Itsemurha

[Pottakameli]

Jos vuositulot oli nykyisen reilun 30k sijaan vaikka edes 40k, niin elämä olisi todella paljon helpompaa. Nyt kuitenkin mennään pääsääntöisesti aivan kädestä suuhun ja huonoina kuukausina yksin ollessa tulee käytyä kaupassa todella vähän ja todella edullisesti, jotta pystyy sitten lapsilleen tarjoamaan jotain parempaa.

Ja sen kun tietää ettei palkka tule nousemaan näissä hommissa juuri yhtään pois lukien onnettomat kokemuslisät, jotka häviää yhden sähkölaskun mukana.

Mikäli Lasten toinen vanhempi joskus työllistyisi, niin elatusmaksut säästyisivät ja sitten rahat riittäisivät paljon paremmin. Vaikka tosiaan lapset ovat aikalailla puoliksi, niin silti sitä joutuu 300 eurolla maksumieheksi.

Olemme onneksi sopineet hieman pienemmän summan, koska todellisuudessa en saa kuukausittain niin paljoa rahaa, koska siihen keskiarvoon on laskettu myös lomarahat, jotka tosiaan saa heinäkuussa ja ne harvoin jaetaan koko vuodelle. Ilmeisesti pitäisi tehdä niin...

 

[K.A.H]

Raha ei onnea tuo, vaan lähinnä rauhoittaa mieltä kun sitä on tarpeeksi. Sen puute taas päinvastoin aiheuttaa stressiä. Ja luulen että ihmisen olisi hyvä selvittää oma arvomaailmansa, ja sitten pyrkiä elämään arvojensa mukaista elämää. Omia arvojaan vastaan eläminen on luullakseni yksi suurimmista syistä siihen, miksi masennus on nykyään suorastaan epidemia. Arvojen kanssa on helppoa eksyä harhapoluille, koska ympäröivä maailma yrittää istuttaa ihmistä tiettyyn muottiin, mikä ei jokaiselle sovi. Muistetaan myös, että juuri ne asiat ovat arvokkaimpia joita rahalla ei saa, kuten rakkaus.

 

[teppana]

Eikös se joku sanonta ollut että raha ei tee onnelliseksi, mutta mielummin itken Ferrarissa kuin bussissa.

 

[K.A.H]

Eikös se joku sanonta ollut että raha ei tee onnelliseksi, mutta mielummin itken Ferrarissa kuin bussissa.

Toisaalta kun saat sen Ferrarin, haluat hetken päästä hienomman Ferrarin. On todella arvokas elämäntaito ja viisaus, jos ihminen osaa tyytyä siihen mitä on, eikä haikaile aina enempää tai parempaa.

 

[Arsu79]

Tuttunu äiti hirtti itsensä aviohuolten takia ja hänet löysi 12-vuotias tytär. Paljon pahempaa paikkaa en voisi kuvitella.

Yleisesti ottaen itsemurha on minun mielestäni äärimmäisen itsekäs teko.

Itsekästä olisi nimenomaan vaatia ihmisen vaan kärsiä täällä, vaikka tuska olisi ylitsepääsemätön. Vain itsekäs ihminen voi pitää itsemurhaa itsekkäänä.

 

[Arsu79]

Joo, jokainenhan omasta elämästään päättää. Mutta toi junan alle hyppääminen on ylivoimaisesti säälittävin itsemurhan tekotapa! Okei, jäät junan alle, niin melko varma hengenlähtö. Mutta sitä en käsitä, enkä hyväksy, että oman hengen riistämiseen otetaan mukaan aivan ulkopuolinen henkilö, veturinkuljettaja tai vaikka koko junan henkilökunta.
He kuitenkin joutuvat todistamaan aitiopaikalta tosi sotkuista ja raakaa tapahtumaa!

Se on oma valinta, jos menee töihin alalle, jossa tietää varmasti, että tuollaista tullee omallekin kohdalle. Ihan turha uhriutua junankuljettajien puolesta.

 

[npc]

Itsekästä olisi nimenomaan vaatia ihmisen vaan kärsiä täällä, vaikka tuska olisi ylitsepääsemätön. Vain itsekäs ihminen voi pitää itsemurhaa itsekkäänä.

Tämän allekirjoitan.

Se on oma valinta, jos menee töihin alalle, jossa tietää varmasti, että tuollaista tullee omallekin kohdalle. Ihan turha uhriutua junankuljettajien puolesta.

Tämä on toki perseestä, mutta silti parempi vaihtoehto kuin ajaa vastaantulijoita päin. Ja kuinka kauan tuolla vetureissa ylipäätään tarvitaan enää ihmisiä ihmettelemässä kiskoja? Autolla toisten päälle ajavat on se oikea ongelma eikä se joutuuko konduktööri puolen vuoden terapiaan.

Itte olen suunnitellut itsemurhaajille sellaista ajorataa missä saisi kerrankin ajaa kunnolla ja laillisesti ylinopeutta omalla peugeotilla plus turvallisesti jomähtää johonkin betoniseinään. Rojut aurattais tieltä ja seuraava radalle. Siis ettei olisi pakko mennä tien päälle ajelee rekkoja päin.

Jos jokin taho näkisi tämän toiminnan epäeettisenä niin voitaisi kehittää sellaisia palveluja jossa ihminen saisi puhua tällaisista ahdistuksistaan. Mutta se on varmaan 2100-luvulla sitten nää tämmöset utopiat.

 

[Ollakseni]

Kuka muka ei ajattele melkein päivittäin itsemurhaa? No okei terveet ihmiset.

Itsemurha ei ole itsekäs teko sen enempää kuin paremman auton hankkiminen. Itsemurha on tapa päästä pois jatkuvasta tuskasta. En näe miksi se nähdään itsekkäänä tekona. Se on mielenkiintoisin valinta minkä ihminen voi tehdä. Päättää elämänsä. En kannusta ketään itsemurhaan, mutta jos joku tappaa itsensä, en näe syytä miksi syyllistää häntä jälkikäteen.

 

[Baikonur]

Piti kirjoittaa tähän ketjuun jo aiemmin, no teen sen nyt. Itsemurha liippaa itseäni hyvin läheltä ja on aikanaan kestänyt kauan hyväksyä kyseinen teko. En syytä, enkä ole syyttänyt tai syyllistänyt ketään, enkä aio tehdä sitä jatkossakaan. En silti väitä, etteikö yhtään olisi kaihertanut se, että on sellaisena polvenkorkuisena pikkupoikana menettänyt oman isänsä. Itsemurha, nopealla ja varmalla tavalla. Vuosikymmeniä on tullut asian kanssa elettyä ja erikoisena pidän sitä, että aikoinaan omien lasten syntymän jälkeen viimeisetkin mustien pilvien rippeet väistyivät. Joku ihmeellinen kiitollisuus on tullut tilalle.

 

[AlapaanKarvaaja]

Kuka muka ei ajattele melkein päivittäin itsemurhaa? No okei terveet ihmiset.

Itsemurha ei ole itsekäs teko sen enempää kuin paremman auton hankkiminen. Itsemurha on tapa päästä pois jatkuvasta tuskasta. En näe miksi se nähdään itsekkäänä tekona. Se on mielenkiintoisin valinta minkä ihminen voi tehdä. Päättää elämänsä. En kannusta ketään itsemurhaan, mutta jos joku tappaa itsensä, en näe syytä miksi syyllistää häntä jälkikäteen.

Varmaan se nähdään itsekkäänä sen takia, että jätetään läheiset suremaan, eikä mietitä mitä he joutuvat käymään läpi. En tiedä prosentteja, mutta veikkaisin että suurin osa itsemurhan tehneistä ovat mieleltään sairaita, eli on masennusta tai vastaavaa. He ovat sairaita ihmisiä, ja tuska voi olla niin paha, ettei siinä voi ajatella muita. Tai jos ajatellaan, niin voidaan ajatella niinkin, että se on vain parempi muille jos itseltä hengen nappaa pois.

Omalta kohdaltani tiedän ehkä noin kymmenkunta tapausta, jotka ovat joko tehneet tai yrittäneet tehdä itsemurhaa. Näistä suurin osa oli jo diagnosoitu, eli heillä hoitojaksoja takana. Muutama on ollut sitten nuoria, yläaste- ja lukio-ikäisiä, jotka ovat vähän kuin puskista päättäneet päivänsä.

 

[JjZz]

Kuka muka ei ajattele melkein päivittäin itsemurhaa? No okei terveet ihmiset.

Itsemurha ei ole itsekäs teko sen enempää kuin paremman auton hankkiminen. Itsemurha on tapa päästä pois jatkuvasta tuskasta. En näe miksi se nähdään itsekkäänä tekona. Se on mielenkiintoisin valinta minkä ihminen voi tehdä. Päättää elämänsä. En kannusta ketään itsemurhaan, mutta jos joku tappaa itsensä, en näe syytä miksi syyllistää häntä jälkikäteen.

En minäkään lähtisi itsarista ketään syyllistämään, mutta tuo nimimerkin @Baikonur viesti pukee sanoiksi omat ajatukseni. Tai en ole siis kokenut noita asioita omakohtaisesti, mutta itse pelkään kuolemaani lähinnä lasteni takia. Itseni tappamalla tappaisin lapsiltani toisen vanhemman, ja sitä en halua.

Sikäli tietysti helppo sanoa, kun ei ole tullut tilannetta jossa olisin toden teolla henkeni riistämässä edes lapsettomana.

 

[npc]

Minusta on erittäin epämukavaa jos joku nuori ajautuu itsemurhaan.

Minusta ei ole mitään väliä jos joku pappa tai mummo päättää yksinäisyydessään päättää turhan elonsa.

Redpecka tähtää tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Välitän paljon niistä joilla on mahdollisuus. Ainakin näin keskustelupalstan puitteissa.

 

[LikainenLegenda]

Minusta on erittäin epämukavaa jos joku nuori ajautuu itsemurhaan.

Tämä on kyllä mielenkiintoinen ilmiö. Joka kerta lukiessani esimerkiksi Iltalehden uutisen jonkun nuoren (0-60v) ihmisen menehtymisestä, huomaan tulevani surulliseksi hänen kesken jääneen elämän sekä menehtynyttä henkilöä kaipaamaan jääneiden omaisten puolesta, kun lähti niin aikaisin ja paljon jäi vielä näkemättä ja tekemättä. Sen sijaan oma elämäni taas tuntuu välillä täysin merkityksettömältä ja päämäärättömältä haahuilulta ja välillä samantekevältä, vaikka se päättyisi heti huomenna.

Etenkin viime aikoina, kun on ollut hieman hankalaa, itsetuhoisia ajatuksia tulee mieleen lähes päivittäin. Nimenomaan ajatuksia, tiedostamattomia. En ikinä pystyisi mitään pahaa itselleni tekemään, saati tätä kautta läheisilleni. Kärvistelisin ennemmin vaikka elävänäkuolleena kuin että pilaisin mm. vanhempieni loppuelämän. Eivät tuollaiset ajatukset silti kovin mukavilta tunnu, varsinkaan kun niihin ei itse oikein pysty vaikuttamaan, kun minkään tiedostetun ajatusprosessin lopputuote ne eivät ole.

 

[godspeed]

Pari kertaa on tätä tullut kokeiltua. On suoranainen ihme, ettei minusta toisella kertaa tullut vihannesta, vaan selvisin vähin vaurioin. No, nykyinen lääkitykseni todennäköisesti pitää minut ruodussa lopun elämääni, sillä itsetuhoisista ajatuksistakaan huolimatta en näe itseäni enää katon reunalla hoipertelemassa. Ainakaan niin, että olisi kovakin palo toteuttaa aie. Kuitenkin esimerkiksi ajaessani autoa näen itseni jatkuvasti rekan nokassa vain tunnistamattomana mössönä, vaikka tiedostan, että se olisi väärin kuskia kohtaan. Ajatus on silti houkutteleva, koska se on keinona helppo. En kuitenkaan tule tekemään näin koskaan. Ei pitäisi muidenkaan.

Itsensätappamisajatukset kuuluivat alunperin voimakkainakin, pahoina aikoina elämääni, mutta niin ne tulevat kuulumaan jatkossakin, joskin hieman laimeampina. Muistot ovat aina kuitenkin olemassa, ja on "hauska" miettiä, että toiset tuumii millaista oli silloin vuonna 2009 festareilla ryypätä paskat housussa, niin minä mietin silloin kotona veitsen kanssa mistä viiltäisi seuraavaksi. Luotetaan, että tilanne pysyy tällaisena aika lauhkeana ja toiveikkaana, vaikka elämä on määräaikaisena työkyvyttömyyseläkeläisenä aina hiuskarvan varassa. En haluaisi tuntea pahaa oloa tai ajatella ratkaisukeinona vaikka itsemurhaa joka käänteessä, se on kovin kuluttavaa.

Kuolemaa voi toisaalta toki myös romantisoida, ja ehkä jollain tapaa ymmärtää vailla pelkoa siitä, että henki vain katoaa maan pinnalta (en ajattele uskontojen kautta). Luulen tietäväni miltä tuntuu olla kuollut, mutta olen oppinut myös olemaan elossa, vaikka ehkä enemmän nyt pelkään kuolemaa kuin ennen itsemurhayritystä. Siitä eräästä itsemurhayrityksestä on tullut osa minun elämääni ja on kehittynyt tapani ajatella asioita, en minä esimerkiksi osaa ajatella, tätä ikuisuuskeskustelua sivuten, mitään itsekkyyden kantilta.

En edes tiedä mitä itsekkyys lopulta oikeastaan on. En ainakaan tässä kontekstissa. Aina puhutaan itsekkyydestä, mutta jos joku vain päättää haihtua keskuudestamme, niin eipähän tarvitse ainakaan kärsiä enää. Ymmärrän tuon kuvion täysin. Apua ei oikeastaan erityisemmin saa, koska ei ketään kiinnosta ja mitään keinoja ei todellisuudessa ole. Ehkä sitten toisaalta tämä itsekkyys itseasiassa on vain yleistä välinpitämättömyyttä, mikä tarkoittaisi pelkkiä omien etujen ajamista, ja ehkä jossain määrin myös tuota ylempänä mainostettua ymmärtämättömyyttä. Ehkä se on tavallisen pulliaisen keskuudessa eniten yksin jäämisen pelkoa, kaipaamisen tuskaa. Meillä kaikilla on "tragedian" keskellä hieman syvällisemmin asioita ajatellessamme taju kaiken lopullisuudesta, ja vaikka sitä ei yleensä kyetä hyväksymään, niin toista lohdutetaan sanomalla, että tapaamme vielä. Itsemurhaa tekevät ei tapaa enää ketään. Siinä on ehkä se ero.

No tulipas sekava vuodatus, vaikka varmaan olisi ollut jotain tarinaa enemmänkin, mutta säästetään lukijoita. No, elämä on kuitenkin niin pieni palanen universumin ajankulkua, että siitä kannattaa paskana olevanakin riippumatta kaivaa hyödyt esille. Ei pidä tuhlata vähäisiä ajanhippusia pelkkään murehtimiseen. Tiedän tämän, koska murehdin kaikkea mahdollista ja teen itse itseni asioista vaikeita monilla tavoin. Rauha maahan.

 

[jamppa1919]

Mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia ja näkemyksiä. Heitetään omakin säälittävä tarnina sekaan.

Mä sairastuin masennukseen 2016 ja se oli jotenkin vaikea ymmärtää, koska en kuvitellut että voisin koskaan sairastua siihen. Olin elänyt elämässäni etenkin vuodet 2000-2015 täydellistä unelmaelämää. Valmistunut kouluista hyvin arvosanoin, saanut työpaikan missä viihdyin ja tunsin olevani hyvä. Menin naimisiin teinirakkauteni kanssa, hankittiin ihania lapsia, rakennettiin talo ja talous oli kunnossa. Jossakin kohtaa hairahduin pahasti uhkapeleihin, aloin olla epävarma seksualisuudestani ja stressi vaikutti työhön liikaa ja jouduin olemaan burn outin takia 4kk sairaslomilla silloin tällöin. Alkoi olla selvää että olin sairastunut masennukseen, mutta en sitä myöntänyt. Aloin juomaa jopa välillä arkisin. Vaimo alkoi pettämään kun ajatteli ettei mua enää kiinnosta. Lopulta tuli vaikea avioero missä menetin kaiken, pelivelat otin itselleni vaikka osa niistä oli yhteisvastuullisia. 2017 syyskuussa kun avioeropaperit oli kirjoitettu, ex vaimoni oli tehnyt minusta lastensuojeluilmoituksen koska olin krapulassa lasten kanssa aamulla kotona kun hän oli töissä. Mut heitettiin pois kotoa ja otettiin sossutätien ja poliisin päätöksellä kotiavain pois. Kävelin kauppaan ja ostin paljon kaljaa ja köyden ja menin metsään juomaan siksi aikaa kunnes olisin tarpeeksi kännissä että uskallan tappaa itteni. Kännykkäni pidin pois päältä. Lopulta en uskaltanut tehdä sitä ja soitin kaverini hakemaan mut hänen luokseen. Asustelin siellä hetken ja kun palasin kotiin, hakeuduin avun piiriin lasteni vuoksi.

Vuoden voinkin tämän jälkeen paremmin , mutta kun yhteinen koti saatiin viimein myytyä kesällä 2018 alkoi viina maistumaan taas ja alkoi kunnon sekoilu vaihe. Panin miehiä, naisia, kimpassa ja erikseen.. Join, join ja join. Tässä kohtaa alkoi myös huumekokeilut. Meni viimeinenkin asia edellisestä elämästäni, rakas työni. Tässä kohtaa kuitenkin löysin miesystävän ja elämä alkoi kääntyä taas parempaan. Pääsin hyvään kouluun ja muutettiin yhteen. Sitten yksi rakkaimmista ystävistäni jäi auton alle 2019 joulukuussa ja alamäen kolmas vaihe oli taattu. Sekoilu alkoi taas ja menetin tämänkin rakkauden. Mulla ei taaskaan ollut kuin lapset ja koulu miksi jaksaa eteenpäin. Tuli vitun korona, en päässyt kouluun, sosiaalielämä kärsi--> alkoholi tuli taas vahvasti mukaan, samoihin aikoihin olin terapiassa useamman kerran sanonut että lääkkeet menettänyt tehon, ei mua kuunneltu. Join koko pääsiäisen ja olin pirin ja muiden nappien voimalla hereillä ja sekaisin. Ex mies soitti pääsiäislauantaina ja haukkui pystyyn. Päätin että en enää jaksa, hankein kyydin kotiin ja vedin nassuun noin 90kpl 40mg propralia ja purkillisen (30kpl) opamoxia. Laitoin kännykän taas pois päältä ja ex mies arveli että kaikki ei ole kunnossa ja soitti ambulanssin. Alkoi osastokierre joka päättyi lokakuussa..ehkä? Sen jälkeen voinut taas vähän paremmin kunnes tuli joulukuu.

Kelahan päätti että olen saanut tänä vuonna liikaa tukia ja nyt tappelen saanko tässä kuussa mitään rahaa sieltä.. Pitäisi kuitenkin vuokra maksaa, laskuja hoidettavana ja lasten ja kummilasten joululahjat ostamatta sekä jouluruuat. Nyt tässä jännitetään että saanko joululahjaksi häädön ja miten sitten käy mun mielen..? Alkaa taas olla helisemessä meikäläinen mutta yritetään jatkaa. En tiedä itkisikö vai nauraisiko kun aina kun luulee että edistyn niin tulee lisää paskaa tupaan. Sossustakaan on turha mitään kysellä kun ne on jo 3 kertaa tänä vuonna mua auttanut. Käyn tällä hetkellä päihdeinterventiossa ja terapiassa, joten ei tässä olla mitään luovutettu vielä.

 

[Pekko Pelikaani]

Mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia ja näkemyksiä. Heitetään omakin säälittävä tarnina sekaan.

Mä sairastuin masennukseen 2016 ja se oli jotenkin vaikea ymmärtää, koska en kuvitellut että voisin koskaan sairastua siihen. Olin elänyt elämässäni etenkin vuodet 2000-2015 täydellistä unelmaelämää. Valmistunut kouluista hyvin arvosanoin, saanut työpaikan missä viihdyin ja tunsin olevani hyvä. Menin naimisiin teinirakkauteni kanssa, hankittiin ihania lapsia, rakennettiin talo ja talous oli kunnossa. Jossakin kohtaa hairahduin pahasti uhkapeleihin, aloin olla epävarma seksualisuudestani ja stressi vaikutti työhön liikaa ja jouduin olemaan burn outin takia 4kk sairaslomilla silloin tällöin. Alkoi olla selvää että olin sairastunut masennukseen, mutta en sitä myöntänyt. Aloin juomaa jopa välillä arkisin. Vaimo alkoi pettämään kun ajatteli ettei mua enää kiinnosta. Lopulta tuli vaikea avioero missä menetin kaiken, pelivelat otin itselleni vaikka osa niistä oli yhteisvastuullisia. 2017 syyskuussa kun avioeropaperit oli kirjoitettu, ex vaimoni oli tehnyt minusta lastensuojeluilmoituksen koska olin krapulassa lasten kanssa aamulla kotona kun hän oli töissä. Mut heitettiin pois kotoa ja otettiin sossutätien ja poliisin päätöksellä kotiavain pois. Kävelin kauppaan ja ostin paljon kaljaa ja köyden ja menin metsään juomaan siksi aikaa kunnes olisin tarpeeksi kännissä että uskallan tappaa itteni. Kännykkäni pidin pois päältä. Lopulta en uskaltanut tehdä sitä ja soitin kaverini hakemaan mut hänen luokseen. Asustelin siellä hetken ja kun palasin kotiin, hakeuduin avun piiriin lasteni vuoksi.

Vuoden voinkin tämän jälkeen paremmin , mutta kun yhteinen koti saatiin viimein myytyä kesällä 2018 alkoi viina maistumaan taas ja alkoi kunnon sekoilu vaihe. Panin miehiä, naisia, kimpassa ja erikseen.. Join, join ja join. Tässä kohtaa alkoi myös huumekokeilut. Meni viimeinenkin asia edellisestä elämästäni, rakas työni. Tässä kohtaa kuitenkin löysin miesystävän ja elämä alkoi kääntyä taas parempaan. Pääsin hyvään kouluun ja muutettiin yhteen. Sitten yksi rakkaimmista ystävistäni jäi auton alle 2019 joulukuussa ja alamäen kolmas vaihe oli taattu. Sekoilu alkoi taas ja menetin tämänkin rakkauden. Mulla ei taaskaan ollut kuin lapset ja koulu miksi jaksaa eteenpäin. Tuli vitun korona, en päässyt kouluun, sosiaalielämä kärsi--> alkoholi tuli taas vahvasti mukaan, samoihin aikoihin olin terapiassa useamman kerran sanonut että lääkkeet menettänyt tehon, ei mua kuunneltu. Join koko pääsiäisen ja olin pirin ja muiden nappien voimalla hereillä ja sekaisin. Ex mies soitti pääsiäislauantaina ja haukkui pystyyn. Päätin että en enää jaksa, hankein kyydin kotiin ja vedin nassuun noin 90kpl 40mg propralia ja purkillisen (30kpl) opamoxia. Laitoin kännykän taas pois päältä ja ex mies arveli että kaikki ei ole kunnossa ja soitti ambulanssin. Alkoi osastokierre joka päättyi lokakuussa..ehkä? Sen jälkeen voinut taas vähän paremmin kunnes tuli joulukuu.

Kelahan päätti että olen saanut tänä vuonna liikaa tukia ja nyt tappelen saanko tässä kuussa mitään rahaa sieltä.. Pitäisi kuitenkin vuokra maksaa, laskuja hoidettavana ja lasten ja kummilasten joululahjat ostamatta sekä jouluruuat. Nyt tässä jännitetään että saanko joululahjaksi häädön ja miten sitten käy mun mielen..? Alkaa taas olla helisemessä meikäläinen mutta yritetään jatkaa. En tiedä itkisikö vai nauraisiko kun aina kun luulee että edistyn niin tulee lisää paskaa tupaan. Sossustakaan on turha mitään kysellä kun ne on jo 3 kertaa tänä vuonna mua auttanut. Käyn tällä hetkellä päihdeinterventiossa ja terapiassa, joten ei tässä olla mitään luovutettu vielä.

Koeta jaksaa ja sinnitellä. Ei tässä osaa muuta sanoa kuin voimia.

 

[I am not Jesus]

@jamppa1919 kuulostaa todella rankalta. Se, että et ole kumminkaan luovuttanut tarkoittaa sitä, että selviät kyllä mistä vain, kunhan jatkat taistelua. Vuokranmaksusta kannattaa soittaa vuokranantajalle ja selittää tilannettasi ja sitä, ettei rahaa välttämättä ole vuokraan tässä kuussa. Ei siitä häätöä kovin nopeasti ole tulossa. Voisit myös ottaa yhteyttä seurakuntaan, sieltä saisit varmasti apua ruokaostoksiin, jolloin jäisi enenmmän rahaa laskuihin.

 

[Yuppi]

Mielenkiintoista lukea muiden ajatuksia ja näkemyksiä. Heitetään omakin säälittävä tarnina sekaan.

Mä sairastuin masennukseen 2016 ja se oli jotenkin vaikea ymmärtää, koska en kuvitellut että voisin koskaan sairastua siihen. Olin elänyt elämässäni etenkin vuodet 2000-2015 täydellistä unelmaelämää. Valmistunut kouluista hyvin arvosanoin, saanut työpaikan missä viihdyin ja tunsin olevani hyvä. Menin naimisiin teinirakkauteni kanssa, hankittiin ihania lapsia, rakennettiin talo ja talous oli kunnossa. Jossakin kohtaa hairahduin pahasti uhkapeleihin, aloin olla epävarma seksualisuudestani ja stressi vaikutti työhön liikaa ja jouduin olemaan burn outin takia 4kk sairaslomilla silloin tällöin. Alkoi olla selvää että olin sairastunut masennukseen, mutta en sitä myöntänyt. Aloin juomaa jopa välillä arkisin. Vaimo alkoi pettämään kun ajatteli ettei mua enää kiinnosta. Lopulta tuli vaikea avioero missä menetin kaiken, pelivelat otin itselleni vaikka osa niistä oli yhteisvastuullisia. 2017 syyskuussa kun avioeropaperit oli kirjoitettu, ex vaimoni oli tehnyt minusta lastensuojeluilmoituksen koska olin krapulassa lasten kanssa aamulla kotona kun hän oli töissä. Mut heitettiin pois kotoa ja otettiin sossutätien ja poliisin päätöksellä kotiavain pois. Kävelin kauppaan ja ostin paljon kaljaa ja köyden ja menin metsään juomaan siksi aikaa kunnes olisin tarpeeksi kännissä että uskallan tappaa itteni. Kännykkäni pidin pois päältä. Lopulta en uskaltanut tehdä sitä ja soitin kaverini hakemaan mut hänen luokseen. Asustelin siellä hetken ja kun palasin kotiin, hakeuduin avun piiriin lasteni vuoksi.

Vuoden voinkin tämän jälkeen paremmin , mutta kun yhteinen koti saatiin viimein myytyä kesällä 2018 alkoi viina maistumaan taas ja alkoi kunnon sekoilu vaihe. Panin miehiä, naisia, kimpassa ja erikseen.. Join, join ja join. Tässä kohtaa alkoi myös huumekokeilut. Meni viimeinenkin asia edellisestä elämästäni, rakas työni. Tässä kohtaa kuitenkin löysin miesystävän ja elämä alkoi kääntyä taas parempaan. Pääsin hyvään kouluun ja muutettiin yhteen. Sitten yksi rakkaimmista ystävistäni jäi auton alle 2019 joulukuussa ja alamäen kolmas vaihe oli taattu. Sekoilu alkoi taas ja menetin tämänkin rakkauden. Mulla ei taaskaan ollut kuin lapset ja koulu miksi jaksaa eteenpäin. Tuli vitun korona, en päässyt kouluun, sosiaalielämä kärsi--> alkoholi tuli taas vahvasti mukaan, samoihin aikoihin olin terapiassa useamman kerran sanonut että lääkkeet menettänyt tehon, ei mua kuunneltu. Join koko pääsiäisen ja olin pirin ja muiden nappien voimalla hereillä ja sekaisin. Ex mies soitti pääsiäislauantaina ja haukkui pystyyn. Päätin että en enää jaksa, hankein kyydin kotiin ja vedin nassuun noin 90kpl 40mg propralia ja purkillisen (30kpl) opamoxia. Laitoin kännykän taas pois päältä ja ex mies arveli että kaikki ei ole kunnossa ja soitti ambulanssin. Alkoi osastokierre joka päättyi lokakuussa..ehkä? Sen jälkeen voinut taas vähän paremmin kunnes tuli joulukuu.

Kelahan päätti että olen saanut tänä vuonna liikaa tukia ja nyt tappelen saanko tässä kuussa mitään rahaa sieltä.. Pitäisi kuitenkin vuokra maksaa, laskuja hoidettavana ja lasten ja kummilasten joululahjat ostamatta sekä jouluruuat. Nyt tässä jännitetään että saanko joululahjaksi häädön ja miten sitten käy mun mielen..? Alkaa taas olla helisemessä meikäläinen mutta yritetään jatkaa. En tiedä itkisikö vai nauraisiko kun aina kun luulee että edistyn niin tulee lisää paskaa tupaan. Sossustakaan on turha mitään kysellä kun ne on jo 3 kertaa tänä vuonna mua auttanut. Käyn tällä hetkellä päihdeinterventiossa ja terapiassa, joten ei tässä olla mitään luovutettu vielä.

Nuo tuollaiset jutut kääntää aina omaakin elämää oikeaam perspektiiviin, kiitos siitä. Vaikka tässä ollaan kiekkojoukkueiden puolesta ns. verivihulaisia, niin aika vähäpätöisiltä tämmöset asiat tuntuu tämmöisten asioiden äärellä. Ei tässä voi kun toivottaa jaksamista ja sitä, että aina jos ei muuten niin vahingossakin sieltä se parempi päivä saapuu.

 

[Veijari]

Voimia @jamppa1919
Jos et muuten tunne jaksavasi, niin yritäthän ajatella rakkaita lapsiasi heikkona hetkenä. He eivät ansaitse poismenoasi.

Itse äitini oman kätensä kautta menettäneenä tiedän mistä puhun. Varsinkin 8v nuoremmalle siskolleni tuo äitimme yllättävä poistuminen oli todella rankka paikka, siskoni kun oli tuolloin vasta teini-iän kynnyksellä (12v). Osittain varmaan tuon seurauksena siskoni alkoi hakeutua väärään seuraan ja lopulta kävi elämässään läpi huumesekoilut, omaisuuden menettämisen, lapsen huostaanoton jne. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin on saanut jotain otetta elämäänsä mutta mm. minun ja siskoni välinen sisarussuhde on käytännössä täysin jäissä. Osittain varmaan omasta jääräpäisyydestäni johtuen, minkä tiedän olevan väärin.

 

[jamppa1919]

Kiitos kaikille vastauksista sekä täällä että privana. Hienoa että ihmiset oikeesti välittää vielä toisitaan ja nämä tsemppiviestit saivat kyyneleet silmilleni. Kyllä mä aion lasteni takia jaksaa ja koittaa vaan uskoa parempaan huomiseen. Mulla on onneksi hyvät ammatti-ihmiset auttamassa. Olen löytänyt terapeutin ja psykiatrin joihin voin luottaa ja samoin tämä päihdesairaanhoitaja, jota näen viikottain on mahtava ammattilainen.

Toivottavasti toi mun tiivistetty tarina muutamasta viime vuodesta auttaa joitakin näkemään että monestakin asiasta voi päästä eteenpäin. Tuosta puuttuu paljonkin asiaa mm. kuinka olen joutunut eri viranomaisten kanssa tekemisiin ja kuinka läheltäni on kuollut moniakin tärkeitä henkilöitä. Joka tapauksessa olen kuitenkin lasteni kanssa paljon tekemisissä, eikä koulua ole vielä luovutettu ja sentään minulla ei ole rikosrekisteriä.

 

[godspeed]

Tärkeintä on muistaa, ettei mitään umpikujia todellisuudessa ole olemassa, vaan ne ovat oman mielikuvituksen ja tietysti julman sairauden syöttämiä valheita. Aina on tie ulos, ja sitä ajattelua koetan vain vaalia, kun on vaikeita hetkiä. Se ei ole helppoa eikä aina mahdollistakaan, mutta tämä suhtautumistapa on tullut vain pitkän kokemuksen kautta, että jotain voi aina ihan itsekin asioille tehdä. Tiedän ainakin omalla kohdallani miten selviytyä, mutta tämä tieto tulee osittain juuri omaisten antaman avun kautta, sillä joskus olen ollut vuosikausia yksinkin. Yksin ei kuitenkaan tarvitse olla, eikä mikään ihmiskontakti ole vääränlainen. Nettikin voi olla ihan hyvä kanava. Oman polkunsa oppii muutkin. Nyt minun elämäni on ihan ok, on katto pään päällä, ruokaa, puoliso, ja mitäs muuta. No kulttuuriharrastuksia toki. Vaikka tässä elämäntilanteessa kärsin paikoittain ärsyttävästä ahdistuksesta ja joistain rasittavista fobioista, niin tulevaisuudessa on kuitenkin jotain tavoiteltavaa, jolloin oirehdinta ei sinällään haittaa. Sitä tavoitetta vain on, ja se siitä.

Pitää kuitenkin sen verran vielä kertoa, että aikaisemmin olen itsekin joskus seissyt korokkeella köysi kaulalla, mutta tullut sieltä sitten alas nöyränä loppuviimein. Mietin välillä, että mitä jos olisin hypännyt alas, ja äitini olisi minut löytänyt. Silloin jo järki sanoi, että älä hyppää, koska muuten se näky on kuin pahimmastakin kauhuelokuvasta. Jälki on rumaa. Samoin sitten vaikeassa tilanteessa joskus olen psykiatrille ilmoittanut suoraan, että sitten kun rahat loppuvat, niin silloin loppuu minunkin taipaleeni. Laittoi toki lähetteen eteenpäin, mutta se käynti jo sai minut luopumaan aikeista tappaa itseni, kun kertoi sen asian, jota ei ollut voinut kertoa kenellekään muulle. Joskus on lääkeöveriäkin otettu, mutta se ei todellakaan kannata vaan on mahdollisuus jäädä zombiksi. Mutta minkään niin turhan asian kuin rahan takia nyt ei ainakaan kannata mitään ratkaisuja tehdä, vaikka ymmärrän jos taloudelliset ongelmat ovat suurena tulppana kaikelle.

No, tietystikään en ole sokeasti vertaamassa omia kokemuksiani @jamppa1919 kokemuksiin, tai varsinkaan en ole vähättelemässä, vaan päinvastoin, koska hänellä tuntuu olevan paljon sellaisia rajumpia kokemuksia kuin vaikkapa minulla. Kaikilla meillä on silti omat vaikeutemme olleet ja kaikki olemme usein lähteneet samalta viivalta sairaudesta riippumatta. On vain niin paljon erilaisia mahdollisuuksia, ihmisluonteita ja polkuja elämässä, että siinä mielessä voi vertailla ihmisiä ja tapahtumia avunanto ja tukeminen mielessä, mutta siitä ei pidä tehdä minkään kokoluokan kilpailua. Emme ole täällä Jatkoajassakaan millään juoksuradalla. Ei ole ihmistä, joka olisi muita parempi, istuisi jossain muiden yläpuolella norsunluutornissa. Ei sellaisia ole kuin teoriassa, vaikka historia koettaa väittää muuta ja jonkun mielestä nykyäänkin joku vallankahvassakin oleva olisi ylempänä. Mutta tosiaan tässä rönsyillessäni koetan lähinnä vain sanoa ja alleviivata, että toivo tässä meidän laajassa ihmiseläintarhassakin kuolee viimeisenä...

 

[MegaForce]

@jamppa1919 en osaa sanoa teille muuta kuin että voimia. Hienoa että avauduit ja laittoi itsenikin miettimään omia murheitani. Teissä on paljon inspiraatiota ja toivon että voit auttaa joskus muita kärsiviä. Luotamme siihen että elämä lopulta voittaa ja sen liekki kestää suuretkin myrskyt jota käymme läpi.

 

[nummenkallio]

Tsemppiä @jamppa1919! Kirjoittamastasi kävi ilmi, että sinulla on ollut sitkeyttä kaikista vastoinkäymisistäsi huolimatta. Se on hienoa, et ole mikään heikko kaveri. Lisäksi sinulla on ihmisiä, jotka välittävät sinusta, ja varmasti sinäkin välität näistä ihmisistä. Voi kuulostaa lattealta, mutta minusta tuossa on hyviä syitä olla olemassa, vaikkei kaikki aina niin helppoa olisikaan. Jatketaan taistelua!

 

[MacRef]

Kyllä mä aion lasteni takia jaksaa ja koittaa vaan uskoa parempaan huomiseen.

En ole varma, ovatko sanani oikeita nyt tai ylipäänsä, mutta olen kerran kuullut tähän yhteyteen sopivan kommentin, joka pitää mielestäni hyvin paikkansa. Ei sinun kuulu jaksaa lastesi tai muiden läheistesi takia vaan itsesi takia. Sinä olet tärkeä ja arvokas ihminen ja sinun kannattaa jaksaa ihan itsesi vuoksi.

 

[jamppa1919]

Oot MacRef ihan oikeassa, mutta kun sairastaa vaikeaa masennusta niin ei pysty arvostaa itteään ja edes ajatella itsensä kautta asioita.