Noiden erityyppisten listauksien suhteen suurin mielenkiinto kohdistuu aikalailla siihen, että kuinka monta timanttista "jokerikorttia", eli ei täysin itsestäänselvää Radio Rock- biisiä, mallia Paschendale tai vaikkapa Only the Good Die Young mahtuu kärkikymmenikköön, tai edes top 20 sisään. Toisena ääripäänä se, että mikä loistava helmi on heitetty kohtuuttoman alas... hehe.
Noh, makuasioita etc.
Omissakin papereissa Seventh Son on selkeä suosikki. Aivan timanttinen tuotos alusta loppuun ja siinän on kahdeksan biisin mittaan saatu tiivistettyä upeasti yhtyeen suurimmat vahvuudet ja koko musiikillinen kehitys 80-luvun myötä. Toinen suosikki onkin sitten vuoden 2006 A Matter of Life and Death, joka ei ole aivan yhtä tiivis ja tasainen, mutta ehdottoman hyvin kasassa pysyvä ja yhtyeen "progeilun" vaikuttavin ilmentymä. Brighter Than a Thousand Suns, ai saatana!!!
Yleisimmin porukan suosikikseen nimeämistä levyistä, eli 1982-88 akselin tuotannosta, Somewhere in Timea pidän kepeästi yliarvostettuna, edelleen todella loistavana, mutta vähäisen live-edustuksen myötä korostunutta kulttimainetta nauttivanana teoksena. Onhan joku Alexander the Great jykevä ja vaikuttava biisi, mutta ei mielestäni muutamaa oivaltavaa ja mukavasti Steve-kaavasta poikkeavaa osuutta lukuunottamatta Maidenin asteikolla mitenkään poikkeuksellisen kummoinen biisi kuitenkaan. Se nyt ei toki ole minkään sorin häpeä! The Number of the Beast on tosiaan energinen ja täynnä intoa ja luovuutta; olkoonkin, että Hallowed lainailee sitä Beckettiä röyhkeästi, mutta mitä sitä sanottiinkaan "great artists steal" jne. Siinä missä The Prisoner ja 22 Acacia Avenue olisivat saaneet nykykokoonpanon voimin soida pari kertaa useamminkin, ovat Invaders ja Gangland taas sen verran meh-tekeleitä, vaikka hyvin seassa toimivatkin, että rokottavat kahdeksan biisin levyn kokonaisuuden tehoa pikkuisen liikaa. Total Eclipse on kova bonari, jonka tavallaan luen henkisesti osaksi tuota kokonaisuutta, vaikkei virallisesti sitä olekaan ja 1998-remastereita ei haluaisi minään definite-Maiden-julkaisuina enää edes muistella. Piece of Mind taas on Quest For Firen pöljistä lyriikoista huolimatta ihan silkkaa timanttia, mutta ne korkeimmat huiput ovat mielestäni tosiaan Seventh Sonilla kovemmat ja näistä biiseistä suosin aika usein liveversioita. Powerslave taas on parhaimmillaan parasta kitarapornoa ikinä ja onhan onhan siellä Aces High, Rime ja tottakai upea nimikkobiisi, mutta suurelta osin nämäkin biisit saavuttavat vasta liveversiointeina optimaalisen tasonsa (Rime ja Powerslave hyötyvät etenkin 2008-09-versiointeina korostetun paljon Dickinsonin huikeasta draamantajusta). Flash of the Blade, The Duellists ja joskus parjattu, mutta omaan korvaan oikein kiva Back in the Village ovat hyviä, mutta eivät mielestäni elä ja hengitä samalla tavalla kuin edellisen ja seuraavien albumien "deep cutit" ja ylipäätään Powerslave on ehkä kuitenkin - jos kaikki se visuaalinen upeus, joka albumin ja sen kiertueen ympärille kasattiin nyt riisutaan pois - kuulostaa mielestäni ehkä aavistuksen verran liian... "riffipötköltä." Erittäin hyvä sellainen, mutta huikean alun ja lopetuksen väliin jäävä massa jää ihan pikkuisen liian tasapaksuksi. Toivottavasti en nyt saa korvilleni...
Suurimpia "syntejäni" Maiden-fanina kovimpien kasaripuristien mielestä lienee kuitenkin The X-Factorin diggailu. Tunnelma toimii, viimeisin remasteri saa soundeista hyvin sen irti mitä on otettavissa (oispa Martin Birch jne.) ja mielestäni sävelkynä oli tuolla albumilla ysärimaidenin terävin, vaikka monotonisuuteen välillä sortuukin. Tykkään Blazesta tuolla levyllä, hoitaa ruutunsa, ja miehen soolotuotanto on rautaa, mutta Sign of the Crossin Bruce vie kyllä ihan uusiin ulottovuuksiin jo hehkuttamallani dramaatikalla ja tottakai tulkinnallaan.
2018. Sign of the Cross täysin puskista kiertueen ekalla keikalla. Ja Bruce kajauttaa "A FIRE IN THE SKY." Kovimpia Maiden-hetkiä mulle koskaan ikinä.
Ja kun heti perään Flight of Icarus, niin huhhuh.
Tämmöstä.
EDIT: muokkailtu jotain rakenteellisia häröyksiä ja muita epämääräisyyksiä pois.
