Uutisointi on älypuhelinaikanamme vain muuttunut. Kaikki uutisoidaan ääri-ilmiöinä. Niin ja sitä en ole kiistämässä etteikö ilmasto ole hieman lämmennyt viimeisen 50 vuoden aikana mutta ei lämpene kauaa. 2020-luvulla viilenee ja 2030-luvulla jo katovuosia. 2050-luvulla taas lämpenee.
Huolestuttavia vistejä ei kuulu medialta, vaan alan huippututkijoilta, joista mm. IPCC:n paneeli koostuu. Kyseessä ei ole mikään politrukkien sikarikerho, vaan ilmastonmuutosta ammatikseen tutkivasta yliopistoväestä kuorittu kerma.
Kun olet noin varma asiastasi, niin mielellään kuulisin, millä tavoin media on valehdellut ja millä tavoin sinä tiedät totuuden paremmin kuin vuosikymmeniä aihetta tutkineet tieteilijät.
Sitten yleisiä suuntaviivoja aiheesta;
Internet-aikakaudelle on luonteenomaista, että ikävien totuuksien myöntämistä vastustavat tahot lietsovat seuraavia argumentaatiokikkoja:
1) Soran heittäminen rattaisiin. Kun tiedeyhteisö on ollut jossakin ennusteessaan väärässä, siitä muodostetaan yleistys, jonka tarkoituksena on heikentää em. auktoriteettien uskottavuutta. Ilmastonmuutoskeskustelun lisäksi sama taktiikka on jalostettu huippuunsa mm. OJ Simpsonin oikeudenkäynnissä (suosittelen katsomaan Netflixistä aiheeseen liittyvän sarjan).
2) Epäilyksen herättäminen. Tässä oleellisinta on muodostaa kuva, jonka mukaan kukaan ei tiedä aiheesta riittävästi kyetäkseen esittämään valideja väittämiä. Tämä on ehkä tehokkain metodi, jonka huippuunsa virittäjistä tunnetuin on Donald Trump. Menetelmän teho perustuu pitkälti siihen, että asiaan vihkiytymätön ei kykene arvioimaan erilaisten näkemysten totuudenmukaisuutta.
3) False Balance. Tämä liittyy jonkin verran edelliseen. Tarkoituksena on muodostaa tilanne, jossa keskustelua käydään tasavertaisten osapuolten välillä. Valitettavan usein myös laatumedioissa sorrutaan asetelmaan, jossa ohjelman draamallinen arvo vie tilaa asiakeskustelulta. Jos otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos, on tyypillinen false balance -asetelma voimassa silloin, kun keskustelun osapuolina ovat denialisti ja ilmastotutkija.
4) Tunneperäisyys ja empirian korostaminen. Tähän luokkaan menee heittämällä kaikki Grönlanti-analogiat ja tammikuiset säätilan arvioinnit. Kun keskustelun aihe on abstrakti ja monimutkainen, on helppo viedä yleisön huomio konkreettisiin, kouriin tuntuviin mielikuviin. Tutkijat joutuvat aina tarkastelemaan kokonaisuuksia, joissa on paljon liikkuvia osia. Tämä on kuitenkin vaikeaa, koska vaikeiden asioiden tiivistäminen ymmärrettävään muotoon vaatii enemmän yleisön keskittymiskyvyltä kuin Nigel Faragen heiluttelema paperi jäämäärän kasvusta.
5) Mittasuhteet. Ongelman ollessa massiivinen ja äärimmäisen vaikeasti ratkaistavissa, kannattaa nostaa kädet pystyyn ja todeta, että mitään ei ole tehtävissä. Kun näin tehdään, saadaan ikään kuin vapaat kädet "nauttia elämästä" ja "katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan". Kun kellään ei ole ratkaisun avainta, on houkuttelevinta rajata oma keskittyminen sellaisiin kysymyksiin, joihin on realistista saada muutos. Ilmastonmuutoksen osalta yksilöllä on hyvin vähän tehtävissä, joten moni katsoo epäilys-kortin loppuun asti ja heittää jatkossakin banaaninkuoret sekajätteeseen.
6) Status quo'n puolustaminen. Muutos on aina uhkaavampaa ja epävarmempaa, joten ihmiset tuppaavat luottamaan toimintamalleihin, jotka ovat entuudestaan tuttuja. Se, joka ehdottaa muutoksia, joutuu välittömään syyniin: "tämä ei ole realistista", "tuo tuhoaa meidän elintason", "tuolla ei kuitenkaan ratkaista koko ongelmaa". Tämän olen saanut tuta joka kerta, kun otan esille mahdollisia keinoja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Kritiikissä implikoidaan, että minä en jotenkin ymmärtäisi, miten helvetin vaikeaa on vaikkapa liikenteen sähköistäminen tai keskivertoihmisen elintapojen muuttaminen.
Näiden pohjalta toteankin, että tutkittu tieto, maltilliset pragmaatikot ja muutosvaatimukset häviävät aina karismaattisille puhujille, turvalliselle jatkuvuudelle ja kyynikoille.