Katselin taannoin tuossa Oliver Stonen ohjaaman elokuvan Taivas ja maa, jossa Tommy Lee Jones näyttelee Vietnamista palannutta solttua. En aio kertoa elokuvan juonesta sinällään enempää, mutta sen herättämien ajatusten ja tekojen suhteen toisinaan on itsemurhasta sellainen ajatus, että se saattaisi olla jopa rauhoittava ja ennen kaikkea katarttinen tapahtuma (kuten monissa 70-lukulaisissa road movie -vedoissa). Tietysti sitä meininkiä itse teon jälkeen ei ole sitten kokemassa, ja se käsitetään vain epätoivoa täynnä olevaksi surulliseksi hommaksi, josta läheiset ja muut kärsii. Kuolemasta on vieraannuttu, uskaltaisin jopa väittää. Mutta vieraantuminen toisaalta on hyvin terveen ihmisen merkki. Ei sellainen halua miettiä tulevaisuutta liian pitkälle, paitsi ehkä vasta sitten eläkeiässä, kun alkavat ne mummomaiset kuolemapuheet. Niitä ennen meitä ei ole "ohjelmoitu" ajattelemaan, että kaikki loppuu joskus.
Voi olla, että ajattelen taas jollain inhorealistisen kierolla mielellä, mutta samanlainen asiahan tämä esittämäni katarttinen poistumisajatus on kuin jonkin parantumattomasti sairastuneen kärsimyksen lopettaminen. Moni ihminen, joka kärsii mielenterveysongelmista, on itseasiassa parantumaton ja loputtomassa saattohoidossa, mutta heitä ohjataan unohtamaan tällainen ajattelu, ja tungetaan väkisin vaikka sitten nypläämään pitsiä jonnekin pajalle. Ja syy on se, että saadaan henkilö välillä kävelylle pihalle. Voi jeesuksen kivikautinen kakka sentään. Se ihminen hautoo itsemurhaa, ja siihen reagoidaan laittamalla tämä kävelylle. Siinä oikeassa saattohoidossa kun läheiset ovat pitkän aikaa ehtineet totutella ajatukseen, että toinen lähtee lopullisesti pois, niin se on helpompaa kestää. On aikaa prosessoida, kuin sitten yhtäkkiä vaipua epätoivoon äkkinäisen menetyksen äärellä. Tätä parhaillaan menevää niin sanottua itsemurhasaattohoitoa ei osata tunnistaa, joten siksi lopullisuus on "yllätys".
Mikä oli tämän viestin pointti? Niin, sitä mietin itsekin, mutta tuntui siltä, että voisin ehkä päästellä höyryjä. Eikä tästä kannata vetää mitään liian rajuja johtopäätöksiä, sillä olen kaukana siitä mentaliteetista, jossa itseltä päästetään ilmat pihalle. Vaikka tässä maailmassa ei henkistä apua oikein mistään saakaan, ei varsinkaan psykiatreilta ja viimeistään psykologeilta, niin en ole valmis antamaan heille sitä iloa, että pääsivät eroon taas yhdestä. He eivät tiedä mitään mistään. Eivät ainakaan minun kohdallani. Pitääkö se vittu ryhtyä itse lääkäriksi, että asioita ja ihmisiä aletaan hoitamaan. Tämä on ihan sama asia kuin se, että pitääkö se saatana mennä itse pelaamaan, että kiekkopelistä tulee jotain...