Starblind <3@-Kantor- hyvä listaus, tosin kyllä tykkään kuunnella niisä kahta ensimmåistäkin. Ja jostain syystä uudemmasta tuotannosta osuu parhaiten Final Frontier
Onko muuten Mother Russia kappaletta vedetty monesti livenä? Plus No prayer for dying biisistä ei montaa vetoa youtubesta löydy. Nuo kaksi kun näkisi joskus livenä...
Oisko näin?
1. Seventh Son of the Seventh Son *****
2. Somewhere in Time *****
3. Powerslave *****
4. Piece of Mind **** 1/2
5. The Number of the Beast ****
Uudemmista en oikein jaksa enää innostua enkä oikein myöskään Di'Annon aikaisesta jutusta.
Starblind <3
Virtuaalinen ylävitonen! Pidän itsekin tuosta tehdas X:stä ja muutenkin Bayleyn Maidenista. Todella aliarvostettua tuotantoa. Blaze on jäänyt liiankin paljon Bruce Dickinsonin varjoon, vaikka jälkimmäinen onkin suurempi osa yhtyeen historiaa.
Pistän soimaan vähän X Factoria. "Judgement Heaven":
Tehdas olisi factory, ei factorOnkin uutta tietoa minulle. Albumin nimi hämää liikaa :)
11. A Matter Of Life And Death (2006)
Teemalevy toisesta maailmansodasta. Lyriikat ovat käsittämättömän kovaa tavaraa. Biisit ehkä ontuvat vähän ja pitkittämisen maku on vahvempana kuin muilla levyillä. Brucekin taisi myöntää jälkeenpäin, ettei oikein lähtenyt.
Kokeilenpa itsekin laittaa studiolevyt järjestykseen huonoimmasta parhaimpaan, lyhyiden perusteluiden kera tietenkin, koska ei ketään kiinnosta lukea pelkkiä nimiä ja numeroita.
15. Dance Of Death (2003)
Loisteliaan reunion-levyn jälkeen odotukset tätä kohtaan olivat huipussaan mutta sieltä tulikin selvästi alle Maidenin keskitasoa oleva tekele. Kansikuvakin jäi taiteilijalla kesken ja Bruce kuulostaa jotenkin väsyneeltä läpi levyn. Nimibiisin kansantanhut olisi pitänyt karsia jo alkuerissä. Ylivoimaisesti huonoin levy 6-miehisellä kokoonpanolla.
Mielestäni The Number of the Beast on ollut aina melko yliarvostettu albumi. Muutama puhkisoitettu radiohitti, mutta muuten epätasainen kokonaisuus. Piece of Mindiä vaivaa sama ongelma; varmaan tiukin aloitusraita ikinä ja A-puoli muutenkin silkkaa timanttia, mutta loppua kohden homma lässähtää. Esim. Quest for Fire on suorastaan lapsellinen kappale.
--Powerslaven ohella selkeitä viiden tähden kokonaisuuksia.
1. Seventh Son Of A Seventh Son (1988)
Bruce on parhaimmillaan.
Heh, Smithillä ja Murraylla tuo on taas mennyt ihan toisin päin.Myös live-preesensissä hän oli parhaimmillaan kasarin alussa. Voi katsoa vaikkapa tämän 1982 Hammersmith-rainan kohdan 4:28-5:40, jossa Bruce todellakin oli One of the metalheads.
Voipi olla, että tulkinnaltaan BRuce oli parhaimmillaan tuolloin, mutta rangeltaan ääni oli tapissaan 80-luvun alussa.
Myös live-preesensissä hän oli parhaimmillaan kasarin alussa. Voi katsoa vaikkapa tämän 1982 Hammersmith-rainan kohdan 4:28-5:40, jossa Bruce todellakin oli One of the metalheads. Oikein vitutti jossain 90-luvun puolella, kun Bruce vietti enemmän aikaa selkä yleisöön päin rumpalille pelleillen kuin eturivissä headbangaten. (Headbangaus toki sinällään loppui niskaongelmiin.)
Itse en hirveästi tuosta Balls To Picassosta pidä, vaikka siinä muutama kova biisi on. Tyranny Of Souls on myös raskaampi levy ja viimeisin soolo. Ei AOB ja CW tasoa, mutta hyvä. Itse tykkään paljon myös Skunkworksista. Erilaista, mutta mielenkiintoista. Tattoed Millionaire on myös ihan kiva.
Jos ei omaa Blazeen kuulematta paskaa asennetta, kannattaa tsekata ainakin 4-5 ekaa sooloa. Erittäin laadukasta hard rockia/metallia. Silicon Messiah ehkä se paras levy. Tässä on muistaakseni biisejä, jotka kirjoitettiin Maiden aikana ajatuksena, että ne päätyvät Maidenille. Omaan makuun hakkaa Virtual XI levyn selkeästi. Viimeisimmissä levyissä Blazen vokaalit ovat jotenkin aivan liian rujoja, vähän kuin demoversioille laulaisi sinnepäin. Mutta vuodet 2000-2010 on tiukkaa ja hyvää settiä.
Muutamissa viesteissä on tätä Virtual XI:n sessioiden ylijäämämateriaalin ja Brave New Worldin kappaleiden suhdetta pohdiskeltu ja satavarmaa dataa asiasta ei tietenkään ole olemassa, mutta bändi itsehän on siihen suuntaan myös kommentoinut.
Ja eipä noita musiikillisia viivoja ole vaikea muutaman biisin kohdalla yhdistellä! Siinä missä kaikki Dickinsonin ja Smithin kynäilemät biisit ovat toki ulkona tästä spekulaatiosta, niin yli jäävät tapaukset ovat hyvinkin lähellä Virtual XI:n ja ylipäätään ysärin loppupuolen Steve Harris -juttuja. Blood Brothers, josta on tullut vähän kuin moderni (live)klassikko, käsittelee Stevelle hyvin henkilökohtaisia asioita (mm. isäsuhdetta) The X-Factor levykäisen ja esimerkiksi The Educated Foolin tapaan. Musiikillisesti ja rakenteellisesti myös todella lähellä noita. Blazehan on kitaristi Thomas Zwijsenin kanssa coveroinut tuon akustisesti ja antanut kommentia siihen suuntaan, että biisiä oli Virtualin sessioiden aikaan rustailtu. Toki värikynää voi näissä jutuissa aina olla, mutta en oikeastaan näe syytä epäillä, etteikö tuota biisiä olisi joka tapauksessa Virtual XI:tä seuraavalle albumille yritetty mahduttaa, riippumatta sen hetkisestä kokoonpanosta.
The Mercenary, The Nomad ja Dream of Mirrors on niin ikään istutettavissa Blaze-vuosien musiikilliseen maailmaan ja onhan noissa sitä tuon ajan Steven kynäilyille ominaista toistoa. The Thin Line Between Love & Hate poikkeaa pikkuisen linjasta, ollen vähän The Unbelieverin tapaan pienoinen outolintu - tosin upea sellainen - mutta mahdollisesti noiden sessioiden "jämiä" sekin, tai oikeammin biisejä, joita bändi ei vain ehtinyt työstää valmiiksi ja jätti suosiolla myöhemmäksi - ja pirun hyvä niin!
Brave New Worldilla bändi soittaa tiukemmin, laulaja kykenee elävöittämään tekstiä paremmin ja puikoissa häärii pitkästä aikaa oikea tuottaja - mitä ilmeisimmin yllättävän löysässä hihnassa, mutta 2000-lukua eteenpäin kuljettaessa Steve sitten lukitseekin flexin vähän tiukemmalle. Eiku.
Noh, hassuttelu studio dominator Stevestä sikseen, nuohan on aika pitkälti ne elementit, joilla jopa Virtual XI:stä olisi saatu huomattavan paljon enemmän irti. Ei siitä mitään huippualbumia olisi noillakaan eväillä tullut, mutta muutamista biiseistä olisi saatu paremmalla työskentelyllä ihan eri näköisiä ja kun noihin huimasti Virtual XI:stä paranneltuihin teknisiin elementtihin lisätään vielä kaksi erinomaista muusikkoa + biisinkirjoittajaa lisää mallia Smith ja Dickinson, niin ei ole ollenkaan vaikea uskoa, etteikö osa Brave New Worldin materiaalista olisi peräisin 90-luvun lopulta. Toteutuksessa otetaan vain ikäänkuin askel Liigasta NHL:ään.