En tiedä, millaisessa tilassa ratkaisut kannattaa tehdä, mutta helposti käy niin, että tasapainoisuus määritetään ajatusten ja tekojen kautta. Tällöin tasapainoisuuden määritelmä on suljettu ja sokea kehä, johon ei pääse koskaan mitään uutta.
Itsemurha on malliesimerkki siitä, miten moraalisesti haastavan teon rationaalinen puoli yritetään kieltää ja kiertää. Faktoja ei punnita faktoina vaan ilmiötä tarkastellaan moraalisten tunteiden varassa.
Hmm, minusta luet tekstiini melkoisesti omia tulkintojasi. Olen nyt todennut, että minusta intensiivinen tuskan ja toivottomuuden tunne ei ole normaali olotila (ja että tälläisestä olotilasta toipuminen on hyvin yleistä) - ja että aivan noin empiirisesti useimmat itsemurhayritykset tehdään mielentilassa jota ei voi järkevästi pitää tasapainoisena. Hyväksytkö muuten että on edes mitään epätasapainoisuuden tiloja? Pystyn ajattelemaan suhteellisen rationaalisia itsemurhia: esimerkiksi tuo kuolettavasti haavoittuminen tai vaikka vanhan henkilön itsemurha tilanteessa, jossa henkinen tai fyysinen toimintakyky on ratkaisevasti ehtymässä. Tai sitten, kaiketi äärimmäisen harvinainen tilanne, jossa vain filosofisesti päätellään, että järkevintä juuri tässä tilanteessa on mennä. Kommentoin vain että noin empiirisesti tämä kuvaa hyvin harvoja todellisia tilanteita. Oletko siis eri mieltä?