En malta olla palaamatta vielä tähän. Pohdin tätä vielä lisää, ehkä enemmän kuin olisi tarpeen.
Tolkienin eri teokset ovat tyyliltään erilaisia. Hobitti on lastensatu, jossa tapahtuu hassuja asioita. Hobitti-leffojen virhe (ainakin yksi sellainen) oli yrittää sitoa se Tarun Sormusten Herrasta tyyliin, ja tarinan hassuudet eivät oikein taipuneet tähän. Ehkä ne olisi vain pitänyt jättää kokonaan pois, mutta toki se ei olisi enää ollut Hobitti. Taru Sormusten Herrasta on tyyliltään aikuisempi, vaikkakin tietyllä tapaa "satu" sekin ("fairy story", kuten Tolkien sanoisi). Vaikka tapahtumat ovat realistisempia ja sävy vakavampi, se päättyy onnellisesti voittoon. Voitolla on hintansa (niin toki myös Hobitissa), mutta hyvä voittaa, paha häviää.
Silmarillion on jotain aivan muuta. Silmarillionin hallitseva tunne on se, kuinka vääjäämättömästi kaikki suistuu tuhoon. Hetkellisiä voittoja voi saavuttaa, mutta kuitenkin lopulta Morgothin voitto on väistämätön. Siksi Silmarillion on niin erilainen lukukokemus, hitaasti etenevä katastrofi. Hetkelliset toivonpilkahdukset hiipuvat, kunnes lopulta ei ole muuta kuin hajanaisia pakolaisia, jotka hekin käyvät toistensa kimppuun... (Toki lopulta Morgoth kukistuu, mutta siitä ei juuri kerrota, eivätkä Keski-Maan haltiat tai ihmiset ole siinä mukana.)
Nyt oikeudet tekijöillä on vain TSH:hon, ei Silmarillioniin. Kuitenkin juuri tähän aikaan ja tarinaan Silmarillionin tunnelma olisi ollut oikea. Alkaen sormusten taonnasta aina Viimeisen Liiton sotaan asti kaikki vain vajoaa tuhoon, hetkellisistä toivonpilkahduksista huolimatta. Ja katsojan pitäisi juuri tietää se, että toivoa ei oikeastaan ole. Mahtisormusten tarina ei ole toimintajännäri, jossa arvuutellaan, kuka on kuka ja kuka teki mitä. Se on, kuten jo aiemmin sanoin, klassinen tragedia, jossa hyville hahmoille käy huonosti. Hetkellisiä voittoja, mutta vääjäämätön tuho odottaa kaikkia. Ensin Numenor näyttää pelastavan tilanteen, mutta sekin vajoaa pimeyteen ja meren syvyyksiin. Mikä tunne kaiken tämän jälkeen olisikaan Elendilin ja Gil-Galadin viimeinen voitto Orodruinin rinteillä...
Mutta sitä emme saaneet, emmekä saa. Ehkä se olisi ollut liian riskaabelia näin isolle produktiolle. Kuka uskaltaisi tehdä miljardilla dollarilla jotain muuta kuin mahdollisimman riskitöntä toimintaa? Vaikka ei nyt LOTRROP suoranaisesti toimintaakaan ole. Ehkä ongelma on se, ettei se ole kunnolla mitään. Juonta vievät eteenpäin McGuffinit ja huonosti pohjustetut paljastukset, jotka tekevät draamasta epäuskottavaa. Hyvä toiminta voisi olla viihdyttävää, mutta LOTRROP ei kykene paikkaamaan juonen köyhyyttä vauhdikkailla kohtauksilla. Se on ikään kuin toimintaelokuvan juonen omaava draama. Tämä siis tietenkin toista kautta katsomatta, mutta ymmärtääkseni se ei ole juuri ensimmäisestä parantanut.
Jos joskus olen haaveillut Silmarillionin filmatisoinnista, niin en enää. Vaikea uskoa, että se voisi mitenkään vetää vertoja sille, mitä omassa päässäni näen. Pitäisikin lukea taas uudestaan.