Pavlikovsky
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Taisin olla 13v. ikäinen jolloin karkasin kun ei luvan kanssa päässyt synnyinkuntani paikallisen huvipaikan nuorten kauden avaukseen, jossa oli kauden avajaisissa soittamassa Peer Gunt. Nuori kloppi oli täysin myyty. Kaverini sattui vielä saamaan kovan keikan päätteeksi Erkinharjun heittämän rumpukapulan. Seuraavana kesänä bändiä oltiinkin sitten kattomassa tuolla Provinssissa. https://www.youtube.com/watch?v=QSMuP5VG_U0.
Joo kyllä Günt on ottanut heti alkumetreiltään kotimaisen voimarockin suitset vahvasti omiin käsiinsä ja on pidellyt niitä tähän astikin, välillä ote on meinannut lipsua, mutta sellainen tasaisen voimakas ja miehekäs ote on koko ajan ollut. Kilpailijoita tälle kapealle sektorille on aina välillä tullut, mutta melkeinpä ne samantien ovat hävinneetkin.
Timo Nikille on hattua nostettava, mies on jaksanut pitää alkuperäisenä gynttiläisenä edelleen tulta pesässä tämän bändin osalta ja se tuli on ollut rakkaus lajiin ja intohimo. Peer Güntin musassa taito ei välttämättä näyttele kovin suurta osaa ja hienoudet jätetään muille, mutta jos intohimo ja halu loppuu, niin sen kuulee tässä rockissa heti. Ja vielä kaikkien vuosien jälkeen, Nikki jaksaa painaa uusitun taustabändin kanssa.
Alkuperäisessä Peer Güntissä oli sitä jotain, vavisuttavaa äijä energiaa, viskin ja bensan katkuisia lyriikoita ja tervepäistä uhoa, jossa haistatetaan paskat kaikelle ylimääräiselle krumeluurille pelkällä asenteella. Ylläoleva Provinssirockin video on siitä oiva esimerkki, jota on tullut itsekin paljon katseltua. Nikki kähisee moottoriurheiluenglannilla ja Tokai vinkuu Teijojen pitäessä paketin jämäkkänä. Erkinharjun mäiske patteriston takana oli varsin eläimellistä noihin aikoihin.
Backseat, Good Girls Don`t, Fire Wire ja Don`t Mess with the Countryboys ovat vanhan Güntin eliittiä, mutta sen jälkeen taso notkahti, osittain rock-musan yleisenkin alakulon takia, mutta ikään kuin bändiltä loppuivat ideat ja olikohan siinä levy-yhtiöidenkin kanssa jonkinlaista säätöä tuohon aikaan. Pykälän väsyneen kuuloinen No Piercing, No Tattoo oli vielä vanhan Güntin joutsenlauluksi ihan kuunneltava tekele jo ikääntyneiltä miehiltä, mutta sen jälkeen alkoi viinanhuuruinen välienselvittely ja konfliktit ja Teijot nostivat kytkintä.
Hienoa, että Nikki päätti kasata Peer Güntin uudelleen, sillä bändissä on raikkautta (jos sitä voi Peer Güntissä olla) ja uudenlaista energiaa kenties uusien soittajienkin takana. Eihän tämä uusi, alkoholiton, Peer Günt enää se sama juttu ole kuin hurjina takavuosina, mutta ei pidäkään olla, pyörää ei bändin musassa edelleenkään keksitä uudelleen ja kissan silittelylinjalle ei olle lähdetty. No Guts, No Glory ja Buck The Odds ovat uuden Güntin toimesta todella toimivia vanhan koulukunnan Motörhead meets ZZ Top-boogielevyjä, jossa vanha rock`n roll-perusasiaa ei olla lähdetty siistimään. Uutta Güntiä on tullut livenäkin tsekattua ja on sanottava, että bändi on edelleen vahvimmillaan livenä, vähän epäsiistissä kapakassa, jossa taustalla tuoksahtelee testosteroni ja Johnny black label. Suosittelen.