Iron Maiden

  • 378 419
  • 2 069

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
@-Kantor- hyvä listaus, tosin kyllä tykkään kuunnella niisä kahta ensimmåistäkin. Ja jostain syystä uudemmasta tuotannosta osuu parhaiten Final Frontier
 

ruoto

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Real Madrid,Skellefteå AIK
Onko muuten Mother Russia kappaletta vedetty monesti livenä? Plus No prayer for dying biisistä ei montaa vetoa youtubesta löydy. Nuo kaksi kun näkisi joskus livenä...
 

Randalf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Slava Ukraini
Onko muuten Mother Russia kappaletta vedetty monesti livenä? Plus No prayer for dying biisistä ei montaa vetoa youtubesta löydy. Nuo kaksi kun näkisi joskus livenä...

Mother Russiaa ei ole soitettu kertaakaan livenä, mutta No Prayer for the Dying tosiaan kuului ohjelmistopäivitys samannimisen albumin rundilla. Liveäänitys ko. biisistä päätyi myös Fear of the Dark -sinkkujen bonariksi, taisi olla joku From Here to Eternity "12 singlen b-puoli se sijoituspaikka.



Hyvä veto kyllä. Maistuisi minullekin esimerkiksi Fear of the Darkin sijaan joskus. Maidenilla on kyllä setin rakennuksen osalta aina kova kilpailu tuossa keskitempoisten kategoriassa, kun löytyy Revelationsia ja Children of The Damnedia ja niin poispäin, jotka "kilpailevat" samoista settimimuuteista... Näihin liittyen, Infinite Dreams ja/tai Still Life olisivat olleet kovinta ikinä Maiden England 2012-14 rundilla, mutta haaveeksi jäi. Afraid to Shoot Strangers oli toki mahtava kuulla Stadikalla 2013, mutta kuitenkin.
 

RauMan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko, Detroit Red Wings
Oisko näin?

1. Seventh Son of the Seventh Son *****
2. Somewhere in Time *****
3. Powerslave *****
4. Piece of Mind **** 1/2
5. The Number of the Beast ****

Uudemmista en oikein jaksa enää innostua enkä oikein myöskään Di'Annon aikaisesta jutusta.

En ole koskaan peukuttanut, enkä tee niin nytkään. Mutta vain melkein kohdilleen: kakkonen ja kolmonen vaihtaa paikkaa niin se on siinä. Mielipiteeni on tietysti ainoa oikea.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Minun listani muodostuisi niin, että ainakin Brave New World löytäisi jonkunlaisen sijoituksen tuosta topfemmasta.
 

Artturenos

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, NHL, Blackhawks. sympatiat Lightning.
Starblind <3

No johan olin unohtanut koko biisin. Olipas virkistävän poikkeava biisi yleisestä Maidenin linjasta.

Vaikka Maiden itselleni onkin ehdoton ykkönen, niin täydellisen hyviä levyjä ei ole kun yksi seventh son. Levy jossa ei ole yhtään filleriä tai edes yhtään huonoa minuuttia.

Uudessa tuotannossa on paljon hyvää, mutta kokoinaisuudet ovat kovin venytettyjä, sekä järjeistäin on valittu levyn huonoimmat biisit sinkuiksi ja avaukseksi. Hieman typistämällä tiettyjä biisejä, sekä karsimalla muutoma sinkkuralli pois kokonaan, niin fear of the darkin jälkeinen tuotanto kilpailisi 80-luvun tuotannon kanssa minun papereissa ihan kunnolla.
 

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Suomi, KTP
1. Powerslave
2. The Number of the Beast
3. Seventh Son of a Seventh Son
4. Piece of Mind
5. Iron Maiden

Satun tykkäämään todella paljon tuosta Maidenin ekasta albumista ja siksi se nyt nousi listalle syrjäyttäen ainakin Somewheren. Syvempi tutustuminen studioalbumeihin päättyi Fear Of The Darkiiin, joten sen jälkeinen tuotanto on livelevyjä, joita bändillä piisaa, lukuunottamatta minulla aika heikoissa kantamissa. Mutta kuuntelemallahan siitä selviää!
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
1. The X Factor (ei ole vitsi)
2. Piece Of Mind
3. Powerslave
4. The Matter Of Life And Death
5. Seventh Son Of a Seventh Son

Yleisesti ottaen olen täysin kyllästynyt jo Golden Years levyihin, enkä pysty niitä kuuntelemaan. Jos kuuntelen Maidenia se on reunion jälkeistä, Blazea tai kahta ekaa*. The X Factor on kestävä levy. Se on mielestäni pirun kaunis, rankka ja synkkä levy. Blaze suoriutuu hyvin noissa biiseissä ja tavallaan lisää synkkyyttä hyvällä tavalla. Se on yksinkertaisesti oma suosikkini. Reunion levyt sisältävät useita helmiä, jos muutama turhakekin on seassa.

*No Prayeriin ja Fear Of The Darkiin palaan aina joskus myös. Jotkut Childhood's endit, fugitivet, Run Silent Run Deepit on rikollisen aliarvostettuja.
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
Virtuaalinen ylävitonen! Pidän itsekin tuosta tehdas X:stä ja muutenkin Bayleyn Maidenista. Todella aliarvostettua tuotantoa. Blaze on jäänyt liiankin paljon Bruce Dickinsonin varjoon, vaikka jälkimmäinen onkin suurempi osa yhtyeen historiaa.

Pistän soimaan vähän X Factoria. "Judgement Heaven":




Ei suuri juttu, mutta se ei ole tehdas vaan tekijä/muuttuja, eikä tekijä viittaa ihmiseen, vaan on jokin mystinen tekijä/muuttuja X. Ja X siitä, että tämä oli 10. studiolevy.

Tuossa linkkaamassasi biisisä on hienoa riffittelyä 2:47 ->

Tuli mieleen, että muistaakseni Man On The Edgen b puolella on biisi Judgment Day. Pirun kova biisi ja mietin aikanaan, miksi ihmeessä se ei ole varsinaisella levyllä.

Nykyään on tietysti tube



 
Viimeksi muokattu:

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK

SgtMarkov

Jäsen
Kokeilenpa itsekin laittaa studiolevyt järjestykseen huonoimmasta parhaimpaan, lyhyiden perusteluiden kera tietenkin, koska ei ketään kiinnosta lukea pelkkiä nimiä ja numeroita.

16. Virtual XI (1998)
Tämä levy on selvästi vähiten kuuntelussa, eikä syyttä. Avausbiisissä on ihan hyvä poljento mutta sen jälkeen tulee pari todella pitkästyttävää biisiä. En tiedä mitä Harrisin päässä liikkui kun keksi, että Angel & The Gamblerin hokemaa täytyy saada kuunnella puoli tuntia putkeen. Clansman on Futurealin ohella levyn parasta antia, mutta jos tätä versiota vertaa vaikka Rock In Riossa kuultavaan livevetoon niin onhan se lässähtäneen kuuloinen. En syytä siitä Blazea, mutta Blaze sen teki. Levy päättyy käsittämättömään itkuvirteen ja biisien aiheet ovat muutenkin perin erikoisia. Kaiken karmeuden kruunaa tämä helvetin potkupalloteema. Yöks.

15. Dance Of Death (2003)
Loisteliaan reunion-levyn jälkeen odotukset tätä kohtaan olivat huipussaan mutta sieltä tulikin selvästi alle Maidenin keskitasoa oleva tekele. Kansikuvakin jäi taiteilijalla kesken ja Bruce kuulostaa jotenkin väsyneeltä läpi levyn. Nimibiisin kansantanhut olisi pitänyt karsia jo alkuerissä. Ylivoimaisesti huonoin levy 6-miehisellä kokoonpanolla.

14. Iron Maiden (1980)
Voisi olla korkeammallakin, mutta tasaista on keskikastissa ja jonkun piti jäädä tälle sijalle. Energiaa tuntuu riittävän kuin pienessä kylässä ja Strange Worldissa mielestäni Paul näyttää laulajan lahjansa todella.

13. No Prayer For The Dying (1990)
Tämä oli varmasti valtaisa pettymys aikanaan. Viisi kivenkovaa levyä putkeen ja sitten tämä. Isot plussat Brucen raspiäänestä, miinukset Gersin räpeltämisen oloisista sooloista.

12. Killers (1981)
Harrisin soololevy, ainakin biisintekijätietojen puolesta. Täysillä painetaan alusta loppuun. Tulevien vuosien eepoksenomaiset mammuttibiisit loistavat poissaolollaan.

11. A Matter Of Life And Death (2006)
Teemalevy toisesta maailmansodasta. Lyriikat ovat käsittämättömän kovaa tavaraa. Biisit ehkä ontuvat vähän ja pitkittämisen maku on vahvempana kuin muilla levyillä. Brucekin taisi myöntää jälkeenpäin, ettei oikein lähtenyt.

10. The Book Of Souls (2015)
Tavaraa puskettiin ulos niin paljon etteivät ne mahtuneet yhdelle levylle. Vähän kuulostaa siltä kuin bändi olisi plagioinut itseään joissain riffeissä. Täytyy myös ihmetellä, miksi Gersin annetaan sotkea selvästi Smithille tehdyt jutut.

9. Fear Of The Dark (1992)
Paljon ajankohtaisia aiheita biiseissä, esim. Freddie Mercuryn kuolema ja Persianlahden sota. Muutama heikko biisi mutta kokonaisuus pysyy vahvana. Snaresoundi on ihmeellinen ja paikoin kuulostaa ylituotetulta.

8. The Final Frontier (2010)
Kahden väsähtäneeltä kuulostaneen levyn jälkeen löydettiin taas vitamiinipillerit jostain. Teksteihin löydettiin uusia ulottuvuuksia, ja levyn päätösbiisiä en pysty vieläkään kuuntelemaan ilman että käsikarvat nousevat pystyyn :)

7. The X Factor (1995)
Ehkä bändin haukutuin levy, mutta mulle toimii helvetin hyvin. Bändi kiersi promokiertueellaan pienen pieniä keikkapaikkoja varmasti antaakseen uudelle laulajalle pehmeämmän laskun. Levyn biisit kyllä toimisivat stadion-kokoluokan keikoillakin.

6. Piece Of Mind (1983)
Alkaa rumpuintrolla kuin ilmoittaen, että nyt on uusi mies rumpupatteriston takana paukuttamassa. Bändin klassisin kokoonpano ajettiin sisään tällä levyllä. Ihan vielä ei riittänyt parhaimpien vuosien tasolle.

5. Somewhere In Time (1986)
Tuohon aikaan muodissa olleet kitara- ja bassosynat vahvana mukana. Brucen ideat levyä varten teilattiin täysin, mutta mies ei anna sen kuulua suorituksessaan. Smithille annettiin tilaa enemmän kuin muilla levyillä, ei huono asia todellakaan.

4. Brave New World (2000)
Smithin ja Dickinsonin vuosien harharetket saatiin päätökseen ja herrat palasivat todellisen rakkautensa pariin. Huhujen mukaan tällä levyllä käytettiin Virtual-sessioiden ylijäämämateriaalia. Vaikea uskoa, on tämä omaan korvaan niin valovuoden edellä edeltäjäänsä.

3. The Number Of The Beast (1982)
Bruce esiteltiin yleisölle tämän levyn myötä ja millä tavalla! Edeltäjäänsä laajempi ääniala mahdollisti bändin ottavan valtavan harppauksen siihen suuntaan mitä Harris oli halunnutkin.

2. Powerslave (1984)
Sävellyskynä kävi kuumana kolmatta vuotta putkeen ja ilman paria täytebiisiä tämä olisi ihan 6/5. Bändi oli myös haukata liian ison palan massiivisella ja äärimmäisen kuluttavalla maailmankiertueellaan joka inspiroi kirjoittamaan seuraavan, vuonna -86 julkaistun Somewhere In Time-albumin.

1. Seventh Son Of A Seventh Son (1988)
Bruce on parhaimmillaan. Viiden levyn voittokulku päättyi koko uran parhaaseen albumiin jolla ei ole yhtään huonoa kohtaa.
 

Randalf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Slava Ukraini
11. A Matter Of Life And Death (2006)
Teemalevy toisesta maailmansodasta. Lyriikat ovat käsittämättömän kovaa tavaraa. Biisit ehkä ontuvat vähän ja pitkittämisen maku on vahvempana kuin muilla levyillä. Brucekin taisi myöntää jälkeenpäin, ettei oikein lähtenyt.


Tämä taas on omia suosikkejani, kirkkaasti top vitosessa! Käsittääkseni Bruce ja muut ovat nimenomaan ylistäneet AMOLADia ja aika laajalti tätä pidetään sellaisena Reunion-eran huipentumana. Toki ymmärrän hyvin, ettei kaikille putoa, mutta nimenomaan bändin sisällä tämä on käsittääkseni erittäin arvostettu levy. Toisen maailmansodan teemaa en myöskään ihan allekirjoita, sillä The Longest Day on ainoa joka sisällöllisesti tuohon teemaan putoaa. Sotaa ja semmoista toki sivutaan muilta osin useammassakin biisissä.

Muutoin hyvä listaus, vaikka yksittäisistä valinnoista olenkin eri mieltä! Esimerkiksi '"itkuvirsi" Como Estais Amigos on mielestäni kaikessa melodramattisuudessaan tuon Virtualin parempaa antia ja ihan nätti. Seventh Sonista ja esimerkiksi The X-Factorista (on kyl kova!!) taas aikalailla samoilla linjoilla.

Hyvä rustaus joka tapauksessa - rautapeukku täältä sille.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Iron Maidenissa huikein juttu minun mielestäni on se, että bändi on kyennyt pysymään jotenkin tuoreena aina sieltä 80-luvun alusta 2010-luvulle asti. Nyt se ikä alkaa väistämättä jo miehissä näkymään, mutta vielä tuo viimeinenkin levy oli oikein menevää matskua, vaikkei minnekään Maidenin suurlevyjen joukkoon ehkä menekään.

Matkan varrelle mahtuu kymmeniä toinen toistaan parempia biisejä ja sellaisia ihan oikeita suvantovaiheita ei oikein pysty nimeämään muita, kuin se 90-luvun vaihe ilman Dickinsonia. Toisaalta jopa niiltäkin levyiltä löytyy yksi Iron Maidenin parhaita biisejä, eli Sign of The Cross.

Minä en edes yritä tehdä mitään topfemmaa, saatika pistää koko tuotantoa jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Seventh Son of The Son oli minulle teininä se levy, jonka kautta tutustuin Maideniin ja se on kieltämättä edelleen helvetin hyvä levy. Se ja Brave New World on minulle ehkä niitä kaikkein ehjimpiä kokonaisuuksia Maidenin tuotannosta.

AMOLAD ilmestyi juuri keskellä kiihkeintä teini-ikää ja siihenkin on myös muodostunut omanlaisensa suhde. Tuo aina tietynlaisia muistoja mieleen sieltä 18-vuotiaan adolfin elämästä. Ne muistot ei jälkeenpäin ajatellen välttämättä kaikki ole niin hyviä, mutta sekin on elettyä elämää se, sano.
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
Kokeilenpa itsekin laittaa studiolevyt järjestykseen huonoimmasta parhaimpaan, lyhyiden perusteluiden kera tietenkin, koska ei ketään kiinnosta lukea pelkkiä nimiä ja numeroita.

15. Dance Of Death (2003)
Loisteliaan reunion-levyn jälkeen odotukset tätä kohtaan olivat huipussaan mutta sieltä tulikin selvästi alle Maidenin keskitasoa oleva tekele. Kansikuvakin jäi taiteilijalla kesken ja Bruce kuulostaa jotenkin väsyneeltä läpi levyn. Nimibiisin kansantanhut olisi pitänyt karsia jo alkuerissä. Ylivoimaisesti huonoin levy 6-miehisellä kokoonpanolla.

Eri mieltä tästä levystä. Nimibiisi on mainio ja tanhuilla on perusteltu paikka siinä. Tämä on livenäkin ymmärtääkseni noussut kansan suosikkien joukkoon. Ja myös itse pidän siitä, kuten Nightwishkin I Want My Tears Backin perusteella. Lisäksi siinä Reunion jälkeisen ajan paras "Rocker" eli Rainmaker. Omaan makuuni siinä on lisäksi aivan loistavat Pachendale, Face In The Sand, No More Lies ja Journeyman. No More Liesin kertosäkeessä Brucella on kieltämättä liian kireä soundi, mutta annan anteeksi. Tältä levyltä olisi pitänyt malttaa jättää pari turhaketta pois, niin se olisi kokonaisuutenakin ihan hyvä. Montsegur on myös ihan ok, mutta vaikutta ihan Fallen Angelin kaksoisveljeltä Brave New Worldilta.
 

-Kantor-

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK
Mielestäni The Number of the Beast on ollut aina melko yliarvostettu albumi. Muutama puhkisoitettu radiohitti, mutta muuten epätasainen kokonaisuus. Piece of Mindiä vaivaa sama ongelma; varmaan tiukin aloitusraita ikinä ja A-puoli muutenkin silkkaa timanttia, mutta loppua kohden homma lässähtää. Esim. Quest for Fire on suorastaan lapsellinen kappale.

Somewhere in Timeä sen sijaan pidän itse kenties yhtyeen aliarvostetuimpana kokonaisuutena. En tiedä johtuuko syntikoista vai mistä, mutta joillakin listoilla albumin näkee jopa Top5:n ulkopuolella mikä on käsittämätön vääryys! Itse arvoin pitkään, että kumman rankkaan ykköseksi, Somewhere ln Timen vai Seventh Son of the Seventh Sonin. Molemmat ovat Powerslaven ohella selkeitä viiden tähden kokonaisuuksia.
 

Randalf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Slava Ukraini
Mielestäni The Number of the Beast on ollut aina melko yliarvostettu albumi. Muutama puhkisoitettu radiohitti, mutta muuten epätasainen kokonaisuus. Piece of Mindiä vaivaa sama ongelma; varmaan tiukin aloitusraita ikinä ja A-puoli muutenkin silkkaa timanttia, mutta loppua kohden homma lässähtää. Esim. Quest for Fire on suorastaan lapsellinen kappale.

--Powerslaven ohella selkeitä viiden tähden kokonaisuuksia.

Nojuu, kyllähän The Number of the Beast on mielestäni lievästi yliarvostettu, sillä kahdeksan biisin albumilla kaksikin hutia/vähän heikompaa (Invaders ja Gangland) rokottavat kokonaisuutta pahasti. Piece of Mindilla Sun and Steel ja tuo mainittu Quest of Fire edustavat niin ikään heikompaa antia, mutta muilta osin yleistaso on huima (Still Life on varmaan yksi aliarvostetuimpia Maiden-veisuja, Maiden England -liveveto on flunssa-Bruceltakin todella kova tulkinta ja soitossa on kova intensiteetti). Powerslave on kova albumi, mutta itselleni se keskiosa, eli ne vähän varjoon jääneet ei ihan samalla tavalla putoile kuin esimerkiksi tuo Still Life tai vaikkapa Seventh Sonin "deep cutit", joten ihan 5/5 albumi se ei itselle ole. Mutta onhan se kova ja ymmärrän hyvin, että joku The Duellists edustaa monelle samaa mitä joku Still Life, Brighter Than a Thousand Suns tai vaikkapa Infinite Dreams itselleni.
 
Suosikkijoukkue
Steelborn, Ich bin ein mouhijärveläinen
1. Seventh Son Of A Seventh Son (1988)
Bruce on parhaimmillaan.

Voipi olla, että tulkinnaltaan BRuce oli parhaimmillaan tuolloin, mutta rangeltaan ääni oli tapissaan 80-luvun alussa.

Myös live-preesensissä hän oli parhaimmillaan kasarin alussa. Voi katsoa vaikkapa tämän 1982 Hammersmith-rainan kohdan 4:28-5:40, jossa Bruce todellakin oli One of the metalheads. Oikein vitutti jossain 90-luvun puolella, kun Bruce vietti enemmän aikaa selkä yleisöön päin rumpalille pelleillen kuin eturivissä headbangaten. (Headbangaus toki sinällään loppui niskaongelmiin.)
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Myös live-preesensissä hän oli parhaimmillaan kasarin alussa. Voi katsoa vaikkapa tämän 1982 Hammersmith-rainan kohdan 4:28-5:40, jossa Bruce todellakin oli One of the metalheads.
Heh, Smithillä ja Murraylla tuo on taas mennyt ihan toisin päin.

Ovat tuossa vielä aika ujoja poikia.
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
Voipi olla, että tulkinnaltaan BRuce oli parhaimmillaan tuolloin, mutta rangeltaan ääni oli tapissaan 80-luvun alussa.

Myös live-preesensissä hän oli parhaimmillaan kasarin alussa. Voi katsoa vaikkapa tämän 1982 Hammersmith-rainan kohdan 4:28-5:40, jossa Bruce todellakin oli One of the metalheads. Oikein vitutti jossain 90-luvun puolella, kun Bruce vietti enemmän aikaa selkä yleisöön päin rumpalille pelleillen kuin eturivissä headbangaten. (Headbangaus toki sinällään loppui niskaongelmiin.)

Tähän 90-lukuun saattoi vaikuttaa se, että Bruce oli kyllästynyt Maideniin (ja Harrikseen?). Ei sillä tainnut olla ns sydän mukana enään. Kun sitten palasi 2000 luvun taitteessa, korvasi headbangauksen erittäin energisellä ja läsnäolevalla esiintymisellä. Harva solisti juoksee ja hyppii keikan aikana niin paljon. Nyttemmin on alkanut ikä karsia tuota puolta ja tilalle on tullut lisääntyvä teatraalisuus.

Vaikka pidän Blazesta ja hän todellakin on yksi metallipäistä, niin hänen aika staattinen esiintyminen vihaisella ilmeellä laulaessaan ei mitenkään istunut Maideniin.
 

Hööty

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Penguins
Kyllä taitaa nuo kasarilevyt olla itselläki aika lailla top 5. Ykkösenä Powerslave varmaankin lopulta sen ansiosta, että se oli ensimmäinen levy, jota kuuntelin. Ja kuuntelinkin paljon ennen kuin sain seuraavan levyn käsiini. Powerslavessa ei mielestäni lainkaan pidä paikkaansa se mitä joku tuossa muutama viesti takaperinkin kommentoi, että olis 4 loistavaa ja 4 heikompaa biisiä. Esimerkiksi Losfer Words on mulle Maidenin paras instrumentaali ja Duellists sekä Back in the Village huikeita kappaleita.

Nopeasti ajateltuna seuraavat sijat menevät järjestyksessä Seventh Son, Piece of Mind, Somewhere in Time ja vitoseksi nostan debyyttilevyn. Number of the Beast jää nyt ulos, sillä kuten sanottua pari biisiä on auttamatta puhkisoitettuja ja varsinkin Gangland auttamattoman heikko. Enkä tiedä onko esim. Number of the Beast edes mitenkään huikea kappale alun alkaenkaan.

Tokihan debyytilläkin on puhkisoitettu livenä nimikkokappale, mutta se vain on kestettävä. Remember Tomorrow ja Phantom of the Opera ovat niin huikeita biisejä, että sillä vitospaikka mun listalla. Muistanko väärin, että kakkoslevyllä olis ollu biisejä, jotka oli jo valmiina debyytin aikaan, mutta eivät sille mahtuneet? Jos näin on, se mielestäni myös kuuluu levyn materiaalissa.

80-luvun jälkeisistä ja reunionin aikaisista levyistä mulle löytyy sekä hittejä että huteja. No Prayerista tykkään kovastikin ja siltä toivois kuultavan biisejä myös livenä. Fear of the Dark on varsin epätasainen, Judas Be My Guide sieltä yhtenä suurena suosikkina!

Ensimmäinen Baileyn levy on hyvä. Uuden laulajan myötä ikään kuin uudistumista musiikillisestikin. Virtual XI onkin sitten sellainen levy, että ei tule juuri koskaan kuunneltua. Muistikuvissa on, että välillä miettii onko tämä vitsi vai ei.

Reunionin ykköslevy mulle on joko Brave New World tai A Matter of Life and Death. Tässä on taas vaikea uskoa, että BNW kappaleet olis ylijäämää Virtual XI:lta. Kaikkihan on toki mahdollista, mutta nämä levyt ovat kuin eri maailmasta.

Dance of Death on ok ja Final Frontier heikko. Oikeastaan vain Isle of Avalon ja Starblind iskee kunnolla. Oon antanu levylle useasti mahdollisuuden, mutta ei vain lähde.
Book of Souls on toiminu mulle yllättävän hyvin, vaikka toki onkin aivan liian pitkä.

Kokonaisuudessaan Iron Maiden on mulle yks tärkeimmistä bändeistä, vaikka ei (tietenkään) ole pitänyt tasoaan läpi koko noin pitkän uran. Jos tätä lukee joku, joka pitää Maidenista, mutta ei ole tutustunut Dickinsonin soolotuotantoon, niin suosittelen ehdottomasti. Monin paikoin parempaa kuin Maiden, jopa Maiden parhaimmillaan. TJEU levyt Accident of Birth. Chemical Wedding ja Balls to Picasso.
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
Itse en hirveästi tuosta Balls To Picassosta pidä, vaikka siinä muutama kova biisi on. Tyranny Of Souls on myös raskaampi levy ja viimeisin soolo. Ei AOB ja CW tasoa, mutta hyvä. Itse tykkään paljon myös Skunkworksista. Erilaista, mutta mielenkiintoista. Tattoed Millionaire on myös ihan kiva.

Jos ei omaa Blazeen kuulematta paskaa asennetta, kannattaa tsekata ainakin 4-5 ekaa sooloa. Erittäin laadukasta hard rockia/metallia. Silicon Messiah ehkä se paras levy. Tässä on muistaakseni biisejä, jotka kirjoitettiin Maiden aikana ajatuksena, että ne päätyvät Maidenille. Omaan makuun hakkaa Virtual XI levyn selkeästi. Viimeisimmissä levyissä Blazen vokaalit ovat jotenkin aivan liian rujoja, vähän kuin demoversioille laulaisi sinnepäin. Mutta vuodet 2000-2010 on tiukkaa ja hyvää settiä.
 

Randalf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Slava Ukraini
Muutamissa viesteissä on tätä Virtual XI:n sessioiden ylijäämämateriaalin ja Brave New Worldin kappaleiden suhdetta pohdiskeltu ja satavarmaa dataa asiasta ei tietenkään ole olemassa, mutta bändi itsehän on siihen suuntaan myös kommentoinut.

Ja eipä noita musiikillisia viivoja ole vaikea muutaman biisin kohdalla yhdistellä! Siinä missä kaikki Dickinsonin ja Smithin kynäilemät biisit ovat toki ulkona tästä spekulaatiosta, niin yli jäävät tapaukset ovat hyvinkin lähellä Virtual XI:n ja ylipäätään ysärin loppupuolen Steve Harris -juttuja. Blood Brothers, josta on tullut vähän kuin moderni (live)klassikko, käsittelee Stevelle hyvin henkilökohtaisia asioita (mm. isäsuhdetta) The X-Factor levykäisen ja esimerkiksi The Educated Foolin tapaan. Musiikillisesti ja rakenteellisesti myös todella lähellä noita. Blazehan on kitaristi Thomas Zwijsenin kanssa coveroinut tuon akustisesti ja antanut kommentia siihen suuntaan, että biisiä oli Virtualin sessioiden aikaan rustailtu. Toki värikynää voi näissä jutuissa aina olla, mutta en oikeastaan näe syytä epäillä, etteikö tuota biisiä olisi joka tapauksessa Virtual XI:tä seuraavalle albumille yritetty mahduttaa, riippumatta sen hetkisestä kokoonpanosta.

The Mercenary, The Nomad ja Dream of Mirrors on niin ikään istutettavissa Blaze-vuosien musiikilliseen maailmaan ja onhan noissa sitä tuon ajan Steven kynäilyille ominaista toistoa. The Thin Line Between Love & Hate poikkeaa pikkuisen linjasta, ollen vähän The Unbelieverin tapaan pienoinen outolintu - tosin upea sellainen - mutta mahdollisesti noiden sessioiden "jämiä" sekin, tai oikeammin biisejä, joita bändi ei vain ehtinyt työstää valmiiksi ja jätti suosiolla myöhemmäksi - ja pirun hyvä niin!

Brave New Worldilla bändi soittaa tiukemmin, laulaja kykenee elävöittämään tekstiä paremmin ja puikoissa häärii pitkästä aikaa oikea tuottaja - mitä ilmeisimmin yllättävän löysässä hihnassa, mutta 2000-lukua eteenpäin kuljettaessa Steve sitten lukitseekin flexin vähän tiukemmalle. Eiku.

Noh, hassuttelu studio dominator Stevestä sikseen, nuohan on aika pitkälti ne elementit, joilla jopa Virtual XI:stä olisi saatu huomattavan paljon enemmän irti. Ei siitä mitään huippualbumia olisi noillakaan eväillä tullut, mutta muutamista biiseistä olisi saatu paremmalla työskentelyllä ihan eri näköisiä ja kun noihin huimasti Virtual XI:stä paranneltuihin teknisiin elementtihin lisätään vielä kaksi erinomaista muusikkoa + biisinkirjoittajaa lisää mallia Smith ja Dickinson, niin ei ole ollenkaan vaikea uskoa, etteikö osa Brave New Worldin materiaalista olisi peräisin 90-luvun lopulta. Toteutuksessa otetaan vain ikäänkuin askel Liigasta NHL:ään.
 

Hööty

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Penguins
Itse en hirveästi tuosta Balls To Picassosta pidä, vaikka siinä muutama kova biisi on. Tyranny Of Souls on myös raskaampi levy ja viimeisin soolo. Ei AOB ja CW tasoa, mutta hyvä. Itse tykkään paljon myös Skunkworksista. Erilaista, mutta mielenkiintoista. Tattoed Millionaire on myös ihan kiva.

Jos ei omaa Blazeen kuulematta paskaa asennetta, kannattaa tsekata ainakin 4-5 ekaa sooloa. Erittäin laadukasta hard rockia/metallia. Silicon Messiah ehkä se paras levy. Tässä on muistaakseni biisejä, jotka kirjoitettiin Maiden aikana ajatuksena, että ne päätyvät Maidenille. Omaan makuun hakkaa Virtual XI levyn selkeästi. Viimeisimmissä levyissä Blazen vokaalit ovat jotenkin aivan liian rujoja, vähän kuin demoversioille laulaisi sinnepäin. Mutta vuodet 2000-2010 on tiukkaa ja hyvää settiä.

Tyranny of Souls on myös kiitettävä levy. En vain viitsiny kaikkia sooloja luetella :) Kovasti kyllä toivoisin, että Brucelta tulis edes vielä yks soololevy. Harmittavasti Harris vei yhden biisin siltä jo viimeisimmän Maiden-levyn avaukseksi.
Mulle on jotenkin iskenyt tuo Balls to Picasso. Ehkä siksi, että oon kuunnellu paljon Alive in Studio A/Alive at Marquee-levyä, jossa nuo kaikki biisit taidetaan soittaa. Toimivat huomattavasti paremmin livenä. Suosikkeina tietysti Tears of the Dragon sekä Cyclops ja huikea Sacred Cowboys.

Skunkworks on kyllä miellyttävä levy myöskin. 2002 Tuskassa taisi Brucen bändinä olla juuri tuon levyn kokoonpano. Muistaakseni soittivat Skunkworksiltakin muutaman biisin, ainakin Back From the Edge.

Blazen sooloihin en oo tutustunu, vaikka monesti niitä ollaan suositeltu. Ehkäpä nyt sitten tämän myötä viimeistään.
 

Hööty

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Penguins
Muutamissa viesteissä on tätä Virtual XI:n sessioiden ylijäämämateriaalin ja Brave New Worldin kappaleiden suhdetta pohdiskeltu ja satavarmaa dataa asiasta ei tietenkään ole olemassa, mutta bändi itsehän on siihen suuntaan myös kommentoinut.

Ja eipä noita musiikillisia viivoja ole vaikea muutaman biisin kohdalla yhdistellä! Siinä missä kaikki Dickinsonin ja Smithin kynäilemät biisit ovat toki ulkona tästä spekulaatiosta, niin yli jäävät tapaukset ovat hyvinkin lähellä Virtual XI:n ja ylipäätään ysärin loppupuolen Steve Harris -juttuja. Blood Brothers, josta on tullut vähän kuin moderni (live)klassikko, käsittelee Stevelle hyvin henkilökohtaisia asioita (mm. isäsuhdetta) The X-Factor levykäisen ja esimerkiksi The Educated Foolin tapaan. Musiikillisesti ja rakenteellisesti myös todella lähellä noita. Blazehan on kitaristi Thomas Zwijsenin kanssa coveroinut tuon akustisesti ja antanut kommentia siihen suuntaan, että biisiä oli Virtualin sessioiden aikaan rustailtu. Toki värikynää voi näissä jutuissa aina olla, mutta en oikeastaan näe syytä epäillä, etteikö tuota biisiä olisi joka tapauksessa Virtual XI:tä seuraavalle albumille yritetty mahduttaa, riippumatta sen hetkisestä kokoonpanosta.

The Mercenary, The Nomad ja Dream of Mirrors on niin ikään istutettavissa Blaze-vuosien musiikilliseen maailmaan ja onhan noissa sitä tuon ajan Steven kynäilyille ominaista toistoa. The Thin Line Between Love & Hate poikkeaa pikkuisen linjasta, ollen vähän The Unbelieverin tapaan pienoinen outolintu - tosin upea sellainen - mutta mahdollisesti noiden sessioiden "jämiä" sekin, tai oikeammin biisejä, joita bändi ei vain ehtinyt työstää valmiiksi ja jätti suosiolla myöhemmäksi - ja pirun hyvä niin!

Brave New Worldilla bändi soittaa tiukemmin, laulaja kykenee elävöittämään tekstiä paremmin ja puikoissa häärii pitkästä aikaa oikea tuottaja - mitä ilmeisimmin yllättävän löysässä hihnassa, mutta 2000-lukua eteenpäin kuljettaessa Steve sitten lukitseekin flexin vähän tiukemmalle. Eiku.

Noh, hassuttelu studio dominator Stevestä sikseen, nuohan on aika pitkälti ne elementit, joilla jopa Virtual XI:stä olisi saatu huomattavan paljon enemmän irti. Ei siitä mitään huippualbumia olisi noillakaan eväillä tullut, mutta muutamista biiseistä olisi saatu paremmalla työskentelyllä ihan eri näköisiä ja kun noihin huimasti Virtual XI:stä paranneltuihin teknisiin elementtihin lisätään vielä kaksi erinomaista muusikkoa + biisinkirjoittajaa lisää mallia Smith ja Dickinson, niin ei ole ollenkaan vaikea uskoa, etteikö osa Brave New Worldin materiaalista olisi peräisin 90-luvun lopulta. Toteutuksessa otetaan vain ikäänkuin askel Liigasta NHL:ään.

Tuo tuottajahomma on kyllä varsin totta. BNW:lla Caveman on varmaan vielä saanut vaikutettuakin päätöksiin, mutta nykyään tuntuu Maidenin lätyille menevän kaikki mitä vain nauhoitetaan ja keksitään. Parhaana esimerkkinä Final Frontierin alku. Hyi helvetti! Mun mielestä Smith (joka on muuten Maidenin kitaristeista ylivoimaisesti tyylikkäin, mahtava soolojen säveltäjä mm.) on jossain kommentoinut siihen suuntaan, että voishan niitä biisejä hieman miettiä ja harjoitella ennen levyttämistä.

Hieman kun miettii, niin tuo on myös varsin totta, että biisien toteutus nousee toiseen tai kolmanteen potenssiin vuodesta 98 Brave New Worldiin tultaessa. Syynä juuri pari miehistönvaihdosta ja luultavasti tuo Shirleyn käyttö oikeasti tuottajana, eikä vain äänittäjänä. Ja eipä taida olla mun kirjoissa levyä alle arvosanan 8,5, jossa esiintyvät sekä Dickinson että Smith.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös