Ihmiskunnalla on tuntunut kautta sen historian aina olleen tarve vastata tälläisille "elämää suuremmille kysymyksille". Milloin minkäkinlainen tuomionpäivän uhka on odottanut ihan nurkan takana. Joku tarve että omalla elämällä on kai merkitystä ja ponnistelut tulevaisuudessa jollakin tavalla palkitaan.
Mitä tarkoittaa kautta sen historian?
1000 vuotta on ihmislajin olemassa olosta noin puoli prosenttia.
Yli 99 prosenttia olemassa olon ajastaan ihmiskunta on elänyt metsästäen ja keräillen.
Tämän hetken suurin harha on se, että kulutuskulttuuri on ollut olemassa aina ja että sille ei ole vaihtoehtoja. Erityisesti nuoremmat sukupolvet pitävät kulutuskeskeistä elämäntapaa normina, jolle ei ole vaihtoehtoja.
Kuitenkin vielä 60-luvullakin elämä oli suurella joukolla monin tavoin niukkaa. Kuluttaminen alkoi varsinaisesti 80-luvulla, ja vasta aivan viime aikoina on luotu järjestelmä, jossa ihmiset jo lapsesta saakka kasvatetaan kuluttajan identiteettiin.
Ei tarvitse odottaa kuin korkeintaan joitain satoja vuosia, kun rajat tulevat vastaan. Kysymys ei ole tuntemattoman uhan maalailusta vaan laskennallisesta tosiasiasta. Loputon kuluttaminen ja rajallinen pallo eivät sovi yhteen. Tarvitaan sekä kuluttamisen kohtuullistamista, sen laadun muokkausta että tekniikan hyväksikäyttöä, jotta ympäristö voitaisiin suojella ihmiselle viihtyisäksi.
Se on tietenkin totta, että ihminen on perinjuurin uskonnollinen ja luo totuuksia sen sijaan että analysoisi maailmaa. Ympäristötuhossa uskonnollisuus näkyy nopeasti etenevinä ja yllättävinä uhkakuvina, joita media lietsoo.
Nopeaa tuhoa tuskin on kuitenkaan edessä. Se etenee vähitellen vuosikymmen ja vuosisata toisensa perään, mutta etenee kuitenkin. Globaalissa maailmassa tuhon pysäyttämiseen ei näytä olevan lääkkeitä, vaan ratkaisuksi muodostuu sopeutuminen tuhon aiheuttamiin haittoihin. Poliittinen puhekin on vähitellen alkanut viitata tähän suuntaan.
Vuosikymmenen päästä ilmastonmuutosta ei enää yritetä pysäyttää. Silloin puhutaan siihen sopeutumisesta.
