Eräs asia avautui minulle, ja ajattelin itsekin avauta eräästä asiasta samalla kertaa...
Laitoin toissapäivänä pitkästä aikaa Our Miragen
Unseen Relations lätyn mun CD-soittimeen ja annoin soida läpi, ensimmäistä kertaa ties miten moneen kuukauteen. Niin paljon kuin tästä levystä tykkäänkin niin tämä ykkössingle, Different Eyes on sellainen biisi jota soitatin vajaa vuosi sitten kyllästymiseen asti ja vähän ylikin ja jonka rinnastin läpi viime syksyn ja alkavan talven yhteen tiettyyn ihmiseen, ihmiseen joka myöhemmin kuitenkin jätti mut kylmällä tapaa taakseen ja sulki ulos näkymistään kuin olisin ollut koko ajan yksi merkityksetön kasa roskaa. Se sai mut kyseenalaistamaan omat ajatukseni, hetkellisesti jopa oman itseni ja sen, onko mun elämällä ylipäätään mitään tarkoitusta jäljellä.
Tammikuu 2020, makaan sänkyni pohjalla haluttomana liikkumaan, vilkaisen kännykästäni nopeasti kelloa ja toivon samalla salaa että huomena mua ei enää olisi täällä. En tajunnut tuolloin, että olin lastannut koko itsetuntoni sen ympärille, miten paljon saan arvostusta tietyltä naishenkilöltä. Ja kun sitten tajusin että en merkinnyt hänelle enää mitään, koin että mulla ei todellakaan ole mitään merkitystä maailmalle, koska olin tehnyt tästä ihmisestä elämäni keskipisteen. Siitä ajatuksesta luopuminen tuntui tuolloin, kuin olisi luovuttanut ikään kuin kaiken.
Itkin, itkin, surin ja ikävöin viikon ajan joka yö kunnes olin lopulta täysin kuiva kyyneleistä ja jäljellä oli enää pelkkä tyhjyys ja häpeä. Ja tuolloin tosiaan halusin jonkin aikaa vain haihtua ilmaan ja poistua maapallolta mahdollisimman kivuttomasti. Jälkikäteen tuo ajatus tuntuu raukkamaiselta, mutta olin silloin voimaton ja henkinen jaksamiseni lähes tulkoon nolla. En pystynyt syömään kunnolla enkä lopulta edes nukkumaan.
Olen kärsinyt joitain kertoja aiemminkin elämäni aikana masennuksesta mutta ikinä, koskaan aikaisemmin se ei ole ajanut mua niin haudan reunalle mitä olin tammikuussa ja oikeastaan toista kertaa vielä loppukeväästä, kun pakenin käsittelemättä jääneitä fiiliksiäni kirjoittamiseen ja omiin kuvitelmiini, kuitenkin tiedostaen itsekin tuolloin että fantasioin omaa elämääni ja maalailin fantasioita totuuksiksi paetakseni vaikeita tunteita.
Oikeastaan vasta kesän aikana aloin sitten kunnolla paranemaan kaikesta siitä kivusta ja sydämeen jääneistä haavoista. Kävin tossa alkuyöstä lukemassa pitkästä aikaa 18.6. kirjoittamani runon jolle annoin nimen
Heavy Feathers. Muistan laittaneeni sen tuonne runoketjuunkin keventääkseni painolastiani.
Toiseksi viimeinen kappale meni näin:
Life is so much about forgiving
And today I forgave myself cause
I know I had to forgive you too
Tajusin vasta myöhemmin noilla sanoillani samalla myöntyneeni päästämään lopultakin irti kaikesta siitä katkeruudesta ja inhosta, joka mulla oli ollut tätä ihmistä kohtaan meidän teiden erottua pysyvästi. En ole tuon jälkeen hänestä kirjoittanut ja toisaalta miksi kirjoittaisin, kun fiilis on että tämä episodi on loppuun käyty.
Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päätän viestini kertomalla vihdoin, mikä mulle tässä oikein avautui äsken kuunnellessani taas tuota samaista levyä läpi Spotifysta; Pystyn kuuntelemaan taas Different Eyesin lyriikoita ilman että se satuttaa, en saa niistä enää niin vahvoja flashbackeja tästä em. ihmisestä tätä biisiä kuunnellessani. Pystyn jälleen vain nauttimaan hyvästä musiikista ja lisäksi musta tuntuu, että tälle hienolle kipaleelle on rakentumassa pitkästä aikaa positiivisempi merkitys mun elämässä ja hyvä niin, positiivinen messagehan tällä biisillä on muutenkin.