Snaipperi #16 kirjoitti:
Jos on rahaa edes hiukkasen niin voit piristää itseäsi tai tehdä arkisistakin asioista mukavia kokemuksia. Ihan perusiltojakin voi piristää leffoilla ja vaikka hyvillä sipseillä tai mitä ihminen nyt haluaakaan tehdä.
Itse en usko tuohon ratkaisuna. Mitä enemmän itseään piristää niin sitä vähemmän mikään tuntuu miltään. Uusi auto innostaa ehkä kolme päivää. Tai ainakin itselläni oli niin. Ja tollaisella leffalla on vain muutaman tunnin vaikutus.
Ehdottaisin uutta harrastusta. Joku asia mihin huomaisi kokevansa jollain tavalla intohimoa. Olen itsekin vähän hakemassa sellaista, kun on todella tylsää olla sairaslomalla kun ei saa tehdä töitä eikä kuntoilla ja kun olen varmaan lähes 30 vuotta haastanut itseäni fyysisesti ja saanut hyvää fiilistä siitä fyysisestä rasituksesta (tai vaihtoehtoisesti viihteestä mutta sekin on nyt kielletty), on tilanne jotenkin hankala. Tuntuu, että olisi tapahtunut ikäänkuin jonkinlainen kirous, että nimenomaan urheilu vie lepoon. Ei se ole todellakaan niin vaikeata joutua tilanteeseen, jossa joutuu kyseenalaistamaan asiat ja miettimään, että hohhoijaa mitäs tässä tekisi. Olen miettinyt, että oikeastaan mikään ei ole enää tärkeää tai kiinnosta tai mistä en voisi luopua. Kaikki on tavallaan samantekevää. On vaikea miettiä millä olisi oikeasti jotain väliä. Yksi vuorokausi tuli maattua lähinnä seinäkelloa katsoen. Ihmettelen, etteivät vanhukset tapa itseään. Näin sellaisia tapauksia sairaalassa, missä tilanteessa en itse voisi kuvitella olevani. Vaikka olen hyvin pitkälti sitä vastaan, että ihminen voisi päättää omasta elämästään ja kuolemastaan niin tuntuu, että ihmisiä pidetään lääketieteen keinoja käyttäen aika kurjassa tilanteessa. Alkoi oikein pelottamaan vanheneminen. Jos itse olisin joissain tollaisessa asemassa, mitä näin niin pyytäisin jotakin tyyppiä ampumaan minua päähän.
Itsekin olen miettinyt tuota Nickersonin elämäntarkoitusta varmaan viimeiset viisitoista vuotta. Mä en oikein tiedä mikä se on. Tiedän sen, että en kuulu joukkoon. Siis 99% ihmisillä tuntuu olevan erilainen käsitys siitä, mikä se elämäntarkoitus on. Ollaan kuin muurahaiset ja eletään jotenkin sisällötöntä elämää. Koen jotenkin niin, että elämän tarkoitus on tehdä tästä maailmasta kehittyneempi. En oikein tiedä miten, mutta kun epäkohtia havaitsee niin pitäisi pyrkiä parempaan. Hankalaa on vain se, että suurin osa ihmisistä on jotenkin vastaan. Elämä on sellaista jatkuvaa tuulimyllyjä vastaan taistelua ja joka kerta kun menee ovesta ulos, voi melkein arvata joutuvansa vaikeuksiin. Joko joku asia ei toimi ollenkaan, eikä sitä korjata tai sitten tulee ihan harrastuksen vuoksi vittuilua päin naamaa.
En rehellisesti sanottuna tiedä tosta lähimmäiset-jutusta. Se on jotenkin rasittavaa tietyllä tavalla olla lähimmäisten kanssa tekemisissä. Soitetaan eikä ole mitään asiaa ja mitä se auttaa soittaa ja kysyä että miten voin esimerkiksi. Siis ihmisiä kiinnostaa ikäänkuin jännitysnäytelmänä se, että onko pumppu kondiksessa. Tuleeko siitä mitään vai meneekö scholl kaatopaikalle. Aina en kyllä jaksa vastata puhelimeen ja jutella ihan turhanpäiväisiä. Sitten jos scholl kuntoutuu niin ei silloin kukaan soita ja kysy, että miten menee. Silloin pitää suorittaa jotain. Väittäisin, että harva tässä maailmassa on kiinnostunut siitä, miten jollain ihmisellä oikeasti menee. Häntä tarvitaan seuraksi, suorittamaan joku teko eli siis tarvitaan sitä aivokapasiteettia tai jotakin muuta, osa käyttää pelkästään hyväksi, joten koko ajan saa olla valppaana. Ihmisten yhteydenpitoon on yleensä aina joku muu syy kuin se että joku on oikeasti kiinnostunut, miten jollain menee. Kuinka monta kertaa elämässä tulee sellainen tilanne, missä huomaa, että joku sanoo jotain vilpittömästi ja tarkoittaa sitä. Ehkä pari kertaa vuosikymmenessä. Ja mitä se auttaa soittaa ja kysyä miten joku voi. Kuka nyt oikeasti menee ainakaan toistuvasti sanomaan soittajalle, että menee huonosti. Jokainen vastaa hyvin ja sitten on puhelun jälkeen taas 23h 57 minuuttia sinä päivänä sairaan tylsää kämpässä ihmettelyä. Kaikista hauskinta on se, että tässä maailmassa opetellaan korkea kipukynnys. Joutuu menee esim. treeneihin nivelsiteet hajalla ja sitten kun osaa sen kivun kestää niin jos käy näin, että on pumppu hajalla niin jokainen ihminen toitottaa sitä, että lääkärien ohjeita pitää noudattaa ikäänkuin olisin niin urpo, etten tajua itse mitään. Ihmettelen kyllä, että jos pumppu on hajalla niin saa löysätä, mutta jos joku muu ruumiinjäsen on korjaamolla niin silloin ei.
Mä en ainakaan henkilökohtaisesti enää tässä iässä usko siihen, että ketään kiinnostaa ihminen ihmisenä ja kun nyt ei nyt mikään tunnu tuntuvan enää miltään ja shoppailustakaan ei tule mitään niin jos ja kun sairasloma päättyy niin minun pitää keksiä jotain uusia asioita, joihin voisin kiinnostua ja niin pitäisi Hemingwaynkin tehdä. Ei muista ihmisistä siihen ole. He ovat siinä oravanpyörässä herääminen, duuni, illalla perhe tai telkkari ja nukkumaanmeno. Monet soittavat silloin, kun tarvitsevat jotakin. Eivät toki kaikki, mutta monet. Ja tuolla ulkona suurin osa on suhteellisen vilpillisin keinoin liikkeellä ja en usko, että muistakaan siihen minkäänlaiseen piristämiseen on. Itsestä pitää kantaa vastuu mitä tulee henkiseen tasapainoon ja jos siinä ei onnistu niin edessä on tietysti väistämättä game over, vaikkei sellaista kohtaloa kellekään toivoisikaan. Sinänsä sanoisin Hemingwaylle, että onneksi nyt on kesä. Silloin on paljon asioita, joilla voi piristää. Talvella on paljon vittumaisempaa olla masentunut.
Periaatteessa itsemurha on erittäin ikävä asia ja yhteiskunta pitäisi olla sellainen, etteivät ihmiset niihin ajaudu, mutta valitettavasti tilanne on sellainen, että sellaiseen voi nykypäivänä sortua aika helposti. Entäpä jos elämässä on oikeus olla edes joskus itsekäs.
