Viimeisimmät käänteet kansainvälisessä ilmastopolitiikassa osoittavat taas kerran, että laiva on päätetty upottaa. Orkesteri soittaa, kunnes vesi virtaa sisään. Kaikki käytännön toiminta viittaa siihen, että sekä eurooppalaisen että kansainvälisen politiikan ainoa arvo on kulutusyhteiskunnan jatkuvuus. Ympäristöä suojelevat toimet ovat täysin toissijaisia ja lähinnä symbolisia. Minkäänlaisia todellisia ratkaisuvaihtoehtoja maapallon pelastamiseksi ei ole esitetty.
Paradoksihan koko asiassa on se, että vaikuttava päätös pitäisi olla maailmanlaajuinen ja kaikkien osapuolien siihen sitoutua. Vähintään isot fossiilisten polttoaineiden tuottamisesta riippuvaiset taloudet irtoavat rintamasta välittömästi.
Mikäli päätökset eivät ole maailmanlaajuisia, eniten hyötyy lyhyellä-keskipitkällä aikajänteellä taloudellisesti se joka puhuu kauniisti mutta todellisuudessa polttaa kivihiiltä ja öljyä huoletta. Vipuvaikutus tulee vielä siitä, että osan tukeutuessa vahvemmin uusiutuviin energianlähteisiin fossiilisten kysyntä laskee, jolloin maailmanmarkkinahintakin laskee.
Ne kansantaloudet, jotka toimivat Ilmaston hyväksi muista huolimatta, kuristavat itseään taloudellisesti ja kokevat silti ennen pitkää liki samanlaisen ilmastonmuutoksen kuin tekemättä mitään.
Minusta on puhdasta idealismia väittää, että ilmastonmuutoksen torjunnassa voitaisiin onnistua. Kansainvälistä konsensusta ei tule koskaan syntymään.
On syytä toivoa, että kaikki maailmanlopun uhkakuvat eivät pidä paikkaansa.