Jos vedetään keskusteluun mukaan ilmastonmuutos, niin kaupunkikulttuuri osoittautuu väistämättä tuhokulttuuriksi. Kun ihmisiä ja vaurautta kasaantuu yhteen paikkaan, se luo sekä julkisesti että yksityisesti tarjottuja palveluita, jotka saavat ihmiset liikkeelle kuluttamaan. Kaupunkikulttuurin perusidea on kuluttamisessa, sosiaalisessa hyödyketodellisuudessa, jossa turhankuluttamisella hankitaan mielihyvää ja luodaan merkityksiä, joiden kautta ihmiset määrittävät itseään maailmassa. Jos kaupungissa asuvalla ihmisellä on vain rahaa, niin hän myös käyttää sitä ympärillä oleviin houkuttimiiin.
Asuminenkin
tuottaa enemmän päästöjä kaupungeissa, ja kun vielä työmatkan
mediaanipituus on pitempi tiheästi asutuilla seuduilla, niin kaupunkiasumisen ekologisuus ei kummoiselta vaikuta.
Poliitikkojen todellista halua suitsia ilmastonmuutosta voi tarkastella esimerkiksi sitä kautta, kuinka halukkaita he ovat karsimaan kaupunkien viihdetarjonnasta. Ihmiselle eivät ole pakollisia kulttuuripalvelut, eivät urheilutapahtumat eikä kahviloissa juokseminen tai turhan ostaminen. Aina kun poliitikko ajaa politiikkaa, joka saa ihmiset liikkeelle ja käyttämään rahaa, hän ajaa politiikkaa, joka kiihdyttää ympäristötuhoa.
Jotenkin kaupunkeihin pesiytyvää taloudellista toimeliaisuutta pitäisi saada suitsittua, mutta eipä siihen taida olla keinoja. Mitä enemmän ihmisiä ja rahaa kerääntyy pienelle alueelle, sitä enemmän sinne myös syntyy palveluita, jotka eivät ole sidoksissa ihmisen perustarpeisiin. Ne ovat olemassa, koska ihminen pystyy hankkimaan kuluttamalla itselleen mielihyvää.
Kehitys edennee siihen suuntaan, että vaurain omakotitaloon saakka yltävä väestö rakentaa elämänsä kaupunkien lähiympäristöihin. Tämä väestönosa yhdistää kulutuskeskeisen kaupunkimaisen elämäntavan pitkiin työmatkoihin.