1970–1980 luvun rock

[kalkkifredi]

Uusi levy tuli ostettua sieltä mukaan ja ei nuo biisit juuri joudu vanhemman tuotannon rinnalla häpeämään.

No ei todellakaan joudu. Itseasiassa nämä Melrosen 2000-luvun julkaisut ovat kokonaisuuksina ehkä parasta Melrose-tuotantoa, josta ainoana miinuksena kasari- ja ysärijulkaisuihin verrattaessa tulee esiin basson päivittyminen lankkuversioon. Bändihän alkoi monipuolistamaan musiikkiaan toden teolla viimeistään sillon Full Musicin aikaan ja levy levyltä se soundi on alkanut iskostumaan. Got It Madea kuunnellessa voi vaan ihailla, kuinka vanhat rhythm n blues -kliseet yhdistyy garagen soundiin täydellisessä harmoniassa ja modernissa paketissa.

Jostain syystä moni pitää vieläkin Melrosea jonain revival-bändinä ja se leima on huutava vääryys. Melrose on kokonaisvaltainen rock-bändi, missä revival-junttien tietämys rajoittuu siihen iän ikuiseen 1-4-5-räntätäntän junnaamiseen.

 

[Ferris]

Onko Thunder pumppuna tuttu teille?

Kyllä kyseistä poppoota on tullut seurattua heti ekasta levystä lähtien. Bändin ekan kymmenen vuoden matsku on tuttua, mutta 2000-luvun tuotokset ovat jääneet huomattavasti vähemmälle kuuntelulle. Thunder on kuitenkin järjestänyt elämäni suurimman pettymyksen musiikki/keikkarintamalla. Tämä tapahtui 2000-luvun puolivälissä, kun olin innoissani ostanut liput bändin Tampereen keikalle. Vihdoinkin näkisi bändin livenä! Tottahan toki keikka peruuntui, muistaakseni heikon lippumyynnin takia. Silloin oikeasti ei ollut itku kaukana, sillä tämä bändi on yhdessä King's X:n kanssa ne musiikkiaktit, jotka elinaikana pitäisi päästä vielä kokemaan.

Täpärästi vielä 80-luvun puolella perustettu brittiläinen Thunder mahtunee vielä tähän ketjuun (yhtye kulki aiemmin 80-luvulla nimillä Nuthin` Fancy ja Terraplane). Thunder on ollut sitä saarivaltion rock-skenen kakkos- tai kolmoskenttää ennemminkin ja isoimmat maineteot yhtye teki pitkin 90-lukua 3-4:llä ensimmäisellä levyllään varsin mukavan bluespohjaisella jytärockillaan. Vokalisti Danny Bowes, kitaristi Luke Morley ja rumpali Gary James ovat olleet yhtyeen kulmakiviä kaikki vuodet, vaikka noin muuten kokoonpano on vaihdellut.

Thunder on tosiaan niitä bändejä, joille olisi suonut isompaakin menestystä. Livenä helvetin hyvin toimiva viisikko, jossa laulajalla pirun hyvä rokkiääni. Materiaaliltaan sellaista pirun hyvin tehtyä tavaraa, jossa ei kauheasti mitään uutta ole, mutta niin vaan aina bändin piisistään Thunderiksi tunnistaa. Yhtyeen viisi ekaa levyä (neljä studiota, viides live) ovat todella vankkaa bluespohjaista englantilaista rokkia. Nuo levyt + livedvd tuli ostettua aina heti ilmestymisen jälkeen ja niihin perehtyminen oli todella syvällistä.

Viides studiolevy (Giving the GAme away) oli sitten jotenkin aikas väljähtynyt ja bändi jäi unholaan sen jälkeen kun päättivät pistää pillit pussiin. Sitten pääsi käymäänkin niin, että havahduin bändiin uudelleen vasta Magnificent Sevenin aikoihin eli olin missannut Shooting at the Sunin ilmestymisen kokonaan. Muutenkin nämä 2000-luvun levyt sisälsivät jonkun verran hyviä biisejä, mutta kokonaisuuksina eivät päässeet muistini mukaan lähellekään 90-luvun levyjä. Jos en väärin muista niin seuraava levy (Robert Johnson's Tombstone) oli sellainen mitä tuli kuunneltua vähän enemmänkin. Sen sijaan seuraavasta eli Bangista ei ole mitään mielikuvaa. Näyttää tuo koneelta löytyvän, mutten kyllä muista yhtään biisiä edes nimeltä.

Aivan kokonaan ei Thunder-miesten tekeleet jääneet huomiotta, sillä Morleyn The Union-viritelmän kolme 2010-luvulla levyä olivat pirun hyvää engelsmannirokkia. Paljonhan niissä on Thunder-sävyjä, mutta erilaiseksi ne tekee see, että Unionin biisit Morley on tehnyt laulaja Peter Shoulderin kanssa. The Unionin tuotantoon kannattaa tutustua!

Yhtye ehti lopettaa toimintansa milleniumin aikaan vain sen takia, että tekisivät comebackin muutamien levyjen sekä kiertueiden muodossa ja uusi lopettaminen tapahtui muutama vuosi sitten, mutta ei veteraanit lavoilta osaa olla pois vaan 2011 yhtye teki jälleen rock-maailmassa voisi sanoa odotetun comebackin lavoille. Helmikuun puolivälissä yhtye teki uuden studioalbumin lähes 8 vuoteen ja hyvältähän ja ennen kaikkea perusvarmalta Luke Morleyn Thunderilta tämä kuulostaa. Saarivaltion levylistalla mentiin kympin sakkiin heti sitten vuoden 1995 Behind Close Doorsin mikä on harvinaista tällaisiltä underground-rokkikukoilta nykyään. The Who-koukkuja olen kuulevinani levyltä mikä ei olisi yllätys, koska Morley on kova The Whon lipunheiluttaja.

Jos en väärin muista niin bändi taisi ensimmäisen kerran lopettaa pitkälti sen takia, että yhtye ei enää saanut sellaista levytyssopimusta, millä olisi kannattanut jatkaa hommaa eteenpäin. Oliko myös niin että bändin manageri oli huippuvuosina ottanut isot siivut bändin tuotoista ja kaverit olivat aika puilla paljailla vaikka olivat kohtuullisen hyvin myyneetkin levyjä? Pari vuotta meni "hajonneena" ja tekivät sitten pari yksittäistä keikkaa vain huomatakseen että fanit eivät ole unohtaneet heitä. Jos en väärin muista, niin Thunderilla oli varsin aktiiviset kotisivut sinäkin aikana kun bändi ei enää ollut kasassa. Muutenkin bändillä on ollut uskolliset fanit, joille bändi on järkännyt tasaisesti kaikenlaista erikoismatskua. 2000-luvulla äijät ovatkin ottaneet hommat omiin käsiinsä eli levyt tehdään omalle levymerkille ja ainakin alkuun vastasivat myös ite keikkamyynnistä.

Thunderin uusin levy Wonder Days kuulosti heti alusta lähtien selkeästi bändin parhaimmalta tuotokselta 2000-luvulla. Jo ekan kuuntelun jälkeen tuli tunne, että tähän täytyy paneutuakin kunnolla. Levyllä on paljon raikkaampi meno ja mikä tärkeintä mukaan on tullut myös vähän vauhdikkaampia ja hardrockimpeja ralleja. Muistikuvani mukaan näitä ei paljoa ole 2000-luvun levyillä kuultu ja se teki ainakin meikäläiselle levyt aika tasapaksuiksi. Yhdeksi henkilökohtaiseksi suosikiksi onkin noussut "The Prophet", jossa on säkeistössä sellainen mukava Heartin Barracudamainen poljento. Kun tuosta Who'sta oli Pavlilla puhetta, niin tässä biisissä on paikoitellen nimenomaisesti sellaista kitarointia, johon voi helposti kuvitella P. Townsendin tuulimyllykitarointia. :)

Onhan tuollakin levyllä pari aika perusblues/rokkistandardia (mm. I love the weekend) mukana, mutta ei sekään ole huono juttu kun ne osaa tehdä ammattitaidolla. Nimibiisi polkaisee levyn käyntiin perinteiseen 90-luvun Thunder-tyyliin: säkeistöt napakkaa rokkiriffittelyä ja kertseihin laitetaan melodiaa hieman mollipohjalta. Siihen päälle sitten parit yksittäiset koukut (kitarasoolo ja köörilaulut c-osassa(?). On vaan niin pirun hienoa kitararokkia! Ihan vanhakin innostuu, antakee anteeks. :)

Tässä maistiaista, niin voitte lynkata jos liioittelen:
Thunder "Wonder Days" Live at Loud Park, Japan 2014 from the new album "Wonder Days" - YouTube

Edit: Sen verran piti vielä mainita, että kun Pavlikovsky tuolla aikaisemmin luettelet nuo bändin "runkopelaajat", niin kyllä laskisin kakkoskitaristi Ben Matthewsin mukaan tuohon ryhmään. Onhan mies ollut mukana ekasta Thunder-levystä lähtien, vaikka jääkin ehkä vähän Morleyn varjoon.

Edit2. Lisätty youtube-linkkejä eli modeille tiedoksi:kaikki linkit vievät Youtubessa olevaan Thunder-matskuun.

 

[Pavlikovsky]

Tämä tapahtui 2000-luvun puolivälissä, kun olin innoissani ostanut liput bändin Tampereen keikalle. Vihdoinkin näkisi bändin livenä! Tottahan toki keikka peruuntui, muistaakseni heikon lippumyynnin takia. Silloin oikeasti ei ollut itku kaukana, sillä tämä bändi on yhdessä King's X:n kanssa ne musiikkiaktit, jotka elinaikana pitäisi päästä vielä kokemaan.

....................

Thunder on tosiaan niitä bändejä, joille olisi suonut isompaakin menestystä. Livenä helvetin hyvin toimiva viisikko, jossa laulajalla pirun hyvä rokkiääni. Materiaaliltaan sellaista pirun hyvin tehtyä tavaraa, jossa ei kauheasti mitään uutta ole, mutta niin vaan aina bändin piisistään Thunderiksi tunnistaa. Yhtyeen viisi ekaa levyä (neljä studiota, viides live) ovat todella vankkaa bluespohjaista englantilaista rokkia. Nuo levyt + livedvd tuli ostettua aina heti ilmestymisen jälkeen ja niihin perehtyminen oli todella syvällistä.

.............................................

Thunderin uusin levy Wonder Days kuulosti heti alusta lähtien selkeästi bändin parhaimmalta tuotokselta 2000-luvulla. Jo ekan kuuntelun jälkeen tuli tunne, että tähän täytyy paneutuakin kunnolla. Levyllä on paljon raikkaampi meno ja mikä tärkeintä mukaan on tullut myös vähän vauhdikkaampia ja hardrockimpeja ralleja. .

Joo ihan totta, nuo peruuttamispäätökset kirvelee mieltä pitkään, kun vielä esiintyvää bändiä on odottanut kuin kuuta nousevaa. Sairastapaukset ovat inhimillisiä syitä, mutta kai nuo määrät vähän bändeittäin vaihtelevat, että kuinka iso %-määrä pitää olla myytynä tikettejä etukäteen, ettei vahvistimen piuhoja vedetä seinästä irti ennen aikojaan. Kuvastaa kuitenkin, että homma on pitkälti bisnestä ja kuvetta on näiden erityisesti pienempien vanhojen suuruuksienkin erityisesti saatava, jotta leipää tulisi kotiin. Tyhjille tai edes puolityhjille tanssisaleille esiintyminen ei ole koskaan yhtyeen eikä järjestäjän etu ja vaikka kuinka nämä vanhat rokkipierutkin toistelisivat, että "rakkaudesta lajiin vielä näillä vuosikymmenillä", niin kyllä taustalla on myös pätäkän tarve ihan niin kuin meillä muillakin työssäkäyvillä.

Tämä ongelma on ilmeinen näiden laskevan auringon rock-dinojen kohdalla ja riski on aina olemassa, koska nämä entiset suuruudet tuppaavat olemaan kuitenkin Suomenkin kokoisessa maassa niin pienen porukan juttu, että riippuen esiintyjästä ennakkomyynti voi olla hyvin hankalaa ja ennakkopilettejä ostavat vain pitkäaikaiset yhtyeen seuraajat ja niitä ei välttämättä ole kuin se "kourallinen", mutta sitäkin fanaattisempi diggariryhmä. Tämä sama ilmiö tapahtui muutama vuosi sitten Ted Nugentin Suomen keikan kohdalla, kun miehen piti tulla muistaakseni Tavastialle, mutta Uncle-Ted vetikin koko homman takaisin, kun ei pilettejä mennyt kaupaksi etukäteen. Ymmärrän, ettei vanhan ja äkäisen detroitilaisen vaarin patrioottispoliittinen southern-räksytys ole kovin muodikasta ja edes kaikkien rock`n roll-fanien juttu, mutta pettymys tuo oli kun itsekin tuonne piti suunnata. Ettei peräti Deep Purplekin olisi kärsinyt saman kohtalon pari vuotta sitten Suomessa, kun ramppasivat puolestaan niin tiheään Suomessa. Onhan tuo aina tavallaan viesti yhtyeellekin jostain, mutta riski on aina, että liekö artisti/yhtye Suomeen enää tulee, kun huomaa ettei kysyntää ole edes yhteen keikkaan.

................

Thunderin musiikissa ei tosiaan keksitä mitään uutta eikä ole koskaan keksitykään, mutta on ollut neronleimaus aikanaan alkaa työstää yhtyeen nimellä juurekasta bluespohjaista rockia, koska varsinkin livenä tuolle on aina tarvetta ja kyllähän se levylläkin aina toimii asiaan vihkiytyneille. On totta, että Thunderilla on se oma soundinsa ja tunnistettava tyylinsä koska se on elinehto niin rock-musiikissa kuin etenkin bluesissa, jota voidaan veivata samalla tapaa tuhansien artistien ja yhtyeiden toimesta, mutta vain taitavimmat pystyvät tuomaan siihen kolmisointuun mukaan sen "oman allekirjoituksen", jonka Thunder on eittämättä pystynyt tekemään ihan viimeisimpään levyyn asti.

........................

Komppaan myös tätä. Parhaalta Thunderilta kuulostaa sitten kovimpien menestyslevyjen ja juurikin sellaista raikkautta tuoreenlaista poljentoa yhtye on saanut luotua levylle, vaikka samaa perusasiaa tässä edelleen kierretään niin kuin aikaisemminkin. Pari nopeampaa hard rock-kiekaisua piristää kummasti tunnelmaa, joka on kieltämättä ollut viime levyillä tasapaksua. Hyvä, että yhtye jaksaa edelleen svengata. Koska levy on saanut noin hyvän vastaanoton yleisestikin, niin ei tämä Thunderin joutsenlauluksi tule jäämään todennäköisesti.

 

[heavy]

Tämä sama ilmiö tapahtui muutama vuosi sitten Ted Nugentin Suomen keikan kohdalla, kun miehen piti tulla muistaakseni Tavastialle, mutta Uncle-Ted vetikin koko homman takaisin, kun ei pilettejä mennyt kaupaksi etukäteen.

Kaapelitehdas oli tuo aiottu konserttipaikka, ja se varmasti oli suuri ongelma tässäkin tapauksessa. En ole ainoa joka välttää viimeiseen asti kyseistä kiviluolaa keikkapaikkana, sen verran huonot kokemukset siellä käydyistä keikoista on jäänyt. Ted myi kuitenkin paria vuotta aikaisemmin Kulttuuritalon salin täyteen ja varsin tyytyväistä porukkaa keikan jälkeen paikalta pois virtasi, että kyllä Suomessa faneja riitttäisi jos vain aika ja paikka olisivat oikeat.

Nugent oli aikoinaan yksi merkittävä tekijä oman musiikillisen suuntautumisen kehittymisessä ja kyllä miehen ensimmäinen soololevy edelleen kuuluu omien autiosaarenlevyjen pinoon. Olin joskus varma ettei mies ikinä tänne asti saavu keikkailemaan, joten yksi onnellisimpia päiviä elämässä oli kun jenkeissä onnistuin miehen keikan näkemään 90-luvulla. Olin muuten varmaan aika poikeava ilmestys sen keikan yleisössä kun muu yleisö koostui takatukka- ja stetsonpäistä :-D

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Kaapelitehdas oli tuo aiottu konserttipaikka, ja se varmasti oli suuri ongelma tässäkin tapauksessa. En ole ainoa joka välttää viimeiseen asti kyseistä kiviluolaa keikkapaikkana, sen verran huonot kokemukset siellä käydyistä keikoista on jäänyt. Ted myi kuitenkin paria vuotta aikaisemmin Kulttuuritalon salin täyteen ja varsin tyytyväistä porukkaa keikan jälkeen paikalta pois virtasi, että kyllä Suomessa faneja riitttäisi jos vain aika ja paikka olisivat oikeat.

Nugent oli aikoinaan yksi merkittävä tekijä oman musiikillisen suuntautumisen kehittymisessä ja kyllä miehen ensimmäinen soololevy edelleen kuuluu omien autiosaarenlevyjen pinoon. Olin joskus varma ettei mies ikinä tänne asti saavu keikkailemaan, joten yksi onnellisimpia päiviä elämässä oli kun jenkeissä onnistuin miehen keikan näkemään 90-luvulla. Olin muuten varmaan aika poikeava ilmestys sen keikan yleisössä kun muu yleisö koostui takatukka- ja stetsonpäistä :-D

Kyllä, Kaapelitehtaalle oli Tedin tosiaan aikomus saapua. Vuosi oli 2008. Muistaakseni päivittelin tapahtunutta Jatkoajan konserttiopaspalstalla. Mielestäni huono markkinointi oli ainakin yhtenä osasyynä keikan perumiseen. Minäkin äkkäsin ko. keikan ihan sattumalta saman päivän aamuna, kun tieto peruuntumisesta oli jo mediassa. Olisin loppupäivästä ollut jo kyselemässä lippuja, mutta näin siinä sitten kävi.

Olen aivan samaa mieltä heavyn kanssa Kaapelitehtaan outoudesta Tedin keikkamestana. Jotenkin tuntuu myös, ettei suht konservatiivista junttirock-väkeä oikein saa houkutelluksi paikkaan, joka paremminkin sopii päät pillereissä reivaaville teknospedeille. Tavastia olisi Tedin paikka, tai ennemmin jokin Keskisen kauppa tai Köyliön Lallintalo kuin Kaapelitehdas. Tarkennan sen verran, ettei kenenkään pidä loukkaantua viittauksestani junttirock-väkeen, mutta jokainen Tedin live-esityksiä edes ruudun välityksellä tietää, että aika lailla on päivä tehnyt väriä monen katsojan niskapuolelle.

 

[Pavlikovsky]

Muistutellaan ketjuun, että brittiläisen hard rockin ikuinen aliarvostetun bändin-leiman saanut UFO on julkaissut vähä aika sitten jälleen uuden pitkäsoiton nimeltään A Consipiracy Of Stars. UFO on tehnyt tyylilleen uskollista boogie rockia pitkin 2000-lukua Schenkerillä ja ilman ja kupletin juoni on toiminut kuin pikajunan vessa, sillä ei UFO:n perinteitä vaalivassa jytässä mitään spesiaaliteettejä viljellä. Ukot osaavat hommansa ja kaikki muu on toissijaista. Toki välillä vähän laiskempi vaihde on saattanut jäädä silmään, mutta tälle levylle kierroksia on lisätty temmon suhteen. Melodioiden suhteen tämä rykmentti on ollut aina ajan tasalla ja sävellys-sudit ovat iskussa, pitkälti kiitos teräsvaari Phil Moggin sekä Vinnie Mooren ja Paul Raymondin. Kaiken kaikkiaan parasta UFO:a tämä on sitten Walk On Waterin, näin sanoisin. Harmittavan vähän huomioita yhtye saa esim. täällä Suomessa muihin aikalaisiinsa nähden. Vaikka isoista hiteistä on aikaa, niin aika on käsitellyt yhtyettä varsin suopeasti ja onhan Mogg karismaattinen rokkikukko edelleen siinä missä Ian Gillankin. Livenä UFO:n lento on edelleen tasaisen vakaata ja ehdan rock-show:n tekemisessä yhtye näyttää edelleen monille nuoremmille kollegoilleen närhen munat.

Youtubesta full album, mutta löytyy tuolta yksittäisiäkin kappaleita: UFO - A Conspiracy Of Stars - Ganzes Album 2015 - YouTube

 

[Pavlikovsky]

Piti vielä eilen lisätä viestiin, että alkuvuosi on ollut veteraaniyhtyeille vaihteeksi taas kukoistavampaa aikaa mitä tulee levytyksiin. Nythän alkuvuodesta yllä mainittu UFO junttasi levyllisen juurirockia ulos siinä missä onnistunut Thin Lizzy-tribuuttijyrä Black Star Riders julkaisi uuden levyn ja Europen toisen tulemisen toinen levy hammond-heviä näki päivänvalon vähä aika sitten. Scorpions ja Toto ovat myös lyöneet uuden pitkäsoiton ulos, jotka lienevät myös tämän ketjun tavaraa, tosin kumpikaan noista kahdesta ei edusta juuri omaa musiikkimakuani aivan suoraan, mutta pitkästä urasta pitää hattua nostaa. Klassiselle rockille on edelleen kysyntää ja uskon, että tämä kohderyhmä on edelleen aktiivisinta fyysisen levypainoksen hankkijaryhmää.

 

[Pavlikovsky]

John Fogerty 70 vuotta!

Legendaarinen John F. se otti ja täytti torstaina kunnioitettavat 70 vuotta ja liittyi seiskakymppisten rokkiveteraanien pirteään joukkoon näin ollen uutena jäsenenä. Hiljattain samaa klubiin ovat liittyneet mm. Slowhand Clapton ja Jimmy Pagekin ja aikaisemminhan siellä jo rollarivaarit mm. ovat vahvasti edustettuna. Lisää tämän ikäpolven rock-sankareita on liittymässä samaan ikään tulevina vuosina, jos vain terveys riittää, joten jonkinlaisena virstanpylväänä tuota ikää voidaan pitää.

Fogertysta on juttua aikaisemminkin ollut tässä ketjussa, mutta Radio Suomen Fogerty-illan innoittamana on edelleen todettava, että tässä on kyllä rock and roll-historian yksi tunnistettavimmista, urauurtavimmista ja kekseliäimmistä riffikuninkaista mitä biisintekoon ja soittoon tulee. CCR oli oikeastaan jo 60-luvun lopun juttu, mutta Creedence teki selvää jälkeä lyhyessä ja ytimekkäässä ajassa eli neljässä vuodessa 7 levyä, joissa ei juuri ainuttakaan heikkoa kappaletta ole vaikka Mardi Gras oli jo hieman tutummasta linjasta poikkeavaa kantria. Tuota levytystahtia tänä päivänä kauhistellaan edelleen, kun yhtä levyä saatetaan hioa parhaimmillaan (pahimmillaan) vuosikaudet. Vaikka Fogerty on Kalifornian kasvatteja, niin miehen luoma syvän etelän swamp-soundi on todella väkevä siinä missä myös miehen tulkinta kaikilla CCR-levyillä ja toki myöhemmillä sooloillakin. CCR oli raju nousukas ja melkoinen pikavoitto myös huonoine puolineen ja rajut riidat sekä muut ristiriidat pilasivat oikeastaan yhtyeen. Kädenvääntöä kappaleista, bändin nimenkäytöstä ja kaikesta muusta kliseiseen rock-elämään liittyvästä on väännetty raastuvan puolella suht verisestikin ja tämä on jättänyt syvät jäljet Fogertyyn. Mies on kuitenkin aina noussut jaloilleen ja varmasti kohtalaisen juureva ja fogertymainen soolotuotanto on ollut miehelle terapiaa aina näihin vuosiin asti.

Fogertyn soolomatskuihin mahtuu lähes vanhan CCR:n tasoista tavaraa kuin myös värittömiä riman alituksia eli tuotanto on paljon vaihtelevampaa kuin vanhalla hittikoneella. Kuitenkin Fogertyn sieltä on aina tunnistanut ja livenä mies on pitänyt tasonsa todella komeasti näihin ikävuosiin asti ja nykykondiksella tekee sen vielä hyvin pitkään. Fogertyn bändin muu soittokunta on täynnä rautaisia ammattilaisia ja vanhoja CCR-kappaleita juntataan nykytekniikan voimin hyvin pontevasti ulos ämyreistä, välillä jopa turhankin tanakasti mitä tulee Kenny Aronoffin rumputyöskentelyyn, joka poikkeaa takavuosien Doug Cliffordin vastaavasta huomattavasti. Kuitenkin Fogerty esittää kiertueesta ja vuodeesta toiseen maksavalle kansalle lojaalisti CCR;n ikivihreitä vailla turhaa uratuneisuutta ja vaikka siellä jokunen uusi pitkäsoitto tulisi aina ulos välillä CCR-hengessä, niin settilistat on sementoitu travelling bandeille ja green rivereille, näin se vain on.

Toivottavasti ikinuori Johnny jaksaa keikkailla ja puuhailla rytmimusiikin parissa mahdollisimman pitkään. Itse olen nähnyt Fogertyn kolmesti ja aina, kun Fogerty yhtyeineen saapuu Suomeen, niin yritän järjestellä asiat niin, että keikalle pääsen. Kun tämä mies vetää flanellipaidan päälle, ottaa skeban käteen ja astelee mikin ääreen, niin silloin on syytä Woodstock-legendaa kuunnella ja kunnioittaa hyvin tarkkaan!

 

[Jupe]

John Fogertylla ja CCR:llä on ollut iso merkitys mun lapsuuden ja nuoruuden musiikkeihin. Faija oli ehta CCR fani ja muistan että originaaleilta c-kaseteilta soiteltiin CCR:ää automatkoilla ja himassa 80-luvun alussa. Sittemmin fanitus siirtyi isobroidille ja sieltä löytyi jo Fogertyn soolotuotantoa ja junnuna tykkäsin myös näistä ei niin kriitikoiden lemppareista kuten Eye Of The Zombie. Ymmärrän ettei tämä matsku tipu CCR:ää diggaaville kovin helposti ja itse olin junnuna tietty paljon avoimempi kaikenlaiselle musalle. Voisinkin kuvailla niin päin että kuuntelin monen 60-70 luvun legendan kasarimusaa mielummin kuin uusien artistien kasarimusaa.

Onhan tämä biisi tylsä, mutta tuota kertsiä hoilasin silloin about 10-vuotiaana.
John Fogerty - Eye Of The Zombie original video - YouTube

Nykyään jos kuuntelen CCR:ää ja Fogertyn sooloa niin kierrän kaukaa tuon levyn, aina välillä on soitossa Centerfield ja CCR-tuotanto.

Toinen erikoisuus oli valtavirtaan verrattuna että mun ehdoton suosikki taas CCR-biiseistä oli monen vuoden ajan Cotton Fields ja olin tuota samaa ikäluokaa 7-10v. No sehän kuulostaakin ihan lastenlaululta ja osasin melkein ulkoa. :)
Creedence Clearwater Revival: Cotton Fields - YouTube

Faija osti vähistä rahoistaan John Fogertyn 2005 keikalle liput mutta ei päässyt paikalle joten itse olin fiilistelemässä tyttöystävän kanssa tämän keikan ja muistiin jäi erittäin hyvä rock-keikka, svengasi alusta loppuun, se ääni ja preesens on huikea. Uskon että rokkaa vielä 70v samoin kun rokkasi 60v kun itse näin herran. Tässä tuon keikan setlist:
John Fogerty Concert Setlist at Hartwall Areena, Helsinki on March 2, 2005 | setlist.fm


_

 

[Jupe]

Pistetään vielä bonarina tähän ketjuun toisen artistin lapsuuden suosikki joka sitten vähitellen hävisi tasokkaamman matskun alle, eli Eric Claptonia meillä oli perheessä kaikki levyt mutta pikkupoikana toimi ainoastaan tämä:
Eric Clapton - Lay down Sally - YouTube

Onko muilla vastaavia muistikuvia junnuvuosilta, vai oletteko kaikki ollut heti niin musiikaalisia jo esikoulussa että bongattu vain ne rock-musiikin mestariteokset?

_

 

[oiler99]

Minullakin innostus John Fogertyn musiikkiin on lapsuudesta lähtöisin. Isällä oli CCR:n best of-kasetti ja se oli kovassa käytössä automatkoilla. Varsinainen potinräjäyttäjä minun kohdallani oli kuitenkin vuoden 1997 Walkin' In A Hurricane ja ns. kissanpolkaisukitara. Pitkäaikainen unelma toteutui viimein Raatin stadionilla kesällä 2012, kun näin Fogertyn ensimmäistä kertaa livenä. Lämppärinä tuolla keikalla oli Eppu Normaali, joten hieno ilta se oli kaikin puolin. CCR:n versio I Heard It Through The Grapevinesta on 11-minuuttisessa pituudessaan silkkaa upeutta.

Creedence Clearwater Revival - I Heard It Through The Grapevine - YouTube

Fogertyn välit ex-CCR-bändikavereihin ovat tosiaan olleet aika jäiset. Siksi olikin melkoinen yllätys, kun äijä vuoden 2011 haastattelussa puhui myönteiseen sävyyn CCR:n mahdollisesta paluusta. Lopulta homma kuitenkin tyssäsi siihen, kun Clifford ja Cook haastoivat viime vuoden lopulla Fogertyn jälleen kerran oikeuteen. Tällä kertaa syynä oli CCR:n nimen käyttäminen markkinointikeinona 1969-teemalla kulkeneen Kanadan kiertueen yhteydessä.

 

[Pavlikovsky]

Onko muilla vastaavia muistikuvia junnuvuosilta, vai oletteko kaikki ollut heti niin musiikaalisia jo esikoulussa että bongattu vain ne rock-musiikin mestariteokset?

Kyllä se innostus lienee kehittynyt munkin kohdalla niistä Fogertyn soolopuolen jutuista, mutta hyvin nopeasti ovat nuo CCR-jutut tulleet mukaan. Pakkohan sitä oli heti hankkia kaikki CCR-pitkäsoitot hyllyyn ja luonnollisesti myös soolopuolen levyt. Aika tasaiseen sitä on tullut Fogertyn soolotuotantoa kuunneltua, mutta läheisintä tavaraa ovat olleet nämä rock`n roll-teemaiset levyt, esim. Blue Ridge Rangers ei ole koskaan ollut mun juttu, mutta ymmärrän toki Fogertyn kantrihenkisyyden kautta aikain.

Itse olin myös tuolla vuoden 2005 keikalla Hartwall Areenalla ja se oli melkoista juurirockin juhlaa alusta viimeisiin sointuihin saakka. Show käynnistyi travelling bandilla ja sitä seurasi green river, joten kupletin juoni aukesi samantien kaikille salissa olleille. 1997 ensimmäistä Fogertyn keikkaa Suomessa seuranneet ovat monet noteeranneet tuon keikan yhdeksi parhaista missä ovat koskaan olleet. Se hiipivä Born On The Bayoun kitarariffi, kun oli vallannut Areenan, niin siinä olivat sanat vähissä. Anyway, tuolla vuoden 2005 keikalla tanskalainen lämppärikin oli pirun kova pelimanni, Jakob Andersen band tai jotain sinnepäin? Kelpo rhythm & bluesia illan teeman mukaisesti.

 

[Jack of Spades]

Kyllähän 80-luvun rockista pitää myös nostaa esiin Smack-yhtye, jota monet myöhemmät maailmankuuluisuudetkin diggailivat. Losin musagenressä ainakin Guns'n Rosesin Axl, Slash ja Izzy ovat saanee bändistä vaikutteìta: Nirvana, Mötley Crue etc..

Näin muistaakseni Smackin Latosaaressa aikoinaan ja tuon ajan kärkiyhtyeitä se oli. Suomi-musiikkia ei vaan tuohon aikaan osattu markkinoida nimeksikään. Kävihän pojat toki valtameren takana kokeilamassa, mutta suureen maineeseen bändi ei kuitenkaan itseään lyönyt, kuten heiltä ja Hanoilta musiikillìsia vaikutteita ottaneet amerikkalaisbändit myöhemmin garage- ja glamrockissa.

Tässä Smack veivaa Rollareiden kipaletta Smack - Jumping Jack Flash (Mikkeli 1988) - YouTube

 

[winston]

Kyllähän 80-luvun rockista pitää myös nostaa esiin Smack-yhtye, jota monet myöhemmät maailmankuuluisuudetkin diggailivat. Losin musagenressä ainakin Guns'n Rosesin Axl, Slash ja Izzy ovat saanee bändistä vaikutteìta: Nirvana, Mötley Crue etc..

Näin muistaakseni Smackin Latosaaressa aikoinaan ja tuon ajan kärkiyhtyeitä se oli. Suomi-musiikkia ei vaan tuohon aikaan osattu markkinoida nimeksikään. Kävihän pojat toki valtameren takana kokeilamassa, mutta suureen maineeseen bändi ei kuitenkaan itseään lyönyt, kuten heiltä ja Hanoilta musiikillìsia vaikutteita ottaneet amerikkalaisbändit myöhemmin garage- ja glamrockissa.

Tässä Smack veivaa Rollareiden kipaletta Smack - Jumping Jack Flash (Mikkeli 1988) - YouTube

Smack oli Sielun Veljien ohella Suomen paras bändi aikoinaan. Sääli, että perisuomalaiseen tapaan ryssivät saumansa huolella silloin Losissa. Rane Raitsikka oli yksi suurimpia lapsuuden sankareita ja Smack tuli nahtyä moneen kertaan Lepakossa.

Itse olen sitä sukupolvea, että 70-80 luvun musa teki suurimman vaikutuksen. Elvistä, Beach Boysia, Little Richardia, Chuck Berryä, Eddie Cochrania, Simon & Garfunkelia ja Beatlesia tuli kuunneltua ihan skidinä vanhempien levyhyllystä. Sitten kummisedän poika nauhoitti mulle synttärilahjaksi kasetin, jonka toisella puolella oli AC/DC:n Let There Be Rock ja toisella puolella Ramonesin ensimmäinen. Jumalauta miten kolahti!

Ensimmäinen levy, jonka itse ostin oli Stray Catsien debyytti ja pian kaikki fyrkat menivätkin levyostoksiin, kaikki Ramonesit ja AccaDaccat oli saatava, Sex Pistols, Clash, The Who, Hassisen Kone...

Ala-asteella kolahti Kiss ja Hanoi Rocks ja hevi tuli kuvioihin, Black Sabbath, Iron Maiden, Judas Priest, Def Leppard ja ehkä eniten Van Halen - kun kuulin niiden ensimmäisen levyn ensimmäistä kertaa olin kirjaimellisesti monttu aivan auki hämmästyksestä. Samanlaisen reaktion on ainoastaan aiheuttanut se, kun kuulin Ramonesia ensimmäistä kertaa.

80-luku menikin pitkälti raskaan rockin merkeissä, Amerikan tahtiin pitkälti mentiin - tuli Aerosmith, Mötley Crue, Joan Jett, Guns'n'Roses ja mitä näitä nyt on... suurin osa oli aika geneerisiä ja mitäänsanomattomia Van Halen ja Mötley Crue-kopioita ja musa alkoi tuntua tylsältä. Jopa Van Halen ja Ramones tuntuivat menettäneen otteensa. Seksi myi ja musasta tuli tosi pöhöttynyttä. Kuka muistaa Pretty Boy Floydin? Tuskin kovin moni ja hyvä niin. Ei niin sysipaskojen bändien olisi pitänyt koskaan saada levytysdiiliä.

80-luvulla Amerikassa sentään tehtiin jotain ihan hyvää poppia, mm. MIchael Jackson, Prince ja superihanaääninen Susanna Hoffs Banglesin kanssa :) Sen sijaan Englannin popscene oli ihan tautista kuraa Stock/Aitken/Waterhead-tuotantoineen. Rick Astley? Just. Myös Englannin rockkenttä tuntui olevan kuollut, eipä tule mieleen muita hyviä bändejä kuin Queen.

Sitten alkoi kuulua kummia Amerikan suunnalta 80-luvun lopussa, sieltä rupesi tulemaan uutta, superenergistä soundia - Metallican, Anthraxin, Megadethin, Slayerin voimin. Kotimaisista bändeistä Stone veti potin himaan. Jytinää riitti! Ehkä 80-luvun lopun suurimman vaikutuksen meikäläiseen teki kuitenkin Faith No More, siinä oli bändi joka kuulosti ainoastaan itseltään.

Nykyään vanhana pappana olen huomannut, että olen ajautunut kuuntelemaan eniten taas niitä yhtyeitä, jotka kolisivat eniten pentuna, Ramonesia, Clashiä, vanhaa Halenia, AccaDaccaa, Beach Boysia, Rollareita, 4 ensimmäistä Aerosmith-levyä jne. Jos nyt ylipäätensä enää ehtii tai jaksaa kuunnella yhtään mitään :) Radion kuuntelemisen lopetin yli kymmenen vuotta sitten kun kyllästyin soittolistoihin, joten mulla ei ole hajuakaan mikä soundi/bändi/idoli on nyt jee ja pop. Pystyn elämään mainiosti sen asian kanssa.

 

[Pavlikovsky]

Ehkä enemmän southern rock-ketjun kauraa, mutta onko teille The Georgia Satellites tuttu? Itse tykkään palailla aina tasaisin väliajoin Georgian osavaltiosta ponnistaneiden rokkareiden svengaavaan tuotantoon kokoelman merkeissä. Dan Bairdin bändihän tämä oli ja neljä studiolevyä bändi teki tämän nimen alla, nykyään Bairdilla taitaa olla soolohommat pääosissa. Baird ei mukana enää ollut tuossa vuoden 1997 Shake Not Stirredillä. Yhtyettähän ei suinkaan ole kuopattu vaan bändi kiertelee edelleen matalalla profiililla Rick Richardsin johdolla, joka soittelee liidikitaraa ja laulaa. Mies on ainoa originaali vanhoista ajoista poppoossa, joten nimen käyttö edelleen on hyväksyttävää, vaikka Baird tahtipuikkoa aikanaan heiluttikin.

Tällainen kolmannen aallon etelän yhtye satelliitit on aina ollut ja se pienikin menestys, mitä southern rockin edustajille on suotu, on kiertänyt bändiä melko vahvasti läpi vuosien.

 

[UnenNukkuja]

Mitkä vanhat bändit olivat/ovat vieläkin tärkeitä musiikissanne.( nyt puhutaan 70-80 ROCK musiikista.)

Tälle naiselle nämä ovat tänä päivänä terapiaa:

Alice Cooper - Hell Is Living Without You
Helloween - A Tale That Wasn't Right
Rainbow - Temple Of The King
Aerosmith - Dream On (josta muuten todella kova versio on myös Ronnie James Dio + Yngwie Malmsteen -duo)
Judas Priest - Diamonds And Rust
Hanoi Rocks - Million Miles Away
Pink Floyd - High Hopes
Gary Moore - One Day
Ozzy Osbourne - I Just Want You

Eikä tuossa edes kaikki.

Sopisi myös löytämääni Maailman parhaimmat rock/heavy-balladit -aiheeseen

 

[Geezer]

Ehkä enemmän southern rock-ketjun kauraa, mutta onko teille The Georgia Satellites tuttu? Itse tykkään palailla aina tasaisin väliajoin Georgian osavaltiosta ponnistaneiden rokkareiden svengaavaan tuotantoon kokoelman merkeissä. Dan Bairdin bändihän tämä oli ja neljä studiolevyä bändi teki tämän nimen alla, nykyään Bairdilla taitaa olla soolohommat pääosissa. Baird ei mukana enää ollut tuossa vuoden 1997 Shake Not Stirredillä. Yhtyettähän ei suinkaan ole kuopattu vaan bändi kiertelee edelleen matalalla profiililla Rick Richardsin johdolla, joka soittelee liidikitaraa ja laulaa. Mies on ainoa originaali vanhoista ajoista poppoossa, joten nimen käyttö edelleen on hyväksyttävää, vaikka Baird tahtipuikkoa aikanaan heiluttikin.

Tällainen kolmannen aallon etelän yhtye satelliitit on aina ollut ja se pienikin menestys, mitä southern rockin edustajille on suotu, on kiertänyt bändiä melko vahvasti läpi vuosien.

Tuttu pumppu, joka on tullut nähty kertaalleen 90-luvun alussa Virtasalmella ja Dan Bairdin soolokeikankin kävin kyttäämässä hieman myöhemmin Tavastialla. Sen verran päivitystä Richardsin tämän päivän toimintaan, että hänen nykyinen bändinsa toimii nimellä The Western Sizzlers. En ole aivan varma, mutta käsittääkseni tämä sizzlers myös oli jonkinlainen pre-satellites ryhmä, jossa Bairdkin oli mukana silloin joskus yli 30 vuotta sitten. Se, mikä näissä veijareissa on "hauskaa", on heidän merkittävä innoitajansa on Status Quo, jonka musiikin juuret ovat kuitenkin heidän omalla "takapihallaan".

Yhden viisun verran Sizzlerisä:

The Western Sizzlers - I'll Die a Happy Man If It Kills Me

 

[Rankkari]

Tälle naiselle nämä ovat tänä päivänä terapiaa:
Rainbow - Temple Of The King

Tästä on olemassa useita loistavia versioita livenä Doogie Whiten kanssa. Tässä pari, tosin en löytänyt äkkiseltäni sitä, mikä on mulla koneellani. Blackmore osasi perfektionistinä soveltaa joka keikalle omia versioita tunnelman mukaan.
Blackmore's Rainbow - Temple of the King, live 1995 - YouTube
The Temple of the King live by Richie Blackmore's Rainbow - YouTube
Linkit vie youtubeen, jossa Temple of king biisistä pari versiota.

 

[UnenNukkuja]

Tästä on olemassa useita loistavia versioita livenä Doogie Whiten kanssa.

Juu, noita tullut itsekin kuunneltua. Pari hämmentävän hyvää vetoa löydän myös kotimaastamme.

Jarkko Aholan veto
Taage Laihon veto

youtubeen vievät nuokin, livepätkiä. Suosikkejani maamme miesäänistä nuo pari.

Rainbow-renkutusta tässä on tullut harrastettua enemmänkin. Stargazer on toinen, joka osuu ja uppoo heti.

 

[Rommeli]

@UnenNukkuja:

Pakko viilata pilkkua sen verran, että Ozzyn I Just Want You on tukevasti 90-luvun biisi. Ulkomuistista heitettynä vuodelta 95.

 

[UnenNukkuja]

@Rommeli

Auts, nyt teki viilaus kipeää ;) Joo, vähän hätäiseen tuli huitaistua se tuohon, sattui kuulumaan eräältä soittolistaltani sopivasti.

 

[bebeto]

Laitetaan tämä tänne kun 70-luvun musiikista on kyse.
Liisankadun Popstudiossa poppi pärisi ja proge venyi ja venyi | Elävä arkisto | yle.fi

Tuolta löytyy mainioita äänitallenteita mm. sellaisilta bändeiltä kuin Vanha Isäntä, Fyyralyyra, Orfeus, Haikara, Kalevala etc. Paljon materiaalia jota ei levytyksinä löydy, kannattaa tsekata.

 

[Joe Plop]

@UnenNukkuja

Kun pilkkua viilataan niin viilataan kunnolla... Pink Floydin High Hopes on myös 90-luvun kamaa...
Hyviä piisejä toki nuo molemmat ja käynee tähän ketjuun sormien välistä katsoen...

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Laitetaan tämä tänne kun 70-luvun musiikista on kyse.
Liisankadun Popstudiossa poppi pärisi ja proge venyi ja venyi | Elävä arkisto | yle.fi

Tuolta löytyy mainioita äänitallenteita mm. sellaisilta bändeiltä kuin Vanha Isäntä, Fyyralyyra, Orfeus, Haikara, Kalevala etc. Paljon materiaalia jota ei levytyksinä löydy, kannattaa tsekata.

Noiden 70-lukuisten progekokoonpanojen hyväkuntoisista vinyylilevyistä saa huimia hintoja nykypäivinä. Haikaran ekasta ja Geafarista saa pulittaa useampia satasia, ihan vähimmilläänkin. Hinnalle saa vastinetta sekä musiikin että kansitaiteen muodossa, Markus Heikkerön kannet ovat todella huolellista työtä.

Muutamat 80-luvun alun levyt ovat myös suht arvokasta riistaa tänä päivänä. Organin ja Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä -orkan älpeistä joutuu maksamaan monta kymppiä, ja keräilijoitä kiinnostaa moni tuon ajan marginaaliyhtye kasvavassa määrin. Kovin hitti lienee 30-35 -vuotta sitten julkaistu hc-punk. Muutamista tuotoksista keräilijät maksavat satasia ja jopa tuhansia, ulkomaita myöten.

 

[UnenNukkuja]

Aijaij, nyt on viillelty olo (eh eh), eikä vaan siksi, että juuri siistin kynteni. Mutta joo, tunnustan. Nuo bändit kaiken kaikkiaan soineet lähiviikkoina niin tiheään stereoistani, että ajatukseni sumeni.