestaankin tuli sellainen väkivaltainen antirakkaustarina.
Parasta leffassa oli, että hahmot (siis sitä moneen kertaan parjaamaani kappalaista lukuun ottamatta) olivat suht persoonallisia ja näyttelijät onnistuivat ihan moitteettomasti – etenkin Branwellia näytellyt Finn Whitehead oli varsin ilmeikäs ja sai hahmon hienosti eloon. Emilyä itseään esittänyt brittiläis-ranskalainen Emma Mackay teki varmaa työtä myös.
Kaksi tähteä ehkä kokonaisuudessaan. Ei huono, mutta ei mikään erityisen mieleenpainuvakaan. Mitätön juttu, mutta minua häiritsi aika tavalla, että Emilyn ja Branwellin pupillit muka laajenivat oopiumin käytön aikana. Käsittääkseni oopium päinvastoin aiheuttaa käyttäjälle mioosin eli pupillien supistumisen. Nolo moka, ellen sitten itse ymmärtänyt jotakin väärin.
