Kyllähän 80-luvun rockista pitää myös nostaa esiin Smack-yhtye, jota monet myöhemmät maailmankuuluisuudetkin diggailivat. Losin musagenressä ainakin Guns'n Rosesin Axl, Slash ja Izzy ovat saanee bändistä vaikutteìta: Nirvana, Mötley Crue etc..
Näin muistaakseni Smackin Latosaaressa aikoinaan ja tuon ajan kärkiyhtyeitä se oli. Suomi-musiikkia ei vaan tuohon aikaan osattu markkinoida nimeksikään. Kävihän pojat toki valtameren takana kokeilamassa, mutta suureen maineeseen bändi ei kuitenkaan itseään lyönyt, kuten heiltä ja Hanoilta musiikillìsia vaikutteita ottaneet amerikkalaisbändit myöhemmin garage- ja glamrockissa.
Tässä Smack veivaa Rollareiden kipaletta
Smack - Jumping Jack Flash (Mikkeli 1988) - YouTube
Smack oli Sielun Veljien ohella Suomen paras bändi aikoinaan. Sääli, että perisuomalaiseen tapaan ryssivät saumansa huolella silloin Losissa. Rane Raitsikka oli yksi suurimpia lapsuuden sankareita ja Smack tuli nahtyä moneen kertaan Lepakossa.
Itse olen sitä sukupolvea, että 70-80 luvun musa teki suurimman vaikutuksen. Elvistä, Beach Boysia, Little Richardia, Chuck Berryä, Eddie Cochrania, Simon & Garfunkelia ja Beatlesia tuli kuunneltua ihan skidinä vanhempien levyhyllystä. Sitten kummisedän poika nauhoitti mulle synttärilahjaksi kasetin, jonka toisella puolella oli AC/DC:n Let There Be Rock ja toisella puolella Ramonesin ensimmäinen. Jumalauta miten kolahti!
Ensimmäinen levy, jonka itse ostin oli Stray Catsien debyytti ja pian kaikki fyrkat menivätkin levyostoksiin, kaikki Ramonesit ja AccaDaccat oli saatava, Sex Pistols, Clash, The Who, Hassisen Kone...
Ala-asteella kolahti Kiss ja Hanoi Rocks ja hevi tuli kuvioihin, Black Sabbath, Iron Maiden, Judas Priest, Def Leppard ja ehkä eniten Van Halen - kun kuulin niiden ensimmäisen levyn ensimmäistä kertaa olin kirjaimellisesti monttu aivan auki hämmästyksestä. Samanlaisen reaktion on ainoastaan aiheuttanut se, kun kuulin Ramonesia ensimmäistä kertaa.
80-luku menikin pitkälti raskaan rockin merkeissä, Amerikan tahtiin pitkälti mentiin - tuli Aerosmith, Mötley Crue, Joan Jett, Guns'n'Roses ja mitä näitä nyt on... suurin osa oli aika geneerisiä ja mitäänsanomattomia Van Halen ja Mötley Crue-kopioita ja musa alkoi tuntua tylsältä. Jopa Van Halen ja Ramones tuntuivat menettäneen otteensa. Seksi myi ja musasta tuli tosi pöhöttynyttä. Kuka muistaa Pretty Boy Floydin? Tuskin kovin moni ja hyvä niin. Ei niin sysipaskojen bändien olisi pitänyt koskaan saada levytysdiiliä.
80-luvulla Amerikassa sentään tehtiin jotain ihan hyvää poppia, mm. MIchael Jackson, Prince ja superihanaääninen Susanna Hoffs Banglesin kanssa :) Sen sijaan Englannin popscene oli ihan tautista kuraa Stock/Aitken/Waterhead-tuotantoineen. Rick Astley? Just. Myös Englannin rockkenttä tuntui olevan kuollut, eipä tule mieleen muita hyviä bändejä kuin Queen.
Sitten alkoi kuulua kummia Amerikan suunnalta 80-luvun lopussa, sieltä rupesi tulemaan uutta, superenergistä soundia - Metallican, Anthraxin, Megadethin, Slayerin voimin. Kotimaisista bändeistä Stone veti potin himaan. Jytinää riitti! Ehkä 80-luvun lopun suurimman vaikutuksen meikäläiseen teki kuitenkin Faith No More, siinä oli bändi joka kuulosti ainoastaan itseltään.
Nykyään vanhana pappana olen huomannut, että olen ajautunut kuuntelemaan eniten taas niitä yhtyeitä, jotka kolisivat eniten pentuna, Ramonesia, Clashiä, vanhaa Halenia, AccaDaccaa, Beach Boysia, Rollareita, 4 ensimmäistä Aerosmith-levyä jne. Jos nyt ylipäätensä enää ehtii tai jaksaa kuunnella yhtään mitään :) Radion kuuntelemisen lopetin yli kymmenen vuotta sitten kun kyllästyin soittolistoihin, joten mulla ei ole hajuakaan mikä soundi/bändi/idoli on nyt jee ja pop. Pystyn elämään mainiosti sen asian kanssa.