Nyt täytyy sanoa, että alan huolestumaan kaveristani. Avattakoon sen verran, että tapasimme yli kymmenen vuotta sitten eräässä pelissä a) koska hän huomasi minut suomalaiseksi b) jaoimme saman näkemyksen, kuinka käyttäydytään hävityn matsin jälkeen (räyhätään vitusti ja etsitään vikoja kaikista muista paitsi itsestämme). Huomattakoon siis, ettei suhteemme ole mitenkään perinteinen, en ole kyseistä jamppaa nähnyt livenä koskaan. Olemme kuitenkin voineet aina puhua mistä tahansa ja olemme chätänneet ja pelailleet vähän väliä kaikki nämä vuodet. Tiedän miltä hän näyttää, kotiseutunsa, perhesiteensä, jne. Pidän häntä siis ystävänäni.
Jo tuolloin 10v sitten hän oli jokseenkin elämän kolhima. Olivat muuttaneet alakoulun lopulla uuteen paikkaan, vanhat kaverit jäi taakse, uusia ei löytynyt. Tuli yläkoulussa koulukiusatuksi ja muistaakseni tavatessamme jo lesoili minulle, miten voi pelata pelejä päivät pitkät, koska ei mene kouluun. No tämä johti ennen pitkää siihen, ettei hän koskaan valmistunut edes peruskoulusta. Minä olin lukiossa, hän oli nuo kaikki vuodet kotonaan ja pelasi. 18-19-vuotiaana vanhemmat muuttivat ilmeisesti lähemmäs kuntakeskusta ja hän jäi yksinään asumaan. Vähän tästä eteenpäin hän oli "tajunnut" kuinka vituillaan hänen elämänsä oli ja rupesi juomaan. Ei jatkuvasti, mutta silloin tällöin ja silloin kun joi piti pää vetää täyteen, koska "alkoholi on muuten niin pahaa, ettei siitä muuhun ole." Hän pääsi kuitenkin postinjakajaksi ja elämä näytti jopa hieman valoisammalta. Yhä säännöllisemmäksi kävi kuitenkin ryyppääminen ja omakotitalon menojen kattaminen yksinään söi rahavarat. "Kunnianmiehenä" hän ei kuitenkaan pyytänyt vanhemmiltaan apua ja myi irtaimistoa, mm. suhteellisen kalliin pelipöytäkoneensa. Tämän jälkeen pariin vuoteen häntä ei paljon näkynytkään (kumpikaan meistä ei ole aktiivinen Facebookin käyttäjä), joten yhteydenpitoa ei juuri ollut. Pari vuotta sitten hän kuitenkin osti käytetyn halvahkon tietokoneen ja yhteydenpitomme tiivistyi.
Tuon parin "hämärävuoden" aikana hänelle oli kuitenkin tapahtunut aika paljon, eikä juurikaan mitään hyvää. Hän oli mm. tullut pahoinpidellyksi, kun kännissä oli ruvennut suuta soittamaan. Hän jätti laskuja maksamatta mm. siksi, että pystyi ostamaan hienommat vaatteet, joissa sitten kelpaa lähteä baareihin ja yökerhoihin naisia iskemään. Naisten iskemisen sijaan hän tulikin itse isketyksi, tyrmäystippojen toimesta ja heräsi itselleen tuntemattomalta alueelta, tuntemattomasta autosta kalsareissaan. Kaikki muu mikä vain irti lähti oli ryöstetty. Rikosilmoitusta hän ei ollut vaivautunut kummastakaan tekemään, koska "mitä hyötyä, poliisi kumminkaan mitään tee". Samaan aikaan hänen mieleensä oli palannut alakouluajan tyttökaveri, johon hän oli myöhemmin ihastunut, stalkattuaan tätä eri medioissa. Yhteydenpidon tyttöön hän oli lopettanut saatuaan äänenmurroksen, häpesi ja pelkäsi tytön reaktiota. Kohtalonivaa, mutta kyseinen tyttö muutti vajaat kaksi vuotta sitten kaverini naapuriin poikaystävän kanssa. Kaverini sanojensa mukaan väijyi verhojensa takaa tätä tyttöä ja hänen poikaystäväänsä ja uhosi menevänsä hakkaamaan tämän poikaystävän joku kaunis päivä, koska tämä oli "varastanut hänen tyttönsä". TIlanne kuitenkin purkautui toistaiseksi ongelmitta ja tyttö piti kaveriini yhteyttä ja viettivät silloin tällöin iltaa porukalla. Selvisi kuitenkin, että tyttö viilteli itseään ja "piti siitä". Hulluinta on, että kaverini rupesi kopioimaan ja rupesi tekemään kaikenlaisia irrationaalisia asioita satuttaakseen itseään. Esimerkkeinä mainittakoon lasin tai ikkunan rikki löyminen paljaalla kädellä, ovenkin oli onnistunut lävistämään ja kehui kuinka "puunsäleet tekee kutaa".
Viimeisin niitti tapahtui viime toukokuussa. Kaverini oli menossa kännissä työvuoroon, kun tielle sattui loikkimaan peura. Kaverini väisti peuraa onnistuneesti, mutta päätyi ojaan. Paikalle kutsuttu hinaaja oli kuitenkin kutsunut poliisit ja kaverini jäi kiinni törkeästä rattijuoppoudesta. Kortin sai takaisin pari kuukautta etuajassa vajaat kaksi viikkoa sitten. Kortittoman ajan hän kuitenkin veti vielä tavallistakin överimmäksi. Vähensi ruoan oston minimiin, venytti laskujen maksua niin pitkään, että uhattiin jo sähköt katkaista vain mennäkseen taksilla lähimpään alkoon ja ostaakseen niin paljon kaljaa/viinaa kuin rahoillaan saa. Sitten olen saanut katsella videoita, "uskotko, että vedän 0,7l pullon rommia ykösellä?". Kyllä se vaan veti. Olen monesti sanonut, että tuo ei ole terveellistä, eikä mikään aiemmin mainituistakaan asioista, mutta häntä ei haittaa. Kortin saatuaan meno on jatkunut muuten samana, mutta nyt ei sentään mennä taksilla alkoon vaan omalla autolla. Töihin pitäisi palata vähän päälle kuukauden päästä (ollut saikulla toukokuusta lähtien vedottuaan mielenterveysongelmiin), mutta pelkään, että tällä menolla mokaa ennemmin kuin myöhemmin jolloin menee se ainoa syy enää ryhdistäytyä.
En olisi halunnut tätä viestiä joutua kirjoittamaan, mutta tämän päiväinen jutustelumme jäi vain kaivelemaan. Viikkoon en ollut kuullut kaveristani ja ajattelin (toivoin) hänen olevan perheensä parissa joulun vietossa. Kävi ilmi, että hän oli ryypännyt käytännössä koko viikon, kännissä tuhonnut välinsä aiemmin mainittuun tyttöön, ostanut "hienon suomalaisen puukon" vain viillelläkseen, pistelläkseen itseään ja valitellut, miten ottaa välillä sydämestä ja vatsa koko ajan kipeä (kaveri kuitenkin vasta sen 24v). Semmoinen joulu hänellä...
Vanhemmat ilmeisesti ovat onnellisen tietämättömiä kaverini todellisesta tilanteesta. Mielestäni ammattiapu olisi tarpeen. Psykologille on saikkunsa edellytyksenä avautunut jonkin verran, en tarkkaan tiedä kuinka todenmukaisesti. Mutta eikai aikuista voi pakottaa, ellei hän itse halua... Hänen vanhempiensa kuuluisi mielestäni kuitenkin tietää asiasta. Vanhemmat ovat kaverilleni tärkeät, eikä siksikään ole halunnut kertoa ongelmistaan heille. Minä voisin kyllä kertoa heille, jos he nyt random-hemmoa uskoisivat, mutta siinä on semmoinen ongelma, etten tiedä heidän yhteystietojaan ja kaverini on taustastaan huolimatta suhteellisen nopeaälyinen, joten epäilisi varmaan jotain, jos yrittäisin hänen vanhempiensa tietojen perään kysellä, mitä ne minulle kuuluisivat." Olen sillä kannalla, ettei minun auta kuin toivoa parasta, vaikka samaan aikaan kolkuttaa suoranainen oletus siitä, ettei hän itse asioitaan tule kylläkään kuntoon saamaan. Olisin hämmästynyt, jos toisin kävisi. Elämä on kuulemma niin paskaa ja toivotonta, että haluaakin kuolla, tosin ei "ainakaan heti", vaan uuvuttamalla itsensä. Siltä nuo kuvaillut vaivat alkavatkin kuulostamaan.
Mahdollisuus sille, että kaverini tällä palstalla olisi, on olematon, "lätkä kun on lajina ihan perseestä."
P.S. Toivottavasti tässä nyt ei rikottu mitään palstan sääntöjä, mutta mielestäni tiivistelmä kaverin taustasta oli tarpeen, jotta ongelman merkittävyys ja monimutkaisuus avautuisi paremmin.