Miten jengi, joka vaatii ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, mutta kuitenkin kannattaa kulutuskulttuuria, selittää itselleen vakaumuksensa?
Minä kannatan köyhyyttä, paikallisuutta ja lisääntymiskieltoa. Nämä ovat minusta realistisia keinoja ympäristötuhon torjuntaan.
Minusta kuluttaminen on kaiken tuhon perusta. Vaikka kuluttamiseen ottaa aktiivisesti osaa vasta pienehkö osa maailman väestöstä, niin silti tuho etenee kiihtyvää vauhtia. Tuholla en tarkoita pelkästään ilmastonmuutosta vaan kaikkea muutakin ympäristötuhoa.
Jos ihminen kannattaa kaupallista kulutuskulttuuria ja silti vaatii ympäristönsuojelua, niin miten hän itselleen tämän ristiriidan selittää? Mihin hänen mielestään raja on vedettävä? Mitä saa kuluttaa ja mitä ei? Laajamittainen kuluttaminen tuhoaa aina. Esimerkiksi turismi on aivan prkeleellinen teollisuudenala. Se tuhoaa paitsi ympäristön niin myös kulttuurit. Kulttuurien omaleimaisuus voi perustua vain eristäytyneisyyteen. Turismi, johon yhdistyy kaupallisuus, on avointa sotaa monikulttuurisuutta ja moniarvoisuutta vastaan.
Miksi valistuneiden kaupunkiliberaalien ratkaisukeinot ovat aina niin hlvetin abstrakteja tai liittyvät uuden tingeltangelin hankintaan eli kuluttamalla suojelemiseen, joka on silkkaa harhaa? He puhuvat kauniita sanoja, mutta heti, kun valistuneille ehdottaa ihmisten arkeen liittyviä ja sitä rajoittavia ratkaisukeinoja, he nousevat takajaloilleen.
Mitä jos nyt vaikka ensin vaadittaisiin, että EU:n alueelle ei saa tuoda eikä siellä saa valmistaa vaatteita, joiden kangas ei ole kestävää ja ompeleet vahvoja? Vaateteollisuus on valtava ympäristön kuormittaja. Siitä on tullut kertakäyttökulttuuria. Jos vaatteista tehtäisiin kestäviä ja paikattavia, sillä olisi merkittävä vaikutus ympäristökuormitukseen. 10-15 vuotta ehjänä kestävä ja senkin jälkeen vielä paikattavissa oleva vaate vaatii vain vähän enemmän resursseja kuin vaate, joka hajoaa nopeasti. Kysymys on pelkästään siitä, tahdotaanko tehdä kestäviä vaatteita vai ei.
Mitä jos kaikille teknisille laitteille vaadittaisiin 10 vuoden takuu, jota valmistaja ei saisi kiertää vaihtamalla tuotetta uuteen, vaan tuote olisi korjattava? Tällöin kehittyisi kulttuuri, jossa panostetaan kestävyyteen ja korjattavuuteen.
Mitä vikaa on kulttuurissa, jossa satsataan tuotteiden pitkäikäisyyteen ja hitaaseen uudistumiseen? Se vika tietenkin, että tällainen kulttuuri ei tue kulutusvimmaa, joka tukee taloutta.
Ei kakkua voi syödä ja säästää. Valistuneiden huolestuneiden kaupunkilaistenkin tulisi tunnustaa tosiasiat ja päättää, mitä he oikeasti tahtovat. Jos he tahtovat ympäristönsuojelua, niin silloin on lähdettävä liikkeelle niukkuudesta, johon on yhdistetty tuotteiden pitkäikäisyys ja liikkumisen vähäinen määrä.
Parasta ympäristönsuojelua on ihminen, joka ostaa pitkäikäisiä vähän ympäristöä kuormittavia tuotteita eikä liiku. Hänen ei myöskään tulisi tehdä työtä, joka liittyy suoraan tai välillisesti turhankuluttamiseen.
Edit: Olisipa kiva päästä käsiksi esimerkiksi valistuneiden vihreiden rahaliikenteeseen. Siitä näkisi varsin suoraan, miten aitoa on aate. Paljonko tuloista menee kaikenlaiseen omaan kivaan ja paljonko esimerkiksi suojelumetsän ostamiseen? Vihreillä valtakunnan poliitikoilla on niin suuret tulot ja niin moninaiset edut ilmaisine ruokailuineen sun muineen, että kun niukasti elää, ylimääräistä jää sen verran runsaasti, että siitä riittäisi vaikka minkälaisiin suojelutarkoituksiin.
Mutta mihinköhän se käytännössä menee? Sijoitetaanko se omaa tulevaisuutta varten vai ostetaanko sillä hiilinieluja?
Ehkä olen kyyninen, mutta valitettavasti uskon näiden kaupunkiliberaalien luonnonsuojelun perustuvan yksinomaan huolissaan olemiseen. Se kuuluu identiteettiin. Asenne ratkaisee. Kun on huolissaan, se riittää.