Viimeisimmästä viestistäsi oivalsin, että pidät minua jonkinlaisena miesasiamiehenä, jonka mielestä erityisesti miesten ongelmiin tulisi keskittyä. Se ei pidä paikkaansa.
En ole tällaiseen mielikuvaan juuttunut, vaan olen olettanut, että olet osa sitä isoa joukkoa, joka näkee feminismissä piilevän uhkia joukolle "miehet". Koska valtaosa tasa-arvokeskustelusta käsittelee naisten asemaa, on oletettavaakin, että se herättää monissa miehissä epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.
Asioita on kuitenkin hyvä pyrkiä aina parantamaan, jotta progression pyörät eivät sammaloidu, kunhan elämänlaatu pysyy tasa-arvoisena. (Koska koen elämänlaadun olevan se yleinen tasa-arvomittari.)
Tässä meillä varmaankin mielipiteet eriävät. Minä en näe tuota "elämänlaatua" relevanttina mittarina, koska se olettaa ihmisten subjektiivisten kokemusten kertovan järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta.
Voin samaistua siihen, että vasten tahtoaan sinkuiksi jäävät miehet kärsivät tilanteestaan, mutta tästäkin huolimatta arvotan ihmisten vapaan parinmuodostuksen korkeammalle. Yhteiskunta voi ainoastaan edistää olosuhteita, joissa pariutuminen on tavoiteltavaa ja kannustavaa; ratkaisut ovat kuitenkin viime kädessä ihmisten itsensä käsissä.
Ja jotta meillä olisi joku taho, joka määrittelisi tätä tasapainoa, tarvittaisiin tasa-arvoa ajamaan liike, jossa molemmat sukupuolet istuvat samanarvoisina. Enkä väitä, että sukupuoliongelmia pitäisi ratkoa vuorotellen. Tässä tapauksessa riittäisi se tieto, että tasa-arvoa ajavan liikkeen päämäärä on tasa-arvoinen. En siis luota feminismin olevan yhtä tasa-arvoinen alusta miehelle kuin naiselle - jo puhtaasti naisasialiike-historiansa takia. Selkeintä ja tasa-arvoisinta on perustaa puhtaalta pöydältä uusi liike, jonka määritelmä on sukupuolineutraali (vrt.egalitarismi).
Pidän jokseenkin ongelmallisena ajatusta, jonka mukaan tasa-arvoasioissa pitäisi vallita jokin mystinen balanssi. Miesten asioita ajavia liikkeitä on ollut vähän, koska sellaisia ei ole yksinkertaisesti tarvittu. Ja aika vähän tarvitaan tänäkin päivänä. Itse asiassa tasa-arvopolitiikassa tullaan luultavasti muutenkin liikkumaan suuntaan, jossa valkoisten suomalaisnaisten rooli heikkenee syrjitympien vähemmistöjen tieltä.
Liikkeethän eivät noin muutenkaan synny sormien napsautuksella, vaan ne tarvitsevat aina jonkin intressiryhmän tai yhteiskunnallisen ongelman, jonka ympärille ihmiset ryhmittyvät. Tällä hetkellä on vaikea nähdä, että miesasiamiehet saisivat taakseen mittavia ihmisjoukkoja, sillä heidän sanomansa vetoaa lähinnä pieneen katkeroituneiden nuorten miesten porukkaan.
Feministisessä liikkeessä tasa-arvon airuena minua häiritsee myös se, että se tarjoaa luonnollisen kasvualustan näille radikaalifeministeille, joita löytyy montaa eri sorttia, jotka eivät tule koskaan hyväksymään liikettä aidosti molempien sukupuolien yhteiseksi. Ja myönnän kyllä, että työskennellessäni kulttuurialalla, joka on yleisesti ottaen kallellaan vasemmalle, törmään useammin tämän sortin vihaisiin radikaaleihin - myös omassa naamakirjassani, ja se saattaa vääristää objektiivisuuttani feministiliikkeeseen yleisesti, mutta kukapa ei olisi elinympäristönsä vaikutuksen alainen.
Feministien keskuudessa on kyllä äänenpainoja, joiden mukaan naisliike ei voi koskaan ottaa mukaan miehiä. Tämä perustuu aika kyyniseen maailmankuvaan, jolle tosin löytyy historiallisia perusteita.
Feminismi voidaan nähdä vastavoimana yhteiskunnalle, jossa valtaa pitävät voittopuolisesti miehet. Miesten tulo osaksi naisliikettä tarkottaisi tälle näkemykselle sitä, että feminismin asema vastavoimana heikkenee. Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, miten kukin tarkastelee yhteiskuntaa.
Olen myös sitä mieltä, ettei maskuliinisuutta tulisi rinnastaa mihinkään myrkyllisyyteen. Se ei tarjoa tervettä itsetuntoa nuorelle murrosiän kynnyksellä olevalle pojalle, joka yrittää miettiä hormonejaan. Feminiinisyyden tuputtaminen erityisenä hyveenä johtaa vastapainona maskuliinisuuden vähättelyyn. Termit kuitenkin ohjaavat salakavalasti ajatuksiamme.
Vaikea sanoa, mitä tarkoitat tällä kappaleella. Miksi maskuliinisuudella olisi jotain itseisarvoa? Maskuliinisuus on ihmisten keksimä määritelmä toimintatavalle, joka yhdistetään mies-sukupuoleen. Se voi olla aggressiivista, huolehtivaa tai kaikkea siltä väliltä.
Mielestäni on aika myrkyllistä, että maskuliinisuuden tavoittelu ajaa ihmisiä itsemurhiin, väkivaltaan tai koulumenestyksen laiminlyöntiin. Ratkaisuksi näkisin sen, että miehiä ohjataan pois maskuliinisuuden negatiivisista lieveilmiöistä.
Tiedän, että näemme asiat eri tavalla, johtuen varmasti isosti siitä, että miellämme elämän tärkeimmät asiat eri tavalla (mikäli olen rivien välistä oikein lukenut), mutta olen havaitsevinamme siellä yhteistäkin pintaa. Ja ainakin sain omia ajatuksiani hieman jäsentymään, joten kiitoksia siitä.
Tuskin meillä on juurikaan eroja siinä. Veikkaan, että tämä keskustelu on enemmän periaatteellinen kuin käytännön ohjaama.
