Ainut mikä häiritsi oli päähenkilön ja naisosaa näytelleen hiljaiset hetket, joita oli ihan liikaa.
Mina taas olen sita mielta, etta nuo hetket olivat ne mitka tekivat tasta elokuvasta normaalia vastaavaa elokuvaa kiehtovamman. Kaikkea ei sanottu ja paljon jai pelkastaan katsojan oman mielikuvituksen varaan. Jos leffassa olisi puhuttu normaaleja maaria, en usko etta siita puhuttaisiin positiiviseen savyyn kuten nyt. Puhumattomuus jatti tilaa musiikille ja sita kautta tunnelmalle. Mutta mielipiteita on monia!
Itse katselin eilen Melancholian loppuun. Oli taas niin Von Trieria, jai hirvittavan lohduton tunnelma ja ahdistus. Heti leffan jalkeen en olisi sille hirvean korkeaa arvosanaa antanut mutta kieltamatta se vaanii viela seuraavana paivana joten siita on pakko antaa tunnustus. En ole itsekaan tunnettu siita etta uskoni ihmisyyteen on kovin korkealla, mutta Von Trierin maailman taytyy olla viela helvetisti synkempi. Hanen leffansa toimivat kuitenkin hyvana nayttona siita etta ahdistava ja lohduton voi joskus olla kaunista, kunhan sen tekee taidolla. Loppukohtaus oli visuaalisesti aarimmaisen kaunis, kuin maalaus, ja aivan helvetin masentava ja loputon. Kuten aiemminkin tullut todettua Von Trierin leffoista, erittain hyva elokuva mutta en suosittele kenellekaan. Ellet nauti totaalisesta avuttomuuden tunteesta.
Kirsten Dunstille erikoismaininta nayttelytyosta. Kun han loppupuolella kertoo siskolleen siina tilanteessa mita mielta han on taman suunnitelmista....se oli mahtavaa settia ilmeista dialogiin. Arvostukseni Dunstia kohtaan nousi.
Viimeksi muokattu: