15 vuotta tullut tupakoitua askillisen verran päivässä, ja vuorokausi sitten, tarkalleen ottaen 30 tuntia sitten, päätin, että nyt saa jumalauta tämä paskan imeminen luvan loppua. Lopullinen päätös syntyi, kun tupakoidessani aloin miettimään, että pitäisi varmaan mennä tupakalle. Siis mitä helvettiä, ettäkö ei enää nikotiinintarve täyty edes tupakoimalla, vaan pitäisi ilmeisesti poltella useampaa savuketta yhdellä kertaa niksojen laannuttamiseksi. Ei kiitos, se on loppu nyt, lopullisesti. Vituttaa tuo nikotiinin orjana oleminen nyt niin paljon, että olen valmis näyttämään keskaria tuleville vieroitusoireille, sillä sitä myrkkyä en aio enää elimistööni pumpata, missään muodossa. Tai itse asiassa oireet ovat päällä tälläkin hetkellä; päätä särkee julmetusti, hikoilen kuin sika eikä paikallaan meinaa pysyä. Ärtymys on myös sitä luokkaa, että avasin risiipussin sen verran kovakouraisesti, että nyt on sitten keittiö riisin peitossa. Riisiä, joka puolella. Mutta tupakkaa en aio enää suuhuni laittaa, se nyt vaan on niin. Enkä ole koskaan ennen edes harkinnut lopettamista, joten sikäli erikoista, että näin kertarysäyksellä olen täysin vakuuttunut lopettamisestani.
Sen verran vielä, että eniten tässä lopettamisessa ahdistaa se, että olen lukenut monia kauhutarinoita siitä, kuinka tupakoinnin lopettaneet vielä vuosienkin päästä ovat jollain tasolla koukussa tupakkaan, tai ainakin kokevat kiusauksia polttamisen suhteen, ja pahimmassa tapauksessa retkahtavat uudestaan polttamaan. Itse kun olen totaalisen väsynyt siihen, kuinka tupakka hallitsee elämääni ja muistuttaa jatkuvasti olemassaolostoon, niin en suoraan sanoen kestä ajatusta, että syöpäkääryle tulisi kummittelemaan ajatuksiini vielä vuosienkin jälkeen lopettamisesta. Että onko tosiaan niin, että aivot ovat lopullisesti vioittuneet, kun sen ensimmäisen tupakkasi olet vetänyt, eikä tupakasta pääse ainakaan ajatuksen tasolla lopullisesti eroon koskaan? Karmea ajatuskin, joskaan ei silti vaikuta lopettamispäätökseeni.