Muutamia ajatuksia taklauskulttuurista ottamatta kantaa tai viittaamatta viime aikaisiin tilanteisiin.
Mielestäni peli on ollut murroksessa nyt hetken aikaa. Pidetään alkutilana sitten Pohjois-Amerikan nuorisojoukkuetta World Cupissa tai Vegasin nousua kärkikahinoihin ensimmäisellä kaudellaan, on selvää, että peli NHL:ssä on jatkuvasti nopeampaa ja enemmän pystysuunnan kiekkoa kuin kiekonhallintaa (2010-luvun taitteen Chicago/Detroit) tai päätypelin kautta jyyräämistä (saman ajanjakson Boston/Kings). Koskaan pelityyli ei kuitenkaan ole valmis, vaan vallitsevaa pelityyliä joko matkitaan tai siihen pyritään vastaamaan. Päätypelin kautta jyyräämisellä on viety mestaruuksia viime vuosinakin (Caps, Blues), vaikka Pensin pienimuotoinen dynastia vaikutti pelityylillään pysäyttämättömältä.
Pelityyliä ajaa eteenpäin ne pelaajat, jotka huipputasolle nousevat. NHL:ään on tullut jatkuvasti nopeita, taitavia ja myöskin pienikokoisempia pelaajia. He ajavat eteenpäin pelityylin murrosta. Pelaamisen nopeuteen vaikuttaa huomattavasti se, että taklaajan vastuuta on alettu korostamaan viime aikoina "pää ylös" -mantran sijaan. On erittäin loogista, että yhä taitavampia suorituksia pystyy kovemmassa temmossa suorittamaan katsoessaan kiekkoa. Pelaajat ovat taitavampia ja nopeampia kuin koskaan, ja ainakin tietty osa yleisöstä pitää tästä kehityksestä. Vaikka kulttuurin murros onkin kesken, on silti selvää, että taklaavat pelaajat ovat ottaneet oppia. Jos tuolla oikeasti haettaisiin pääkontakteja "pää ylös" -mantraa huudellen, vakavampia kolahduksia kävisi huomattavasti useammin. Toinen kulttuuria eteenpäin vievä voima tulee lisääntyneestä tietoisuudesta ja erityisesti huomioinnista terveysongelmia kohtaan. Nykyaikana ei väkivallalle urheilussa ole samanlaista erityiskohtelua, varsinkaan mikäli se tapahtuu tavallaan pelin oheistoimintana, eikä kuulu lajin ydintoimintaan.
Taklauksista tulee kuitenkin koko ajan yhä vaarallisempia. Taklaajan varusteet ovat kehittyneempiä kuin taklattavan varusteet. Taklaaja pystyy itseään vaurioittamatta ottamaan sellaista kontaktia, joka vaarantaa taklattavan. Samaan aikaan pelaajat pitävät yhä enemmän katsettaan kiekossa, koska niin on helpompi pelata, eikä tarvitse pelätä vastustajan taklausta samalla tavalla kuin ennen. Silloin vahingon (tai tahallisen, mutta se on taas eri keskustelu) myötä voi käydä ikävästikin. Pelaaja on valmistautunut pelaamaan taitokiekkoa, kun taas taklaaja näkee mahdollisuuden hyvälle taklaukselle. Kyse ei ole pelkästään siitä, että pää on huonommassa asemassa, jolloin taklaus kohdistuu päähän. Taklattava ei ole valmis ottamaan taklausta vastaan, mikä sekin itsessään aiheuttaa vaarallisemmat taklaukset. Osittain vaikutusta on myös kokoerolla. Ison pelaajan on lähes mahdotonta taklata oikein matalassa peliasennossa luistelevaa mahdollisesti pienempikokoista pelaajaa. Ainakin nykyisillä taklaustaidoilla.
Koska kulttuuri on murroksessa, väittelyä voidaan käydä paljonkin. Tällä hetkellä taklauspeliä ei ole kehitetty samalla tavalla kuin kiekollista peliä. Taklauksia suoritetaan samalla tavalla kuin ennen, vaikka kiekollisen pelaajan toiminta on erilaista. Luultavasti tulevaisuudessa NHL:ään saapuu pelaajia, jotka osaavat taklata paremmin, koska pelin evoluutio on vaatinut heitä kehittämään sitä ominaisuutta. Tällä hetkellä on vähän epäselvä tilanne taklauskulttuurin osalta. Tulisiko taklaajan yhä enemmän miettiä taklattavan peliasentoa? Luultavasti kyllä. Tulisiko kiekollisen pelaajan pelata kontaktilajin ohessa kiekollista peliä - siis toimia kiekollisena pienessä kontaktin pelossa - vai pelata ensisijaisesti kiekollisesti taitavaa peliä ja toivoa, ettei kukaan tule taklaamaan pahasti? Se on ehkä merkittävin kysymys. Onko jääkiekko kontaktilajin ohessa pelattava taitopeli vai taitopeli, jossa taklaukset kuuluvat peliin, muttei niin merkittävissä määrin.
Noh, suhteellisen haahuilevaa pohdintaa, jota on myöskin ylhäällä ruodittu. Keskustelua seuraamalla pysyy aika hyvin kärryillä siitä, millaista jääkiekkoa keskustelijat haluavat seurata. Ongelmana yleisesti on se, että keskustelua käydään yksittäistilanteen tapahtuessa, mikä on tietenkin ymmärrettävää mutta mahdollistaa tunteiden puuttumisen peliin. Ja se on oikein niin, mielestäni urheilu on ensisijaisesti tunneasia.
Henkilökohtaisesti seuraan mieluiten pelaajia, jotka pystyvät hienoihin suorituksiin jatkuvassa fyysisessä kontaktissa. Mielestäni Patrick Kane on yksi parhaista esimerkeistä. Vaatii todella paljon taitoa pystyä kiekolliseen peliin välttäen suurimman osan kontakteista. Siinä joutuu olemaan koko ajan aivan täysin eri tavalla hereillä kiekollisessa pelissään, kuin keskittyen vain omaan suoritukseen. Nykyaikana sitä ei ehkä vaaditakaan, jolloin yhä taitavammat suoritukset tulevat mahdollisiksi.
Ja kaikesta taklauspelistä tulee erottaa tahalliset vahingoittamisyritykset. Niitä ei mikään "pelin henki" saa oikeutetuiksi. Näkisin kuitenkin, että suurin osa päähän osuneista taklauksista ei ole vahingoittamisyrityksiä. Puolustaja tekee ratkaisun nopeassa aikaikkunassa, kiekollinen ei ole valmis taklaukseen, taklaaja suorittaa taklauksen kömpelösti -> monesti se ainakin jossain määrin päähän kolahtaa, varsinkin jos on kokoeroa. Rangaistus on nykysäännöillä paikallaan. Mutta tulisiko taklattavan olla nykyistä paremmin valmis ottamaan taklauksia vastaan?
E: Ehkä vielä tarkennukseksi, että teesinä on: mitä vähemmän taklauksia odotetaan, sitä vaarallisempia niistä tulee.