Itsemurha

[godspeed]

Itse ajattelen niin, että jos ns ennenaikainen lähtö tulee, niin saanpahan itse päättää koska ja miten täältä lähden. Pakotie on olemassa, eikä itsemurha välttämättä ole sen kummempi tapa lähteä, kun tosiaan saa itse suuresti vaikuttaa asiaan. Huojentavaa nimenomaan siinä mielessä, että jos ihmisten kusipäisyys ja vittumaisuus kasvaa sietämättömäksi kestää, niin ei tarvitse väkipakolla olla potkittavana. Kerrankin on oman itsensä herra.

 

[nummenkallio]

Mäkin ilmoittaudun tähän. Laittakaa valittelut Morrisseylle. Sille voitte valittaa.

 

[Morgoth]

Vuosi sitten masennusjaksossa itsemurha ei niin kaukana ollut, mutta huomaan jollakin tavalla traumatisoituneeni niistä ajatuksista, sanoista sekä muille aiheutetusta huolesta jne. Toisaalta se oli jollakin tavalla myös voimakas kokemus jolloin tunsi hallitsevansa jopa kuolemaa. Samalla myös pelottaa, kun luultavasti jossakin vaiheessa elämääni olen jälleen noiden ajatusten kanssa. Itsetuhoisia ajatuksia ei juuri nyt ole, mutta ei niistä koskaan täysin eroonkaan pääse.

Toivottavasti muut ketjuun kirjoittaneet ovat vielä hengissä.

 

[Sämppäri]

Kirjoitan tätä kyyneleet poskilla. Itsemurha-ajatukset on mulle tuttuja ja turvallisia. Muistan jo 17-vuotiaasta asti, miten turvauduin omaan maailmaani vaikeuksien tullen. Kun menee niihin ajatuksiin, pääsen hetkeksi pois vaikeuksien ääreltä uppoutumaan ja saamaan lohtua lopullisesta ratkaisusta ja kaiken pahan loppumisesta.

Nuoruuteni oli yhtä sekasortoa. En ole saanut elää normaalia nuoruutta omista valinnoistani johtuen. Nuoruuteni ja aikuisikäni alkuvuodet olivat alkoholin ja pelaamisen säestämää ja näistä johtuvien ongelmien selättämistä ja selviytymistä. Olin jo pahasti velkaantunut heti 19-vuotiaana. Tiesin tuolloin, että en tule viettämään koskaan normaalia elämää taloudellisesti tai muutenkaan, koska elämä oli yhtä selviytymistä ja lopullisen ratkaisun ajattelua.

Haaveilin aina normaalista elämästä ja siitä, että kelloa voisi kääntää ja voisin tehdä asiat paremmin. Biologiset mutsi ja faija kuoli juuri kun tarvitsin eniten tukea, ja siitä alkoi aikuisikäni matka helvettiin. Joka ikinen ilta mietin lopullista päätepysäkkiä ja kuinka se olisi helpoin tehdä. Koskaan en suoranaisesti kuitenkaan uskaltanut tehdä itselleni mitään, vaan jätin asian eräällä tavalla korkeamman voiman käsiin. Hommasin aseen johon laitoin yhden panoksen ja pelasin päälläni venäläistä rulettia samaan aikaan itkien silmät päästäni. Menin kävelemään heikoille jäille ajatuksella "jos tipun veteen niin sitten niin on tarkoitettu". Saatoin myös juoda viinaa litratolkulla lääkkeiden kanssa, josko nukahtaisin näin ikiuneen. Mutta ei, aina heräsin. Huumeisiin en koskaan koskenutkaan.

Elämääni tulleen ihmissuhteen kautta koin eräänlaisen herätyksen ja aloin pääsemään arkeen kiinni hiljalleen. Itsemurha-ajatukset vähenivät, mutta olivat aina taustalla kuitenkin, ja nostivat päätään usein vaikeuksien tullen. Vuosi vuodelta se helpotti enemmän ja vuosi vuodelta aloin olemaan enemmän onnellinen, vaikka elämä olikin hankalaa ja rajoittunutta johtuen veloista, alkoholismista ja välillä työttömyydestä. Sain vakituisen työn, aloin lyhentämään velkoja, pääsin irti alkoholista ja itsemurha-ajatuksetkin oli jo lähes unohtuneet. Maali oli näkyvissä. Toivonpilkahdus hiipi mieleeni, että josko tämä elämä oikeasti tästä lähtisi käyntiin ja pääsisin vielä joskus viettämään normaalia elämää. Se valonpilkahdus olikin juna tunnelin päässä, joka ajoi kerralla yli. Elämässäni läheisin ihminen, se joka auttoi minut jaloilleen ja kohti normaalia elämää, osottautui petturiksi. En sano, että itse olisin täydellinen, mutta en silti olisi ansainnut sitä petollisuutta.

Tuo petollisuus romahdutti elämäni jälleen. Sain pidettyä työpaikastani kiinni, mutta alkoholisoiduin uudelleen ja aloin miettimään joka ilta lopullista ratkaisua. Menin lopulta istumaan kirkkoon viimeisenä oljenkortena, kun mistään en saanut enää rauhaa. Kirkosta sain jotain ihmeellistä rauhaa sielulleni, jolla jaksoin tuon helvetin yli ilman konkreettisia itsemurhayrityksiä.

Haaveilin koko elämäni hyvästä taloudesta, hyvästä parisuhteesta, hyvästä työpaikasta ja velattomasta elämästä ilman alkoholia ja itsemurha-ajatuksia. Vuosien taistelun jälkeen olen vihdoin päässyt hyvään asemaan työelämässä, hyvään taloudelliseen asemaan, hyvään parisuhteeseen, selviytynyt alkoholismista ja päässyt itsemurha-ajatuksista eroon. Nyt kun nuo kaikki on minulla, ja olen saanut elää haaveilemaani elämää jonkin aikaa pala palalta, huomaan olevani helvetin onneton. Kulissien ollessa kunnossa ja kaikki haaveet toteutuneena, itsemurha-ajatukset ovat tulleet takaisin todella vahvoina. Mulla on elämässä yksi iso velvollisuus, jonka hoitamiseen kuluu vielä pari vuotta, ja näen jo kuinka tuon velvollisuuden hoitamisen jälkeen kaikki loppuu ja pääsen vihdoin ikuiseen rauhaan kaikelta tältä.

Olen käynyt jo pari vuotta terapiassa, joka on ollut hyvä tuki, mutta nyt sekin tuntuu tarpeettomalta.

Haaveilen jälleen normaalista ja onnellisesta elämästä. Heh, vaikka sehän mulla on jo teoriassa, mutta ei sisäisesti. Sitä onnellista ja normaalia elämää ei kuitenkaan tule koskaan olemaan, ennenkun pääsen näistä ajatuksista eroon. Aika näyttää kumpi ehtii ekana. Nyt mulla on ainakin tehtävä ja missio pariksi vuodeksi.

 

[alwahla]

Tsemppiä, @Sämppäri . Maailma voi näyttää pahalta ja karulta noiden epäonnistumisten vuoksi, mutta kannattaa muistaa, että paistaa se päivä risukasaankin.

Tuota sinun tekstiäsi lukiessa minulle tuli mieleen sellainen ajatus, että kun kerran sinulla on omakohtaista kokemusta pohjalla käymisestä ja sieltä noususta, niin sinähän voisit ryhtyä kokemusasiantuntijaksi vaikkapa Mieli ry:lle tahi jollekin muulle taholle, jossa muut samanlaisen elämän läpikäyneet tai sitä vielä elävät voisivat hyvinkin saada itseään niskasta kiinni, kun kuuntelisivat sinua. Kukaties tuollainen pyyteetön auttaminen voisi jopa saada omaan elämääsi uutta ja mielekästä sisältöä, kun pääsisit jeesaamaan kanssaihmisiä pääsemään takaisin yhteiskuntaan.

 

[SOF1969]

Sitä onnellista ja normaalia elämää ei kuitenkaan tule koskaan olemaan, ennenkun pääsen näistä ajatuksista eroon.

Vaikka paskaa on ollut, ja tulisi olemaan, ei kannata kuitenkaan antaa periksi. Koskaan ei tiedä mitä hyvää voi tulla vastaan. Tsemppiä, nothing is over!

 

[Sämppäri]

Tuota sinun tekstiäsi lukiessa minulle tuli mieleen sellainen ajatus, että kun kerran sinulla on omakohtaista kokemusta pohjalla käymisestä ja sieltä noususta, niin sinähän voisit ryhtyä kokemusasiantuntijaksi vaikkapa Mieli ry:lle tahi jollekin muulle taholle, jossa muut samanlaisen elämän läpikäyneet tai sitä vielä elävät voisivat hyvinkin saada itseään niskasta kiinni, kun kuuntelisivat sinua. Kukaties tuollainen pyyteetön auttaminen voisi jopa saada omaan elämääsi uutta ja mielekästä sisältöä, kun pääsisit jeesaamaan kanssaihmisiä pääsemään takaisin yhteiskuntaan.

On tämä käynyt omassakin mielessä, mutta ekaks varmaan pitäisi päästä eroon omista ajatuksista itsemurhaan. Ei anna kauheen vakuuttavaa kuvaa puhua paremmasta elämästä ja luoda uskoa kun samaan aikaan itsellä on tosi sekavat fiilikset koko elämän jatkamisesta.

Vaikka paskaa on ollut, ja tulisi olemaan, ei kannata kuitenkaan antaa periksi. Koskaan ei tiedä mitä hyvää voi tulla vastaan. Tsemppiä, nothing is over!

Sehän se onkin kun se hyvä on tullut jo vastaan ja kaikki on paremmin kuin ikinä, mutta samaan aikaan elämisen halu on taas kääntynyt laskusuuntaan tietyllä tapaa. Kiitos tsempeistä!

 

[alwahla]

Alkoholin käyttöä voi aina alkaa hiljalleen vähentämään, sillä se jos mikä aiheuttaa ongelmia ihmiselle. Lisäksi voisit miettiä ihan perusteellisesti, onko itsemurha sittenkään se ainoa tie ulos tästä tilanteesta.

 

[BOL]

@Sämppäri , lainaan Hectoria ja totean sinulle: "Älä tee sitä!"

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=InY6qsSG26M

@alwahla n ehdotus on todella hyvä. Sinulla on paljon annettavaa ihmisille, jotka eivät vielä edes tiedä, että siitä oman pään suosta voi ihan oikeasti nousta. Sinä tiedät sen jo. Ja sinä voisit saada itsellesi näistä ihmisistä "syyn" keskittyä olennaiseen. Vaikka kaikkien varmaan tavallaan kuuluu haluta elää itsensä vuoksi, käytännössä se oma itse ei aina riitä. Silloin tarvitaan ihan mikä tahansa syy. Joku asia, joka auttaa juuri tämän käsillä olevan hetken yli ja ohi.

Oletko hakenut/saanut apua juomiseesi jostain? Eli, onko sulla joku oma tukihenkilö? Vaikka juominen tai alkoholismi ei olisikaan tällä hetkellä se kaikkein akuutein kriisi/asia elämässäsi, tukihenkilön on tarkoitus tukea sinua myös muissa kriiseissä. Jokainen käsillä oleva kriisi on potentiaalinen työntö kohti päihteiden väärinkäyttöä, joten en usko, että kukaan kääntäisi sinulle tässä hetkessä selkäänsä vain siksi, että juuri nyt et ensimmäiseksi mieti, että juot kohta.

Muiden ihmisten paskat teot tai heidän harjoittamansa kaltoinkohtelu muita kohtaan, ei määrittele ketään muita kuin heidät itsensä. Jaksakaa! Edes tämä hetki! Se riittää.

 

[Sämppäri]

Alkoholin käyttöä voi aina alkaa hiljalleen vähentämään, sillä se jos mikä aiheuttaa ongelmia ihmiselle.

Olen siis päässyt jo eroon alkoholista kokonaan.

Lisäksi voisit miettiä ihan perusteellisesti, onko itsemurha sittenkään se ainoa tie ulos tästä tilanteesta.

Tätä on tullut mietittyä ja käytyä paljon terapiassa asiaa läpi. Nuorena mieleen juurrettuja ajatuksia ja selviytymiskeinoja on näköjään aika vaikea muuttaa.

 

[godspeed]

@Sämppäri

Ei ole juuri nyt voimia kirjottaa mitään erikoisempa vastinetta, mutta itse olen lukuisten itsemurhayritysten jälkeen selvinnyt varmasta itsemurhasta. On ehkä jollekulle outoa, jos sanoo näin, mutta se keino ei ollut enää muusta kiinni kuin jos olisi ottanut askeleen taivaaseen. Sitten kaikki olisi ollut ohi.

Psykologi sanoi minulle, että perääntyminen osoitti henkistä vahvuutta ja ennen kaikkea suurta rohkeutta. Pitää kohdata elämä. Tämä koskee sinuakin. Olet näyttänyt toteen, että osaat kohdata elämän jokaikinen päivä. Tuo on tärkeä oppi, eivätkä kaikki sitä opi.

Sinulla on minun diagnoosini mukaan itsemurhapainotteisia pakkoajatuksia, joten toivotaan, että niistä pääsisit vähintään tauolle. Minä tiedän miltä tuntuu ajaa 100km putkeen, ja ajatella jokaisen vastaantulijan kohdalla, että vetäisenpä tuota päin. Siinä vaan ei osaa/pysty/kykene muuta miettimään.

Noh, tällain pikaisesti sanottuna tsemppiä toivottavasti uudenlaisempaan arkeen. Tekemäsi ajatusten kirjaaminen saattaa olla juuri se mitä nyt tarvitset!

 

[JjZz]

Sehän se onkin kun se hyvä on tullut jo vastaan ja kaikki on paremmin kuin ikinä, mutta samaan aikaan elämisen halu on taas kääntynyt laskusuuntaan tietyllä tapaa. Kiitos tsempeistä!

Mulla on elämän pahimmat mentaaliset aallonpohjat olleet silloin kun elämässä on taphtunut jotain suuria positiivisia muutoksia ulkoisissa puitteissa. Kun näyttää että elämässä alkaa pyyhkimään hyvin niin silloin usein on iskenyt syvä ahdistus ja masennus. Tämä on saanut tavoittelemaan mahdollisimman tasaista elämää ja välttelemään suuria muutoksia. Vuosien varrella tuosta on kuitenkin jotenkin onnistunut pääsemään eroon ja oppinut vähitellen iloitsemaan kun on aihetta. Aiemmin ne sen on tiennyt heti siinä vaiheessa kun on vähänkin hyvä ja onnellinen fiilis että kohta mennään alas ja lujaa.

Vaikka iän myötä parempaan suuntaan on menty tuosta, uusia haasteita on tullut tilalle. Kärsin nykyään pahasta luulosairaudesta ja ahdistun aina kun esim luen lehdestä että joku on sairastunut tai kuollut syöpään. Viimeisimpänä nyt tämä Törmäsen keissi.

Tuo sai alkunsa siitä kun jokunen vuosi sitten aloin kärsimään pahoista selittämättömistä kivuista eri puolilla kehoa joiden syytä ei ole vieläkään löytynyt. Niitä jatkui kuukausikaupalla ja ne yhdessä epätietoisuuden kanssa vetivät mielen välillä niin synkäksi, että olin jo vakuuttunut etten tule näkemään seuraavaa vuotta.

Kivut alkoivat vähitellen laantua, mutta sen jälkeen olen huomannut että reagoin patologisen herkästi kaikkiin pieniinkin oireisiin ja liitän ne aina johonkin vakaviin sairauksiin. Sitten alkaa ne ahdistuskohtaukset.

Yleisesti elämä ja oma olo on nyt enimmäkseen ihan suht mallillaan. Kuitenkin aina kun luulen että olen jo pääsyt tuosta luulosairauspaskasta yli, niin sitten löydän itsestäni taas jonkun ”oireen” ja sama meno jatkuu.

Välillä se lohdullisin ajatus on se että tästä leikistä voi lähteä silloin kun huvittaa. Käytännössä en ole ollut kovinkaan lähellä toteutuksen tasoa, minusta ei ehkä kuitenkaan olisi siihen. Mutta se vaihtoehto tuo toisinaan lohtua.

 

[Pulle Nah]

Minä tiedän miltä tuntuu ajaa 100km putkeen, ja ajatella jokaisen vastaantulijan kohdalla, että vetäisenpä tuota päin. Siinä vaan ei osaa/pysty/kykene muuta miettimään.

MIkä juttu siinä muuten on, että jos haluaa päättää oman elämänsä, niin tekee tai suunnittelee tekevänsä sen niin, että vähintäänkin vaarantaa ulkopuolisten hengen? Onko siinä jokin (viimeinkin) huomatuksi tulemisen ajatus? Ymmärrän jollain tapaa sen, ettei näe ulospääsyä omasta tilanteestaan mutta eikö se yhtään säväytä, että vie mahdollisesti muitakin mukanaan? Täysin ulkopuolisia ihmisiä. Oikeuttaako sen itselleen jotenkin, esim. ajatuksella, että "vitun onnelliset, kohta näette, miten pahalta minusta tuntuu"-tyyliin?

 

[godspeed]

MIkä juttu siinä muuten on, että jos haluaa päättää oman elämänsä, niin tekee tai suunnittelee tekevänsä sen niin, että vähintäänkin vaarantaa ulkopuolisten hengen? Onko siinä jokin (viimeinkin) huomatuksi tulemisen ajatus? Ymmärrän jollain tapaa sen, ettei näe ulospääsyä omasta tilanteestaan mutta eikö se yhtään säväytä, että vie mahdollisesti muitakin mukanaan? Täysin ulkopuolisia ihmisiä. Oikeuttaako sen itselleen jotenkin, esim. ajatuksella, että "vitun onnelliset, kohta näette, miten pahalta minusta tuntuu"-tyyliin?

Kiitän viestistäsi. Vastaan mielelläni omalta kohdaltani, eli en voi kaikissa kohdissa puhua muiden puolesta.

Itsemurha on äärimmäisen itsekäs teko, jos siinä hankaloitetaan muiden elämää. Siitä lähdetään liikenteeseen. Se pitää heti ymmärtää ja sisäistää. Tekijä ei välttämättä kuitenkaan ajattele muita laisinkaan, koska on sellainen olo, ettei tarvitsekaan. Miksi pitäisi? Jopa tämä mitä nyt kirjoitan, on jo ihan liian monimutkaista itsemurhaa tekevän mielelle. Se mieli on niin sairas, ettei äly välttämättä kulje. Ei leikkaa niin sanotusti.

Itsemurha ei ole kuitenkaan tunnekylmä tapa, vaikka tekijä saattaa teon hetkellä osata ulkoistaa tunteensa täysin, jolloin jäljelle jää tietty valittu tapa ratkaista asia. Minä itse aikanaan olin ihan hymyssä suin eräässä yrityksessäni. Päätöksen kun oli tehnyt, niin se vapautti. Vapaudessa voi tuntua hyvältä ajaa juuri rekkaa päin. Se on vaan valikoitunut tavaksi. Se on ehkä tuntunut helpoimmalta valinnalta.

Ratkaisuhetkellä paljon riippuu siitä onko tekijä mahdottoman sankassa sumussa vai niin sanotusti kirkkain mielin, että päättääkö hän ajaa rekan alle. Minua itseänikin kiinnostaa tämä, että mitä sillä hetkellä ajatellaan. Mikä on se prosessi. Sinällään itse autoitsemurha ei ole romanttinen tapa, eikä mitenkään hieno tapa. Sama juttu junan alle menemisissä. Autoa päin ajamisessa sen tehokkuus saattaa viehättää, sillä kyseessä on juurikin "varma" teko.

Pakkoajatukset ovat sitten aina ihan eri asia kuin suunnitelmat, eli vaikka ajattelisi raakojakin tekoja, niin ne eivät realisoidu tekoina suurimmassa osassa tapauksia. Sanoisin siis, että jos joku ajaa rekan alle, niin hän on ollut jo pidemmän aikaa menetetty tapaus. Eli lyhyt vastaus kysymykseesi olisi varmaankin, että hyvin kujalla on suurin osa jengistä, eivätkä he kauhean fiksusti osaa ajatella sen äärettömän tuskan keskellä. Itse tiedän, että siitä tuskasta voi selvitä, mutta kyllä minä vieläkin mietin kiikkuun menemistä. En kuitenkaan aja rekan alle - koskaan.

 

[Petofani]

Tsemppiä, @Sämppäri ! Kyllä sä vielä nouset ylös, vaikeudet on voitettavissa!

 

[Pulle Nah]

Kiitän viestistäsi. Vastaan mielelläni omalta kohdaltani, eli en voi kaikissa kohdissa puhua muiden puolesta.

Itsemurha on äärimmäisen itsekäs teko, jos siinä hankaloitetaan muiden elämää. Siitä lähdetään liikenteeseen. Se pitää heti ymmärtää ja sisäistää. Tekijä ei välttämättä kuitenkaan ajattele muita laisinkaan, koska on sellainen olo, ettei tarvitsekaan. Miksi pitäisi? Jopa tämä mitä nyt kirjoitan, on jo ihan liian monimutkaista itsemurhaa tekevän mielelle. Se mieli on niin sairas, ettei äly välttämättä kulje. Ei leikkaa niin sanotusti.

Itsemurha ei ole kuitenkaan tunnekylmä tapa, vaikka tekijä saattaa teon hetkellä osata ulkoistaa tunteensa täysin, jolloin jäljelle jää tietty valittu tapa ratkaista asia. Minä itse aikanaan olin ihan hymyssä suin eräässä yrityksessäni. Päätöksen kun oli tehnyt, niin se vapautti. Vapaudessa voi tuntua hyvältä ajaa juuri rekkaa päin. Se on vaan valikoitunut tavaksi. Se on ehkä tuntunut helpoimmalta valinnalta.

Ratkaisuhetkellä paljon riippuu siitä onko tekijä mahdottoman sankassa sumussa vai niin sanotusti kirkkain mielin, että päättääkö hän ajaa rekan alle. Minua itseänikin kiinnostaa tämä, että mitä sillä hetkellä ajatellaan. Mikä on se prosessi. Sinällään itse autoitsemurha ei ole romanttinen tapa, eikä mitenkään hieno tapa. Sama juttu junan alle menemisissä. Autoa päin ajamisessa sen tehokkuus saattaa viehättää, sillä kyseessä on juurikin "varma" teko.

Pakkoajatukset ovat sitten aina ihan eri asia kuin suunnitelmat, eli vaikka ajattelisi raakojakin tekoja, niin ne eivät realisoidu tekoina suurimmassa osassa tapauksia. Sanoisin siis, että jos joku ajaa rekan alle, niin hän on ollut jo pidemmän aikaa menetetty tapaus. Eli lyhyt vastaus kysymykseesi olisi varmaankin, että hyvin kujalla on suurin osa jengistä, eivätkä he kauhean fiksusti osaa ajatella sen äärettömän tuskan keskellä. Itse tiedän, että siitä tuskasta voi selvitä, mutta kyllä minä vieläkin mietin kiikkuun menemistä. En kuitenkaan aja rekan alle - koskaan.

Kiitos, vastauksesi antoi uutta näkökulmaa ja ymmärrystäkin tähän. Vaikea itse ymmärtää, kun ei ole kokenut noin syvää "sumua" ja sitä miettii asiaa vain niiden ulkopuolisten uhrien näkökulmasta. Kaikkien osapuolten näkökulmasta surullista, myös sen itsemurhan tekijän, kun ei näe enää muuta tietä kuin kuoleman.

 

[Glove]

Tsemppiä kaikille näiden ajatusten knssa painiville. Tuttuja ne on minullekin. Onneksi niistä nyt on suurimmalta osin päässyt eroon, mutta ajatus nostaa päätään aina silloin tällöin.

 

[godspeed]

Ensimmäisessä itsemurhayrityksessä minut pelasti aikanaan se, etten jaksanut kaljapäissäni syödä kaikkia tarkoitukseen tarkoitettuja lääkkeitä. Niitä oli niin paljon, eivätkä ne olleet pelkkiä tehottomia masennuslääkkeitä. Lopulta kuitenkin sitten sammahdin ikuisuus ajatuksenani, kunnes jossain vaiheessa heräsin vankassa lääkepsykoosissa, jonka kestoa en tiedä. Bileet oli toisinaan käynnissä tyhjässä asunnosssa, toisinaan ei. Alkuun päätäkään ei saanut ylös, ja kroppa oli kuin betonia pitkään. Pian itsensä sai kuitenkin kaadettua sängystä lattialle, ja ryömien mentiin eteenpäin. Saatoin viettää siellä lattiallakin päivän, kaksi.

Viimein jalkeille päästyäni ja seiniä pitkin kiipeillen soitin mutsille, että auto on varastettu, ja hän vaan sanoi, ettei se ole ollut sulla lainassa viikkoon. Tosta ehkä tietää suunnilleen, että kauanko lääkeöveristä oli aikaa. Muutama päivä? Olin niin aineissa kun voi ihminen olla. Näin kuinka hyönteiset kiipii pitkin käsiä, joista toinen oli överistä johtuneen hermovaurion takia olkapäästä sormiin puoliksi tunnoton. Hermojen kesti uusiutua 3 kuukautta, ja käsi onneksi palautui ennalleen.

Paljonko tässä oli sitten matkaa vihannekseksi, niin vaikea sanoa, mutta sen totean ihmisille: älkää ottako niitä lääkkeitä överimielessä koskaan, sillä ne pahimmassa tapauksessa tuhoaa sisäelimet ja aivot, ja sitten oot letkuissa loppuelämäsi. Niihin ei useimmiten kuole, tai niitä pitäisi syödä kilotolkulla, että se itsemurhatavoite toteutuisi. Eli älkää syökö niitä nappeja turhan päiten!

On ihme, että minä olen näin 15 vuoden jälkeen vielä tässä. Hengitän ja tunnen elämää niin kuin sitä pitää tuntea. Meille kaikille on Suomenmaassa tilaa, eikä kenenkään tarvitse painia yksin. No, omia juttuja riittäisi enemmänkin, mutta ehkä jätän ne myöhäisemmäksi. Nyt väsyttää kirjoittaa. Kiitän lukemisesta.

 

[Ronikki73]

Älkää, älkää... Just dont...
Pitäkää ihmisiä ihmisinä, älkää puhuko alentuvaan sävyyn, jokainen ihminen on erilainen ja jokaisella on oma mielipide...
Tuollaisten ihmisten takia on vasen käsi paskana... Terveisiä sinne johonkin peliketjuun...

"Life fucking sucks and then you fucking die."

Ozzy Osbourne

 

[Ronikki73]

Ei ole pitkään aikaan sattunut biisi näin pahasti kuin tämä:



Metallican Fade to Back ja Megadethin A Tout le Monde on ollut aina, millä on päässyt vatuksesta ohi, mutta...
En tiedä mitä yritän sanoa, mutta hyvä musiikki auttaa monen paskan asian ohi...
Kuunnelkaa musiikkia mistä tulee hyvä mieli tai muistoja...
Musiikilla on valtava voima...
Ja olkaa ihmisille ihmisiä, miksi tuhlata se aika vihaan? Yrittäkää ennemmin ymmärtää toisen puoli kuin vain vihata tai haukkua sitä... Silmä silmästä jättää vain kaikki sokeaksi...
Sanokaa huomenna vaikka vastaakulkijalle moi, se saattaa olla sille ihmiselle hieno asia, että joku sanoo edes moi... Se ihminen on voinut ajatella, että vattu kun pääsen himaan, niin vedän ranteet auki, mutta kun tuo yksi ihminen sanoi moi, niin ehkä tämä elämä on onkin elämisen arvoista...
Muistan kun olin aika syvällä ja istuin yksin baaritiskillä, ja yksi täysin tuntematon nainen tuli ja kysyi: "Etsitkö enkeliä?" ja yllättäen halas mua... Ensiksi olin, että mitä vattua? mutta kun katsoin hänen silmiin, niin näin vain ihmisen kuka halusi piristää minun oloa...
En tiedä, olkaa mukavia toisille... Maailma on täynnä vihaa... Pienillä teoilla se vihaa häviää..

 

[Pulle Nah]

Ei ole pitkään aikaan sattunut biisi näin pahasti kuin tämä:



Metallican Fade to Back ja Megadethin A Tout le Monde on ollut aina, millä on päässyt vatuksesta ohi, mutta...
En tiedä mitä yritän sanoa, mutta hyvä musiikki auttaa monen paskan asian ohi...
Kuunnelkaa musiikkia mistä tulee hyvä mieli tai muistoja...
Musiikilla on valtava voima...
Ja olkaa ihmisille ihmisiä, miksi tuhlata se aika vihaan? Yrittäkää ennemmin ymmärtää toisen puoli kuin vain vihata tai haukkua sitä... Silmä silmästä jättää vain kaikki sokeaksi...
Sanokaa huomenna vaikka vastaakulkijalle moi, se saattaa olla sille ihmiselle hieno asia, että joku sanoo edes moi... Se ihminen on voinut ajatella, että vattu kun pääsen himaan, niin vedän ranteet auki, mutta kun tuo yksi ihminen sanoi moi, niin ehkä tämä elämä on onkin elämisen arvoista...
Muistan kun olin aika syvällä ja istuin yksin baaritiskillä, ja yksi täysin tuntematon nainen tuli ja kysyi: "Etsitkö enkeliä?" ja yllättäen halas mua... Ensiksi olin, että mitä vattua? mutta kun katsoin hänen silmiin, niin näin vain ihmisen kuka halusi piristää minun oloa...
En tiedä, olkaa mukavia toisille... Maailma on täynnä vihaa... Pienillä teoilla se vihaa häviää..

Moi @Ronikki73

Anteeksi, en ehdi kovin pitkää viestiä laittaa, kun työt kutsuvat mutta kiitos hyvästä viestistä.

On niin totta, "ollaan enkeleitä toisillenne", jo Jope tiesi. Jos edes hetkeksi pysähtyisi miettimään asioita toisestakin kuin vain omasta näkökulmasta, niin maailma olisi kovin erilainen paikka elää.

Musiikista... Se vahvistaa tunnetiloja tsiljoonaan, hyvässä ja pahassa. Minulla menee sillä lailla, että jos esim. suhderintamalla on jokin haaste (vaikka se olisi vain omassa päässä), niin en pysty yleensä kuuntelemaan minkäänlaista musiikkia. Sitten taas monesti hyvinä hetkinä laitan voluumit kaakkoon ja fiilistelen.

Mutta nyt pitää kiitää, mukavaa viikonloppua sinulle. :)

 

[Byvajet]

Olen viimeaikaisten sattumien vuoksi mietiskellyt, suhtautuuko terveydenhuolto itsetuhoisuuteen liikaa tunneongelmana sen sijaan että se hyväksyisi, että joidenkin elämä saattaa olla tarkoituksetonta ihan vain sinänsä.

Jos ihminen kerta kaikkiaan kokee, ettei oravanpyörän puuduttava pyörittäminen siihen sisältyvine arvoasetelmineen tarjoa elämään elämisen arvoista sisältöä, eikä vaihtoehtona ole kuin toinen oravanpyörä, onko kysymyksessä mielenterveysongelma vai sittenkin maailmankatsomuksellinen umpikuja.

Sanoin lääkärille pakkokärräyksen jälkeen, että en tiedä, miten pitkä matka tunteista on tekoihin. Oikeasti olisi pitänyt sanoa, että arvojeni ja yhteiskunnan piilo-opetussuunnitelman ristiriita on niin suuri, että todellisuus nokkii minut pala palalta hengiltä.

En minä toivottomuuden tunteisiini tule kuolemaan vaan arvoristiriitojen luomaan väsymykseen, henkiseen kodittomuuteen ja loputtomaan yksinäisyyteen, johon eivät auta muut ihmiset. Maailma on minulle irstas, mieletön kaaos, johon en pysty rakentamaan pesää omilla arvoillani.

Netissä on kirjoituksia, joissa sellaisetkin ihmiset, jotka ovat saaneet elää hyvän elämän, kyseenalaistavat syntymisen arvon. Tämän kyseenalaistuksen olen tehnyt itsekin jo nuorena.

Osaan nähdä kauneutta ja kokea kiitollisuutta, mutta koskaan en ole ymmärtänyt, miten elämän voisi nähdä lahjana. Minulle se on aina ollut velvollisuus ja taakka, josta on yritettävä muiden vuoksi selvitä läpi. Välillä hengissä selviäminen on yhtä taistelua, koska todellista sisäistä motivaatiota jatkamiseen minulla ei ole. On ainoastaan velvollisuudentunto muita kohtaan.

Joka ilta toivon kuolevani unessa. Joka aamu toivon, etten näkisi iltaa. Kuitenkaan en ole masentunut tai toimintakyvytön. En tarvitse lääkitystä ja olen jäsentynyt ja hyvävoimainen. Viinan käyttökin on jäänyt kokonaan.

Kannatan eutanasiaa jokaiselle halukkaalle terveydentilasta riippumatta. Itsemurhasta joutuvat aina kärsimään sivulliset. Hoitohenkilökunta sentään on tottunut kuolemaan.

 

[godspeed]

@Byvajet in kirjoitus herättää kaikuja, vaikka minulla kyse on pääasiassa mielenterveysongelmista. En tiedä ollenkaan enää mitä on elämä niiden ulkopuolella, niin pitkälle omassa suossa on menty.

Olen eläkkeellä osittain sen vuoksi, ettei minusta ole yhteiskuntaan normaalia pyörässä hyörivää kansalaista. Minä vain en ole sellainen ihminen, jota olisi "luotu" elämään muiden tahdissa ja pompottelun kohteena. Se on ollut äärimmäisen raskasta, kun tähän on pakotettu. Se, että minut on edes pakotettu syntymään, ei ole mitenkään vieras ajatus. Ja minä en voisi pakottaa ketään syntymään, kun ei ole mahdollista saada etukäteistietoa haluaako hän lopulta elää.

Ahdistun, masennun ja väsyn helposti kaikesta mitä yhteiskuntaan liittyy. Tämä on ollut oikeastaan aina niin. Koulu ja työnteko eivät ole koskaan luonnistuneet, ja mitä enemmän ikää on tullut, niin sitä vaikeammiksi ajatukset ovat menneet ja sopeutuminen elämään hankaloitunut. En ole oikeastaan aina päässyt edes muiten rytmiin. Muut ovat vieressä menneet menojaan. Toki minä olen jotenkin pärjännyt, mutta eiköhän varhaissairaseläke selittänyt läheisillenikin suoraan, ettei tuo kaveri ole ihan kunnossa välttämättä.

Mielenterveysongelmani ovat vain lisääntyneet, sillä minulla on nyt enemmän diagnooseja kuin koskaan. Ne ovat kyllä kaikki ihan paikkansa pitäviä, mutta paljon on myös kyse siitä tosiaan, että en osaa ajatella aina itselleni mitään tarkoitusta. Kyllä, se pitää usein itse ajatella sen sijaan, että se tulisi sisäsyntyisesti kuten monilla tulee. Sanotaan kliseisesti, että jokainen luo oman merkityksen elämälleen pitää minusta paikkansa. Sitä ei sinulle kukaan kerro. Koskaan.

Yleinen tarkoituksettomuus ei ole minulle kuitenkaan itsessään ongelma, koska tarkoituksettomuus voi myös vapauttaa, jolloin kyse ei ole siitä, että masennus voittaa minut vaan päinvastoin minä kellistän masennuksen ja pääsen eroon ajatuksista, joiden mukaan pitäisi aina olla jotain syvempiä syitä ja tarkoituksia. Miksi pitäisi?

Masennus voi toki syntyä minulla tarkoituksettomuuden tunteesta, mutta on aina hieman hankala sanoa, että kumpi tuli ensin, masennus vai elämänkatsomuksellinen umpisolmu. Tunnistan siis, että olen aika synkkä persoona mitä tulee elämänkatsomukseenkin. Kumpi tuli ensin, en tiedä, mutta niistä voi olla voimassa joinain aikoina myös vain toinen. Tai pelkästään vaan toinen, mikä lienee @Byvajet in idea pääosin, sillä minulle tulee kuva, ettei hän tunnusta masennuksen olemassaoloa ainakaan itsellään. Ja sitä hänelle lienee tyrkytetty vastoin asioiden todellista laitaa. Voin hyvin uskoa, ettei ole masennuksesta kiinni, koska sitä tyrkytetään kaikkeen mahdolliseen epätavallisempaankin ajatteluun syyksi.

Osa meistä ihmisistä myös vain ovat yksityisempiä ja yksinäisempiä kuin muut. Se ei ole mitenkään uusi asia. Niin vain on, ja kaikki eivät sitä hiffaa. Tämän tiedän varmaksi omasta kokemuksesta, että rauhaa yhteiskunta ei sinulle anna. Yksinäisyys ei minustakaan myöskään ole mikään selvä merkki masennuksesta tai mistään erilaisesta näkökannasta. Se voi olla kokijalleen vain mitä luonteenomaisinta ja siitä voi jopa nauttia. Olen itse saanut viimein hieman valita keskittyväni vain omaan ja ihan läheisimpien hyvinvointiin, paljoon muuhunhan meillä kellään ei oikein ole valtaa tai voimaa, vaikka jotkut niin luulevat. Ihmisten pitäisi hoitaa ensin oma päänsä kuntoon ennen kuin sorkkivat muita.

Sanotaan loppuun, että itsemurha on itselleni nykyisin todella kaukainen asia. Olen useamman kerran yrittänyt vuosia sitten ja onnellinen siitä, että aina se epäonnistui. Varmaan sen halusikin pohjimmiltaan epäonnistuvan, vaikka onnistuminenkaan tuskin olisi haitannut. Nykyinen ihan hyvä elämä olisi kuitenkin jäänyt muuten toteutumatta. Kyllä, minunkin elämäni on välillä sellaista, että miettii miksi pyristellä, mutta sieltä kulman takaa kurkistava hyvä olo yleensä palkitsee. Maailma on aika paska paikka, mutta Suomi vähän parempi kuin moni muu maa, joten itse valitsen olla kantamatta maailmantuskaa, kun sentään jotain arvoja voi valita mitä kantaa. Jossain muualla ei ole sitä vapautta laisinkaan.

 

[Byvajet]

Ihme kyllä ei ole tyrkytetty lääkkeitä tai masennusdiagnoosia. Sen sijaan piilo-opetussuunnitelmaa on tyrkytetty.

En pääse eroon tunteesta, että mielenterveystyö vaatii minua hyväksymään globaalin epätasa-arvon ja luonnon tuhoutumisen. Mielenterveystyöhön on sisällytetty vaatimus hyväksyä, että vahvemmilla on oikeus alistaa heikompiaan ja että nykyihmisillä on oikeus murentaa tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia ja samalla kyseenalaistaa luonnon itseisarvo.

Tästä seuraa yksinäisyys, joka vie minua kohti itsemurhaa. Yksinäisyyteni helpottuisi, jos pystyisin oikeuttamaan itselleni ajattelutavan, jossa hylkäisin inhimillisen vastuuni. En kuitenkaan pysty. Omatuntoni kolkuttaa.

Kelakin perustaa tukipäätöksensä oletuksiin siitä, pääseekö ihminen takaisin osaksi tuottavaa eli tuhoavaa yhteiskuntaa. Kelan tavoite on luoda lisää kulutuskulttuuria tukevia veronmaksajia eikä vaalia (globaalia) oikeudenmukaisuutta.

 

[Spire]

Mielenterveystyöhön on sisällytetty vaatimus hyväksyä, että vahvemmilla on oikeus alistaa heikompiaan ja että nykyihmisillä on oikeus murentaa tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia ja samalla kyseenalaistaa luonnon itseisarvo.

En ole mielenterveyspalvelujen asiakas, niin kysyn ihan silkasta mielenkiinnosta että kuinka tuo lainattu näkyy mielenterveystyössä?