Matkalla alkoholismiin?

[Dino]

@Dino

Jonkinlainen surutyö ainakin minulla on kuulunut ja kuuluu edelleen, mitä tulee tuohon lapsuuden alkoholistikodissa kasvamiseen. Tuolla tunteiden tasolla käsittelee sitä, mitä on silloin lapsena menettänyt. Se auraa tietä siihen itsensä rakastamiseen ja toipumiseen.

Joskus luin jostain kirjasta, että se tunteiden käsittely on ikään kuin viimeinen, mutta samalla eniten huojuva junanvaunu tässä toipumisen tiessä. Niitä on myös syväjäädytetyiksi tunteiksi kuvattu. Kenties näin. Ainakin se on niin, että tuon tunnetyöskentelyn aikaa ja paikkaa en itse ole pystynyt päättämään. Ne tulevat silloin kun tulevat, eikä tunteitaan voi pakottaa esiin. Mutta silloin kun niitä tulee, niin niiden äärelle on ollut tärkeää pysähtyä, ja antaa niiden sitten kanssa tulla.

Enää en häpeä niitä tunteitani, vaan ymmärrän sen, että niiden syntyminen on ollut täysin normaalia siinä kasvuympäristössä, jossa olen kasvanut. En ole viallinen sen vuoksi, että minulla on tämmöisiä tunteita.

Kyllähän se alkoholistiperheessä kasvaminen on niin totaalisen epäterve ja kieroutunut ympäristö, että se vaatii pitkän prosessoinnin että ensinnäkin edes tunnistaa sen, missä helvetin karusellissa sitä on pyörinyt koko lapsuutensa ja aiemman elämänsä, puhumattakaan siitä että oppisi käsittelemään asiaa. Kun koko perheen elämä käytännössä pyörii sen alkoholistin ja alkoholismin ympärillä, niin se imee muilta mahdollisuudet toteuttaa omia halujaan ja käsitellä omia tunteitaan. Kaikessa täytyy aina ottaa huomioon se "asia josta ei puhuta", jota Tommy Hellsten nimittää "virtahevoksi olohuoneessa" ja se ohjaa koko perheen toimintaa siihen että kaikki tunteet täytyy blokata ja pitää sisällään. Tähän sisältyy myös sitten kaikki ne häpeän tunteet, itsesyytökset (joita alkoholistit on aika mestareita ruokkimaan...) ja monia muita sellaisia tunteita, joita pitää itse täysin turhaan jotenkin vääränä. Se on tosiaan pitkä prosessi että noista käytösmalleista ja ajatusmalleista pääsee irti ja siinä vaiheessa ollaan jo reilusti voiton puolella kun on päästy siihen, että aletaan käsittelemään niitä tunteita ja puhumaan niistä.

 

[adolf]

Se on tosiaan pitkä prosessi että noista käytösmalleista ja ajatusmalleista pääsee irti ja siinä vaiheessa ollaan jo reilusti voiton puolella kun on päästy siihen, että aletaan käsittelemään niitä tunteita ja puhumaan niistä.

Pitkällä ollaan myös mielestäni myös silloin, kun alkaa raottumaan itselleen se, että miten sitä itse on omissa ihmissuhteissaan toiminut ja toimii edelleen. Minulla esimerkiksi on sellainen tilanne ollut oikeastaan koko elämäni, että minulla on aina ollut kyllä paljon kavereita, mutta hyvin vähän sellaisia oikeita ystäviä, joille uskallan puhua mistä vaan, ja joille uskaltaisin näyttää sitä todellista itseäni. Ihmisten päästäminen lähelle on aina ollut aivan häkellyttävän vaikeaa, ja juuret siihen menee juuri sinne lapsuuteen. Tunnistankin tämmöisen läheisriippuvuuden itsestäni. Tuo sana itsessään on ehkä vähän huono kuvaamaan ilmiötä itsessään.

Jos tuon läheisriippuvuuden jotenkin yrittäisi tiivistää, niin mielestäni se on sellaista päättymätöntä hyväksynnän hakemista itsensä ulkopuolelta. Kun ei ole saanut kokea lapsena sellaista tervettä hyväksyntää ja rakkautta, niin sitä on sitten alkanut kerjäämään muualta. Olet vähän ikään, kuin hamsteri joka juoksee juoksupyörässä, mutta ei koskaan pääse perille. Et pääse, ennen kuin ymmärrät juoksevasi jonkin sellaisen perässä, jota et ikinä voi saavuttaa, ja tajuat pysähtyä. Tässäkin avaimena on se, että ymmärtää itse sen oman tilansa ja käyttäytymisensä.

Läheisriippuvuudesta toipumista on ainakin se, että oppii hyväksymään sen, jotta huolimatta siitä, että itsellä on tuollainen tausta, niin yksikään ihminen ei kuitenkaan ole minulle mitenkään velkaa sitä, että minut pitäisi jotenkin "rakastaa ehjäksi". Vastuu kuitenkin siitä lankeaa minulle itselleni. Sitä on vähän sitä itse tiedostamattaan tämmöisiä vaateita asettanut muille, ja sitten aivan kauhean herkästi reagoinut ihmisten sanomisiin täysin suhteettomilla tavoilla. Vielä silloin, kun itse join, niin silloin olin aivan täysin sokea omalle käyttäytymiselleni, ja sille, että miltä se oma toimintani muista ihmisistä on voinut tuntua.

Eli vaikka vastuu toipumisesta on minulla itselläni, niin heti perään on sanottava, että en tuohon silti yksin olisi pystynyt, vaan kyllä siihen muita ihmisiä tarvitsee. Me ollaan sosiaalisia, hyväksyntää ja rakkautta tarvitsevia olentoja kaikki. Yksin ja jossain umpiossa elämällä nuo tarpeet eivät koskaan voi tulla tyydytetyiksi. Pitää vaan ymmärtää se, että tuo on kaksisuuntainen tie. Ei se mitään ota, jos ei annakaan.

 

[Dino]

Pitkällä ollaan myös mielestäni myös silloin, kun alkaa raottumaan itselleen se, että miten sitä itse on omissa ihmissuhteissaan toiminut ja toimii edelleen. Minulla esimerkiksi on sellainen tilanne ollut oikeastaan koko elämäni, että minulla on aina ollut kyllä paljon kavereita, mutta hyvin vähän sellaisia oikeita ystäviä, joille uskallan puhua mistä vaan, ja joille uskaltaisin näyttää sitä todellista itseäni. Ihmisten päästäminen lähelle on aina ollut aivan häkellyttävän vaikeaa, ja juuret siihen menee juuri sinne lapsuuteen. Tunnistankin tämmöisen läheisriippuvuuden itsestäni. Tuo sana itsessään on ehkä vähän huono kuvaamaan ilmiötä itsessään.

Jos tuon läheisriippuvuuden jotenkin yrittäisi tiivistää, niin mielestäni se on sellaista päättymätöntä hyväksynnän hakemista itsensä ulkopuolelta. Kun ei ole saanut kokea lapsena sellaista tervettä hyväksyntää ja rakkautta, niin sitä on sitten alkanut kerjäämään muualta. Olet vähän ikään, kuin hamsteri joka juoksee juoksupyörässä, mutta ei koskaan pääse perille. Et pääse, ennen kuin ymmärrät juoksevasi jonkin sellaisen perässä, jota et ikinä voi saavuttaa, ja tajuat pysähtyä.

Ihan kuin lukisin omasta elämästäni! Juuri sama ongelma oli minullakin, että on ollut aina hyvin vaikeaa päästää ihmisiä lähelleen ja ollut myös aina joku selittämätön miellyttämisen tarve, josta vasta ihan viime vuosina oppinut irti. Ja vasta jälkikäteen on tajunnut monia asioita, mistä nämä epäterveet käytösmallit kumpuaa.

 

[Alejandro]

Täysin samanlaisia ajatuksia omassa päässäni kuin teillä, @adolf ja @Dino. Minulla on vain yksi kaveri, joka on elänyt alkoholistiperheessä, joten näistä asioista puhuminen on ylipäätänsä hankalaa, kun kaikki muut ovat eläneet enemmän tai vähemmän normaalin lapsuuden (tai mikä nyt onkaan normaalia). Veljieni kanssa käydään näitä asioita aina läpi, mutta on myös hyvä, että pääsee osallistumaan tällaiseen keskusteluun anonyymisti.

Itseäni on lähivuosina alkanut ärsyttämään suunnattomasti se miten typerästi olen käyttäytynyt tiettyjä ihmisiä kohtaan nuoruusvuosieni aikana. En tajunnut itsekään, että mikä minua riivasi. Nyt tiedän.

 

[Iisoppi]

Päihderiippuvuuteen ja alkoholismiin voi päästä ainoastaan juomalla alkoholia. Jos sinulla ei ole geeniperimää, voit juoda runsaasti jopa vuosikymmeniä ja nuo aiemmin tarkoittamani kolme steppiä etenevät suhteellisen hitaasti.

Minä en ole kasvanut alkoholistiperheessä. Enkä usko että minun kohdalla oli kyse geeniperimästä. Minun (lähi)suvussa ei ole yhtään (tiedettyä) alkoholistia tai edes juoppoa. Tämän takia sain ihan kunnolla tehdä vuosia töitä että minusta tuli alkoholisti. Ja jos olisin ajoissa pystynyt lopettamaan niin en olisi tässä jamassa. Mutta minä painoin vain menemään. Nuorena olin hyvin harkittu juoja enkä oikeastaan koskaan juonut liikaa. Mutta nuorena aikuisena, omilla ollessani aloin ajoittain juomaan ns. kunnolla. Ensin kännit kerran viikossa (yleensä maanantaina). Sitten pari kertaa (usein maanantai ja keskiviikko) viikossa. Ja lopulta se juominen olikin joka iltaista. Kun koulutus oli väärältä alalta ja piti vähän nollata. Opettelin juomaan krapulaan. Ja nautin siitä. Loppujen lopuksi join itseni parissa vuodessa satunnaisesta ryyppääjästä alkoholistiksi. Tietenkin kehitys oli pidempi aikainen. Mutta siitä ensimmäisestä kerrasta kun sain juotua krapulaan ja "paransin" sen (ns. näin valon) ja siihen kun join lähes jatkuvasti oli vain pari vuotta. Tietenkin voi ajatella että jos en sen kerran juhlien jälkeen olisi onnistunut juomaan krapulaan niin en olisi alkoholisoitunut. Mutta ei se mene niin, ongelma vaan odotti realisoitumista. Olin todella pahalla tiellä. Työtön, rahoissani, alkoholiin mieltynyt ja omissa oloissani.

Ja kyllä minä myönnän että minulla on sairaus. Mutta olen sitä mieltä että sen saaminen on ihan minun oma vikani. Jos en olisi loputtomiin juonut ja juonut niin minusta ei olisi tullut alkoholistia. Ja tottakai kadun että join itsestäni alkoholistin. Minulla ei vaan ollut eväitä lopettaa juomista ajoissa. En halunnut tajuta mihin kaikki voisi johtaa. Eikä minulla ollut huonoja esimerkkejä lähipiirissä. Siinä vaiheessa kun perhe ja ystävät alkoivat tajuta ja puuttua niin olin liian syvällä. Valitsin heidän sijastaan alkoholin. Olen todella todella kiitollinen että siinä vaiheessa kun halusin oikeasti apua juomisen lopettamiseen niin läheiset tukivat ja ottivat minut takaisin elämäänsä.

 

[Vesuri]

Siinä vaiheessa kun perhe ja ystävät alkoivat tajuta ja puuttua niin olin liian syvällä. Valitsin heidän sijastaan alkoholin. Olen todella todella kiitollinen että siinä vaiheessa kun halusin oikeasti apua juomisen lopettamiseen niin läheiset tukivat ja ottivat minut takaisin elämäänsä.

Aina pitääkin muistaa, että alkoholisti pitää hyväksyä ihmisenä mutta tekojaan ei.

 

[Dino]

Aina pitääkin muistaa, että alkoholisti pitää hyväksyä ihmisenä mutta tekojaan ei.

Juuri näin. Tämä on yksi syy, miksi meillä lopulta meni isän kanssa välit poikki kokonaan, kun hän tulkitsi meidän väliintulon siten, että me siskoni kanssa vihaamme häntä ihmisenä, eikä suostunut uskomaan ja ymmärtämään sitä että me vaan emme hyväksy sitä alkoholin vaikutuksen alla olevaa versiota hänestä, joka ei ole oikeastaan edes sama ihminen, ja emme siksi halua olla tämän version kanssa missään tekemisissä. Tätä ajatusta ei sitten saatu käännettyä mitenkään, kun omasta mielestään hänellä ei ole mitään ongelmaa ja me olemme vaan valehtelijoita jotka olemme keksineet koko ongelman mielikuvituksestamme. Ongelmana vielä se, että selvin päin ei suostunut keskustelemaan ollenkaan, vaan ainoastaan silloin kun humalatila oli riittävän vahva. Kun yrität sanoa, että minä en jankkaa humalaisen kanssa ja jutellaan sitten kun olet selvin päin, niin tulkinta on se että minä olen kiittämätön paska joka vihaa häntä.

 

[adolf]

Juuri näin. Tämä on yksi syy, miksi meillä lopulta meni isän kanssa välit poikki kokonaan, kun hän tulkitsi meidän väliintulon siten, että me siskoni kanssa vihaamme häntä ihmisenä, eikä suostunut uskomaan ja ymmärtämään sitä että me vaan emme hyväksy sitä alkoholin vaikutuksen alla olevaa versiota hänestä, joka ei ole oikeastaan edes sama ihminen, ja emme siksi halua olla tämän version kanssa missään tekemisissä. Tätä ajatusta ei sitten saatu käännettyä mitenkään, kun omasta mielestään hänellä ei ole mitään ongelmaa ja me olemme vaan valehtelijoita jotka olemme keksineet koko ongelman mielikuvituksestamme. Ongelmana vielä se, että selvin päin ei suostunut keskustelemaan ollenkaan, vaan ainoastaan silloin kun humalatila oli riittävän vahva. Kun yrität sanoa, että minä en jankkaa humalaisen kanssa ja jutellaan sitten kun olet selvin päin, niin tulkinta on se että minä olen kiittämätön paska joka vihaa häntä.

Kiva lukea näitä kirjoituksia, joissa ymmärretään sitä, että mitä se alkoholismi on sieltä kuplan sisäpuolelta. Joku voisi herkästi ajatella niin, että se on vain sitä, että ihminen dokaa liikaa ja hallitsemattomasti, ja sillä selvä. Mutta kun todellisuudessa siinä on kyse niin paljon muustakin. Se on juuri tuo henkinen pahoinvointi, joka saavuttaa vääjäämättä niin alkoholistin itsensä, kuin sitten läheiset siinä ympärilläkin.

Kaikki tässä viestissä vastaa omiakin kokemuksiani. Niin omilta juomavuosiltani, kuin sitten niiltä vuosilta, kun elin alkoholisti-isäni kanssa lapsena samassa taloudessa.

Se oikea ihminen häviää sen sairauden edessä pois, ja siihen tulee tilalle joku toinen. Juuri sitä se on. On tuo ollut itsestäänkin aika hurjaa ymmärtää, että miten uskomattoman tiukassa se oman tilan kieltäminen on ollut. Mutta miten mielettömän helpottavaa se samalla on, kun se ymmärrys vihdoinkin rupeaa tuon oman aivotoiminnan saavuttamaan.

 

[Dino]

Kiva lukea näitä kirjoituksia, joissa ymmärretään sitä, että mitä se alkoholismi on sieltä kuplan sisäpuolelta. Joku voisi herkästi ajatella niin, että se on vain sitä, että ihminen dokaa liikaa ja hallitsemattomasti, ja sillä selvä. Mutta kun todellisuudessa siinä on kyse niin paljon muustakin. Se on juuri tuo henkinen pahoinvointi, joka saavuttaa vääjäämättä niin alkoholistin itsensä, kuin sitten läheiset siinä ympärilläkin.

Kaikki tässä viestissä vastaa omiakin kokemuksiani. Niin omilta juomavuosiltani, kuin sitten niiltä vuosilta, kun elin alkoholisti-isäni kanssa lapsena samassa taloudessa.

Se oikea ihminen häviää sen sairauden edessä pois, ja siihen tulee tilalle joku toinen. Juuri sitä se on. On tuo ollut itsestäänkin aika hurjaa ymmärtää, että miten uskomattoman tiukassa se oman tilan kieltäminen on ollut. Mutta miten mielettömän helpottavaa se samalla on, kun se ymmärrys vihdoinkin rupeaa tuon oman aivotoiminnan saavuttamaan.

Joo, sitä on huomannut että kaikenlainen vertaistuki auttaa todella paljon ymmärtämään eri asioita. Niin sitä alkoholistin käytöstä kuin omaakin käytöstään eri tilanteissa, ja ennen kaikkea sitä miten ison osan elämästä tuo alkoholismi lopulta haukkaa sekä alkoholistilta itseltään että myös hänen läheisiltä ihmisiltään. Alkoholismista pari kirjaa kirjoittanut Kalle Lähde sanoikin jossakin haastattelussa hyvin, että alkoholistin koko perhe ja läheiset joutuu jatkuvasti kiihtyvän karusellin kyytiin. Alussa maisemia pystyy vielä seuraamaan joten kuten mutta vauhti kiihtyy kuin huomaamatta koko ajan ja lopulta mennään sellaista kyytiä että poskilihat irtoaa. Ja kaikkein kierointa siinä on se, että karusellin kyydissä olijat antavat sille karusellille itse koko ajan lisää kyytiä ymmärtämällä alkoholistia ja uskomalla hänen valheisiinsa.

Tuo on juuri pirullisinta, että sen karusellin kyydissä ei oikeastaan itsekään tajua sitä tilannetta, ja sen pyörimisen huomaa ehkä vasta sitten kun mennään ihan hallitsematonta kyytiä, vai jopa vasta sen jälkeen. Sekin on ongelmallista, että moni läheinen häpeilee ja salailee sitä asiaa alkoholistin puolesta, ja juuri siksi sitä ei huomaa edes välttämättä miten pahoin koko lähipiiri voi. Vasta kun uskaltaudut puhumaan asiasta ja saat vähän vertaistukea ihmisiltä jotka on kokeneet saman, niin alkaa huomata sen koko alkoholistin ympärillä olevan himmelin sairaan todellisuuden.

 

[adolf]

Sekin on ongelmallista, että moni läheinen häpeilee ja salailee sitä asiaa alkoholistin puolesta, ja juuri siksi sitä ei huomaa edes välttämättä miten pahoin koko lähipiiri voi. Vasta kun uskaltaudut puhumaan asiasta ja saat vähän vertaistukea ihmisiltä jotka on kokeneet saman, niin alkaa huomata sen koko alkoholistin ympärillä olevan himmelin sairaan todellisuuden.

Jep. Jos siihen on ihan pienestä lapsesta asti kasvanut, niin sitä voi olla tosi vaikeaa lähteä edes kyseenalaistamaan, että miten pahasti pielessä se omakin ajatusmaailma on. Kun ei oikein tiedä muustakaan. Alkoholisti on tavallaan siinä alkoholistiperheessä aina se joka pilliin viheltää, ja kaikki siinä perheessä hyppii sen hänen pillinsä mukaan. Aikuisilla on mahdollisuus valita, mutta lapsi ei mitenkään kykene valitsemaan vanhempiaan, eikä voi "vaan lähteä" jonnekin muualle. Siinä vähän väkisinkin sivussa sairastuu myös itse jollain tavalla, kun lapsena sellaisessa epänormaalissa kasvuympäristössä kasvaa. Minulla on itselläni vielä se, että vaikka äitini ei koskaan ole ollut alkoholisti, niin hän on alkoholistiperheen kasvatti itsekin, ja on niitä omia ongelmiaan hänkin kantanut tosi pitkälle omaan aikuisuuteensa asti. Ja jollain lailla niitä hänen ongelmiaan siirtyi myös minuun. Ne on juuri niitä henkisen puolen vaikeuksia, kun asioista ei puhuta.

Se on iso avain toipumisen tiellä, että ymmärtää itse ansaitsevansa parempaa, kuin sen oman huonovointisuutensa. Mutta kun sitä on niin tottunut johonkin, niin se oman huonovointisuutensa purkaminen ei käy ihan hetkessä.

 

[Dino]

Jep. Jos siihen on ihan pienestä lapsesta asti kasvanut, niin sitä voi olla tosi vaikeaa lähteä edes kyseenalaistamaan, että miten pahasti pielessä se omakin ajatusmaailma on. Kun ei oikein tiedä muustakaan. Alkoholisti on tavallaan siinä alkoholistiperheessä aina se joka pilliin viheltää, ja kaikki siinä perheessä hyppii sen hänen pillinsä mukaan. Aikuisilla on mahdollisuus valita, mutta lapsi ei mitenkään kykene valitsemaan vanhempiaan, eikä voi "vaan lähteä" jonnekin muualle. Siinä vähän väkisinkin sivussa sairastuu myös itse jollain tavalla, kun lapsena sellaisessa epänormaalissa kasvuympäristössä kasvaa.

Se on juuri näin! Perheen koko elämä pyörii sen alkoholistin ja piiloteltavan ongelman ympärillä, ja oikeastaan kukaan ei saa ja pysty olemaan oma itsensä ja elämään oman halunsa ja tarpeidensa mukaan vaan kaikki yrittää vaan sopeutua sen salatun ongelman ympärillä pyörimiseen. Ihan sairas ympäristö lapselle kasvaa, ja on lähes mahdotonta selvitä tuosta ilman henkisiä ongelmia.

Minullahan nuo purkautui esiteininä ja teininä jopa ihan fyysisinä ongelmina (sydämentykytykset, rytmihäiriön tunne, jatkuvat pahoinvointikohtaukset ja oksentelu), jotka näin jälkeenpäin olen tunnistanut ammatti-ihmisen vahvistamana paniikkihäiriön aiheuttamiksi. Mutta silloin tämän(kin) ongelman piti sisällään ja antoi kasvaa koko ajan suuremmaksi, kun eihän sitä voinut sanoa ääneen ettei vaan aiheuttaisi huolta ja ongelmia, minkä takia isän tarvitsisi alkaa juomaan. Koska itseäänhän niistä ryyppyputkista syyllisti, että kun en taaskaan ollut osannut käyttäytyä ja olla hyvä lapsi niin isän piti taas hävitä pariksi viikoksi pois kotoa. Täytyi yrittää sen jälkeen taas käyttäytyä paremmin ja olla enemmän mieliksi, etten taas aiheuttaisi moista mielipahaa.

Kun tuota näin jälkeen päin katsoo, niin onhan nuo omatkin silloiset ajatukset ja koko se elämä ihan täysin kipeää touhua. Ei ihme, että piti elää kolmekymppiseksi ennen kuin tuota möykkyä kykeni käsittelemään ja purkamaan, ja että siinä meni vielä useampi vuosi ennen kuin se oli kunnolla käyty läpi. Ja ei ihme, että koko aikuisiän on ollut todella vaikea vetää rajoja mihinkään koska miellyttämisen tarve on meinannut puskea omien tarpeiden ja jaksamisen yli.

 

[johnnywee]

Jaahas, 1kk alkoholitonta elämää takana. En koe, että varsinaista isoa ongelmaa on ikinä alkoholin kanssa ollut, mutta tissuttelu hiipinyt ihan perusarkeen liian usein.

Jossain vaiheessa iltabissen litkiminen oli verrattavissa aamukahviin - eli se vain kuului rutiineihin.

Latasin tuollaisen sovelluksen, joka yksinkertaisesti mittaa kuinka kauan olet ollut ilman alkoholia. Tollaset statistiikat toimii itsellä hyvänä motivaattorina, kun näkee koko ajan missä mennään. Suosittelen vahvasti sitä ainakin niille, jotka numeroista tykkää.

 

[Glove]

Jaahas, 1kk alkoholitonta elämää takana. En koe, että varsinaista isoa ongelmaa on ikinä alkoholin kanssa ollut, mutta tissuttelu hiipinyt ihan perusarkeen liian usein.

Jossain vaiheessa iltabissen litkiminen oli verrattavissa aamukahviin - eli se vain kuului rutiineihin.

Latasin tuollaisen sovelluksen, joka yksinkertaisesti mittaa kuinka kauan olet ollut ilman alkoholia. Tollaset statistiikat toimii itsellä hyvänä motivaattorina, kun näkee koko ajan missä mennään. Suosittelen vahvasti sitä ainakin niille, jotka numeroista tykkää.

Tykkään numeroista. Tosin tykkään viinastankin. Mikäs tämä sovellus on? Ei sillä, että olisi ongelmaa. Työviikon päätteeksi tulee otettua muutamia, että ei kai se ole ongelma kenellekään.

 

[Mane Schimanski]

Olen olevinaan työelämässä. Samaan aikaan vuosikausia opiskellut. 25 vuotta, nyt ei enää jaksa - tai jaksaa mutta joutaisi jo kuollakin...

 

[kiljander]

Jaahas, 1kk alkoholitonta elämää takana. En koe, että varsinaista isoa ongelmaa on ikinä alkoholin kanssa ollut, mutta tissuttelu hiipinyt ihan perusarkeen liian usein.

Jossain vaiheessa iltabissen litkiminen oli verrattavissa aamukahviin - eli se vain kuului rutiineihin.

Latasin tuollaisen sovelluksen, joka yksinkertaisesti mittaa kuinka kauan olet ollut ilman alkoholia. Tollaset statistiikat toimii itsellä hyvänä motivaattorina, kun näkee koko ajan missä mennään. Suosittelen vahvasti sitä ainakin niille, jotka numeroista tykkää.

Onko Appi ”I am sober”?. Erinomainen ja suosittelen kaikille jotka haluavat ottaa breikin alkoholista. Lisäksi suosittelen mm Ani Kellomäen kirjoja (erityisesti Tiedostavan siemailun taito) sekä tietysti Annie Gracen ”Selvin päin”.

 

[Kaheksas pakki]

Meillä juotiin kotona todella paljon alkoholia. Ulkoa päin katsottuna oltiin varmaan sellanen ihan normaali "hyvä perhe" - isä oli valtiolla hommissa ja äiti ollen pääsääntöisesti lasten kanssa kotona, tehden välillä jotain keikkahommia ravintoloissa. Todellisuudessa se oli kaukana hyvästä perheestä, mun mielestä se oli helvetillinen sirkus. Helvetillinen sirkus ehkä juuri sen takia että se oli sekopäistä, henkistä pelottelua mutta ikinä ei ollut mitään fyysistä uhkaa.

Olin 11-vuotias kun isosiskoni täytti 18 ja muutti heti omilleen. Muistan vieläkin kun itkin hänelle ettei hän voi muuttaa pois, koska kuka sitten pitää huolta kaikesta arjen askareista, hänen tehdessä ruuat, auttoi läksyissä, siivosi jne. Sisko vastasi ettei yksinkertaisesti enää jaksa. Samoihin aikoihin toinen isoveljistäni alkoi myös pakata tavaroitaan ja muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa ja jäin toisen isoveljen kanssa hämmästelemään tätä sirkusta. Sen jälkeen se helvetillinen juominen lähti aivan käsistä. Äiti teki milloin missäkin jotain ravintolahommia mutta sai niistä aika usein kenkää viinan takia, isä isoksi yllätykseksi teki pitkän uran valtiolla puhtain paperein vaikka joi aivan helvetisti. Äiti kävi jonkin aikaa AA-kerholla ja saikin hommaan jotain järkeä aina vähäksi aikaa - isällä taas ei omien sanojensa mukaan ollut ikinä mitään ongelmaa alkoholin kanssa joten hän ei siellä käynyt.

Näin vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin kun tota helvetillistä sirkusta ajattelee, se tuntuu jotenkin aivan käsittämättömältä. Itse lähdin 19-vuotiaana inttiin, ja intin aikana muutiin nykyisen vaimoni luokse. Paljon olen unohtanut lapsuudestani, kaikki muistoni liittyvät pääsääntöisesti jotenkin vanhempieni juomiseen, varsinkin sanotaan että vuodet jostain ehkä 13-14 vuotiaasta eteenpäin oli henkisesti todella raskaita. Toki joskus oli parempia päiviä, ehkä jopa viikkoja joskus taas viina vei taas pitkän aikaa.

Omat välini vanhempiini ovat nykyään ihan ok. Ei paljoa soitella, eikä muutenkaan kysellä kuulumisia, mutta käydään siellä ehkä parin kuukauden välein kahvilla. Äitini on myöntänyt olevansa alkoholisti ja on välillä ollut useita kuukausia juomatta. Kuivina aikoina hän on enemmän yhteydessä ja pyytää kahville jne. Isäni taas, no isä on nyt ollut pari vuotta eläkkeellä ja sitä pelättiin että mitä sitten käy. Välillä menee ihan ok, välillä taas on raskaampaa.

 

[adolf]

Meillä juotiin kotona todella paljon alkoholia. Ulkoa päin katsottuna oltiin varmaan sellanen ihan normaali "hyvä perhe" - isä oli valtiolla hommissa ja äiti ollen pääsääntöisesti lasten kanssa kotona, tehden välillä jotain keikkahommia ravintoloissa.
Omat välini vanhempiini ovat nykyään ihan ok. Ei paljoa soitella, eikä muutenkaan kysellä kuulumisia, mutta käydään siellä ehkä parin kuukauden välein kahvilla. Äitini on myöntänyt olevansa alkoholisti ja on välillä ollut useita kuukausia juomatta. Kuivina aikoina hän on enemmän yhteydessä ja pyytää kahville jne. Isäni taas, no isä on nyt ollut pari vuotta eläkkeellä ja sitä pelättiin että mitä sitten käy. Välillä menee ihan ok, välillä taas on raskaampaa.

Alkoholismi on kyllä pirullinen tauti. Oma isäni on ollut raittiina kohta jo 20 vuotta. Eikä pelkästään raittiina, vaan on sitä omaa alkoholismiaan myös hoidattanut ja hoidattaa vielä nykyäänkin.

Vaikka kuinka tiedän sen, että siinä on kyse sairaudesta, niin siitä huolimatta en tiedä, että pystynkö ikinä aivan täysin antamaan anteeksi hänelle sitä, että koko lapsuuteni meni siinä alkoholismin sisällä eläessä. Se jättää jäljet, ja olen ruvennut työstämään niitä tuntemuksia vasta nyt aikuisiällä.

Välimme ovat nykyään ihan ok ja asialliset. Hän ymmärtää nykyään itse sen koko kuvion siitä alkoholismistaan, ja asiasta on useasti puhuttu. Ihan suoraan ja oikeilla nimillä. Siitä huolimatta en tiedä, että pystynkö koskaan tuntemaan häntä samalla tavalla läheiseksi, kuten äitini pystyn tuntemaan. Tietyt luonteenpiirteet isässäni on edelleen sellaisia, jotka saa minulla savun nousemaan heti korvista. Sen vuoksi en ihan hirveän usein enää nykyään halua nähdä vanhempiani, koska tiedän sen, että paljon kanssakäymistä isäni kanssa johtaa aivan vääjäämättä siihen, että saan hänestä vaan tarpeekseni. Pienissä annoksissa ja riittävän harvoin hän menee ihan hyvin, ja eihän sitä toisaalta aikuisena ihmisenä enää kuulukaan vanhemmista olla mitenkään riippuvainen.

 

[Kaheksas pakki]

Alkoholismi on kyllä pirullinen tauti. Oma isäni on ollut raittiina kohta jo 20 vuotta. Eikä pelkästään raittiina, vaan on sitä omaa alkoholismiaan myös hoidattanut ja hoidattaa vielä nykyäänkin.

Vaikka kuinka tiedän sen, että siinä on kyse sairaudesta, niin siitä huolimatta en tiedä, että pystynkö ikinä aivan täysin antamaan anteeksi hänelle sitä, että koko lapsuuteni meni siinä alkoholismin sisällä eläessä. Se jättää jäljet, ja olen ruvennut työstämään niitä tuntemuksia vasta nyt aikuisiällä.

Välimme ovat nykyään ihan ok ja asialliset. Hän ymmärtää nykyään itse sen koko kuvion siitä alkoholismistaan, ja asiasta on useasti puhuttu. Ihan suoraan ja oikeilla nimillä. Siitä huolimatta en tiedä, että pystynkö koskaan tuntemaan häntä samalla tavalla läheiseksi, kuten äitini pystyn tuntemaan. Tietyt luonteenpiirteet isässäni on edelleen sellaisia, jotka saa minulla savun nousemaan heti korvista. Sen vuoksi en ihan hirveän usein enää nykyään halua nähdä vanhempiani, koska tiedän sen, että paljon kanssakäymistä isäni kanssa johtaa aivan vääjäämättä siihen, että saan hänestä vaan tarpeekseni. Pienissä annoksissa ja riittävän harvoin hän menee ihan hyvin, ja eihän sitä toisaalta aikuisena ihmisenä enää kuulukaan vanhemmista olla mitenkään riippuvainen.

Valitettavasti oma isäni ei ole ikinä pystynyt myöntämään alkoholi ongelmaansa.

Itsekin olen vasta aikuisiällä näitä asioita alkanut käsittelemään sisarusteni sekä vaimoni kanssa keskustelemalla. Se onkin auttanut paljon, mutta olen myös alkanut miettimään että pitäisi varmaan käydä ammattilaisen kanssa näitä asioita läpi, helpottaisi varmasti vielä enemmän.

Isäni ei ole ikinä puhunut alkoholismistaan (eikä oikeastaan mistään muustakaan), enkä ole oikein ikinä päässyt hänen kanssaan niin läheiseksi. Myös minun isäni tietyt luonteenpiirteet ovat raskaita. Kova hän on itse tuomitsemaan muita, eikä vika ole ikinä hänessä. Muistan joskus kuinka isäni valitti äitini kovaa juomista aikoinaan, sanomalla ettei hänellä itsellään ole mitään ongelmaa sillä hänellä on sentään työpaikka ja äidilläni kun ei aina ollut. Hämmentävä logiikka.

Mutta kuten siellä, niin myös täällä homma toimii pieninä annoksina ja sopivan harvoin.

 

[adolf]

Minnesota-hoidossa puhuttiin olevinaan suut puhtaaksi isälle päin naamaa. Mutta eihän siellä oikeasti mitään puhuttu. Siellä ladeltiin ennalta opeteltu litania koska tavoite oli saada ihminen tuntemaan syyllisyyttä.

Joo jos siinä alkoholismin vaikutuspiirissä on koko lapsuutensa elänyt, niin ei se vaan toimi niin, että pöytä puhdistetaan muka jossain tuollaisessa yhdessä istunnossa. Ja tiedän sen, että ei kukaan tuolla alkoholistiparantoloissa töissä oleva näin oletakaan. Ainakaan sellainen, jolla itsellään on taustaa alkoholismista.

Se alkoholismi ja kaikki sen aiheuttamat tunnepatoutumat on siinä vielä niin lähellä, että miten ihmeessä sitä pystyisikään siinä yhdellä kertaa purkamaan? Ymmärrän kuitenkin sen, että Minnesota-hoidossa on tuokin mukana, että läheiset otetaan mukaan sinne. Se on kaikille kuitenkin parhaaksi, että se pää pyritään avaamaan jotenkin siellä, että perheen jäsenet rupeavat puhumaan toisilleen rehellisesti siitä, että mitä tunteita se alkoholismi on itse kullekin tuottanut. Sitä se alkoholismista toipuminen kuitenkin on niin alkoholistille itselleen, kuin hänen läheisilleenkin. Puhumista. Rehellisyyttä. Avoimuutta. Tuntemista. Tosiasioiden kohtaamista.

Oma isäni tuli joskus silloin aika nopeasti sieltä alkoholistihoitolasta palattuaan puhumaan minulle. Ikään kuin, että oltaisiin siinä käyty vähän tuollainen vastaavanlainen kohtaaminen, kun en silloin ollut missään tuollaisissa läheisten päivissä mukana. Olen ollut silloin varmaan jotain tyyliin 15-vuotias. Mitä ihmettä minä tuon ikäisenä muka olen siitä alkoholismista kenellekään osannut jäsentää, kun ihan pikkulapsesta lähtien olin joutunut sopeutumaan siihen, että kaikki omat tunteet ja tarpeet on vaan pitänyt imeä sisään itseensä? Onnettomuudekseni aloin juuri noihin samoihin aikoihin itse käyttämään alkoholia, ja hyvin nopeasti muodostin myös itselleni siihen riippuvuuden, josta olenkin tähän ketjuun jotain kirjoitellut.

Tänne pitkälle aikuisuuteen sitä sitten tyrkki, pakeni ja väisteli niitä tunteita. Jollain tavalla olen sitä tunteiden tunkiota nyt ruvennut käymään läpi. Sen oman juomiseni aiheuttaman paskasangon olen aika pitkälti jo kyntänyt läpi, mutta nuo lapsuuden kokemukset vielä selvästi ovat kovasti kesken. Sen havainnon nyt ainakin olen tehnyt, että tämä tunteiden läpikäynti on oman itseni vuoksi ihan välttämätöntä. Ei näissä addiktioissa oikein ole muuta tietä toipumiseen, kuin se, että suostuu menemään suoraan päin rehellisesti kaikkia niitä omia pelkojaan, hylätyksi tulemisen tunteitaan, häpeän tunteitaan ym. Sieltä se itsensä arvossa pitäminen, armollisuus, rakastaminen ja terveempi itsetunto rupeaa löytymään.

Ja kyllä minä tämmöisen läheisriippuvuuden itsessäni näen. Minulla se oirehtii ja etenkin ennen oirehtinut sellaisena kovana haluna miellyttää muita ja hyväksynnän hakemisena muilta. Takertumisena, joka on sellainen aika rankka itsekkyyden muoto, jossa ei toisen ihmisen tarpeille ja tunteille kauheasti anna sijaa. Läheisyyden ja oman haavoittuvuutensa paljastamisen pelkona. Ja kun noita asioita pelkää, niin silloin ei semmoisia läheisiä ihmissuhteita oikein ole kyennyt muodostamaan. Semmoinen aika kokonaisvaltainen ja virheellinen tunnekimppu tuolla sisällä, että ei vaan riitä ihan omana itsenään. Läheiset ihmissuhteet ovat tavallaan semmoinen elämän osa-alue, jonka olen häivyttänyt ihan täyteen paitsioon elämässäni. Mutta ihmisiä kun tässä ollaan, niin ne todellisuudessa kuitenkin ovat meidän niitä ihan syvimpiä ja tärkeimpiä tarpeitamme. Että koemme jonkinlaista yhteyttä lajikumppaneihimme. Eikä tuollaista tarvetta voi vaan kokonaan sivuuttaa elämästään pois.

Kun alkoholismista sanotaan, että se on tunne-elämän sairaus, niin ainakin omalta kohdaltani allekirjoitan tuon, että juuri nimenomaan siitä siinä on minulla ollut kyse. Se meikäläisen riippuvuus alkoholiinkin oli aikanaan vain oire tuosta. Ja kaikki muutkin riippuvuudet, joita minulla on ollut.

 

[Kaheksas pakki]

Ja kyllä minä tämmöisen läheisriippuvuuden itsessäni näen. Minulla se oirehtii ja etenkin ennen oirehtinut sellaisena kovana haluna miellyttää muita ja hyväksynnän hakemisena muilta.

Tämä pätee itseeni myös. Huono itsetunto, tietynlainen epäonnistumisen pelko, todella vaikea myöntää olevansa väärässä (tämä tai ylipäätään sellainen itselleen nauraminen on ollut hankalaa ja sen kanssa huomaan että on vielä tekemistä), kova halu miellyttää muita sekä kaiken konfliktien välttäminen lähes keinolla millä hyvänsä.

Itselleni ehkä kaikkein vaikein on ollut sanoa ääneen että minun vanhempani ovat alkoholisteja. Helposti kun sen mieltää niin että alkoholistit ovat sellaisia kunnon deekuja jotka asuvat sillan alla. Jotenkin se kun isäni aikoinaan sanoi, että hän käy töissä, ei hänellä ole mitään ongelmaa on sekoittanut omaa ajatusmaailmaani.
Sitten on vielä se häpeä, salailu ja peittely. En ole ikinä missään koulussa sanonut että meillä juodaan paljon. Helvetin monta vuotta meni siihen että sain vaimolleni sanottua että vanhempani ovat alkoholisteja, mutta vaikka se oli vaikeaa, se helpotti todella paljon.

 

[adolf]

Itselleni ehkä kaikkein vaikein on ollut sanoa ääneen että minun vanhempani ovat alkoholisteja. Helposti kun sen mieltää niin että alkoholistit ovat sellaisia kunnon deekuja jotka asuvat sillan alla. Jotenkin se kun isäni aikoinaan sanoi, että hän käy töissä, ei hänellä ole mitään ongelmaa on sekoittanut omaa ajatusmaailmaani.
Sitten on vielä se häpeä, salailu ja peittely. En ole ikinä missään koulussa sanonut että meillä juodaan paljon. Helvetin monta vuotta meni siihen että sain vaimolleni sanottua että vanhempani ovat alkoholisteja, mutta vaikka se oli vaikeaa, se helpotti todella paljon.

Tätähän se minullakin. Silloin lapsena se oli pelko aivan ylitse muiden, että kaverit saavat tietää sen meidän kodissa vallitsevan todellisuuden. Sitä tavallaan lähti sitten suojelemaan isää. En isäni, vaan itseni takia.

Ihan sairastahan se on jälkeenpäin ajatellen noin toimia. Se kun olisi minullekin juuri se paras juttu, että ihmiset saisivat tietää ja sen myötä ymmärtäisin itse sen, että ei minun siitä kuulu mitään häpeää kantaa, että isäni on ollut semmoinen. Se lasten maailma vaan on niin toisenlainen. Ja tätä se juuri on, että miten siinä alkoholistin sivussa sairastuvat myös sitten ne läheiset.

Minulle ollut myös siis aivan valtavan vaikeaa sellainen vielä tänne aikuisikään asti, että kertoisin kenellekään sen, että kasvoin alkoholistikodissa. Vaikka siitä on tosiaan kulunut jo se 20 vuotta(!), niin yhä sitä tuntee näin. Sitä mukamas jotenkin pelkää sitä, että ihmiset jotenkin katsovat kieroon tai hylkäävät minut, jos tuon sanoo ääneen. Että tuo on jotenkin nyt epäkelpo ihminen, kun sillä tuollainen tausta on. Ihan uskomatonta, kun asiaa hetkeksi edes pysähtyy miettimään, että sitä näin ajattelee. Onhan tuollainen ajattelumalli aivan vituillaan.

Mutta asiahan on oikeasti niin, että niiden tunteiden läpikäynti ja asiasta puhuminen on juuri ihan valtavan tärkeää minun itseni vuoksi.

 

[Soutukorva]

Isäukko se jaksaa vetäistä aina vapaan tullen sen 0,7 leijonan ja oluet päälle. Siis joka perjantai. Nuorempana kun itse oli siinä kahdenkymmenen hujakoilla, ei se tuntunut niin ihmeelliseltä. Radallahan sitä oli itsekin jatkuvasti. Nyt kun on kasvanut ja saanut oman perheen perustettua rouvan kanssa, näyttää tuo touhu aivan toisenlaiselta.

Siis ihan aina pitää saada se perjantaipullo. Jos tulee käymään katsomaan lapsenlapsia, pitää silloinkin vetää mukia. Tosin se ei enää käy, rouva laittoi sille stopin. Mieluummin omassa kotonaan itsekseen vetää tajun kankaalle kuin kävisi katsomassa esimerkiksi vaikka niitä lapsenlapsia.

Välillä tulee ne klassiset, nyt ei passaa ottaa pitkään aikaan. Eipä tietenkään.

Työelämää olisi vielä vajaat kymmenen vuotta jäljellä. Eläkepäivät häämöttävät edessä. Minkälaiseksi meno silloin äityy?

 

[nummenkallio]

Eläkepäivät häämöttävät edessä. Minkälaiseksi meno silloin äityy?

Eläkeläisten alkoholismista on kyllä viime vuosina puhuttu jonkin verran. Suuret ikäluokat eli ns. kosteat ikäluokat ovat eläkeiässä, ja eivät he tapojaan muuta eläkkeellä. Isäsi on nuorempi, mutta valitettavasti sama vaara pätee ehkä häneenkin.

Eläkkeellä ihmiselle voi tulla ihan samanlainen tyhjyyden tunne kuin työttömänäkin. Tämä iskee varmaan etenkin niihin, joille työ on ollut keskeinen elämän sisältö. Toinen vaaran paikka on tietenkin tuo jossain määrin säännöllinen alkoholinkäyttö eli perjantaipulloon tottuminen, vaikka työelämässä olisi ollutkin.

Yleensä alkoholi täyttää jotain tyhjiötä. Jotkut täyttävät sen jollain muulla, mutta valitettavan moni täyttää sen alkoholilla. Tämä ei katso ikää, koska samoja ongelmia on nuorista vanhoihin.

Toivottavasti isäsi välttää kaiken tuon. Ainakin hän ehtisi vielä.

 

[adolf]

Toivottavasti isäsi välttää kaiken tuon. Ainakin hän ehtisi vielä.

Kirjoitetun perusteella alkoholismista on jo nyt kyse.

Tulee yhden kaverin faija mieleen tuosta. Vielä työelämässä ollessaan oli hänellä touhu ihan samanlaista. Joka viikonloppu känni päälle, eli alkoholismi oli jo ihan ilmiselvää silloin. Työ hänellä kuitenkin ilmeisesti jollain tavalla piti vielä sen paketin kasassa, että ei voinut aivan täysin läskiksi kaikkea laittaa.

Eläkkeelle jäätyään on kuulemma pudonnut ihan kunnolla alamäkeen. Dokailu on lisääntynyt reilusti ja elämäntavat aivan retuperällä. Ei ilmeisesti kauheasti poistu kotoaan, vaan pämppää pelkästään siellä. On siinä kaverin äidillä varmaan aikamoista katsella sitä.

Tuo on ihan loogista seurausta siitä, miten se riippuvuus etenee. Silloin kun työ ei ole enää "häiritsemässä" suhdetta siihen kaikkein rakkaimpaan, niin silloin sen edessä voi antautua ihan täysin. Ja jälki on sitten nopeasti aika kammottavaa.

 

[nummenkallio]

Kirjoitetun perusteella alkoholismista on jo nyt kyse.

Asiaa koko viesti. Kyllä, alkoholismista on tuossa aiemmassakin esimerkissä jo kyse, mutta ratkaisevaa on se, miten pahaksi ongelma on päässyt. Monella homma kestää viikonloppuryyppäämisessä niin kauan, kun on töitä. Mutta sitten jos jäädään eläkkeelle tai ollaan vaikka työttöminä, niin sitä aikaa ryyppäämiseen on ihan eri tavalla. Ja jos ryyppääminen maistuu, niin siitähän tulee se keskeinen harrastus. Mutta tuossa vapaa-ajan määrän lisääntymisessä on tosiaan yksi ihan selvä alkoholismin vakavuusasteen kynnys, ja sitä tarkoitin edellisessä viestissäni. Se on valitettavan yleispätevä, ei se koske pelkästään työttömyyttä, vaan myös eläkkeelle jäämistä. Tyhjiö pitää täyttää jollain.