Minnesota-hoidossa puhuttiin olevinaan suut puhtaaksi isälle päin naamaa. Mutta eihän siellä oikeasti mitään puhuttu. Siellä ladeltiin ennalta opeteltu litania koska tavoite oli saada ihminen tuntemaan syyllisyyttä.
Joo jos siinä alkoholismin vaikutuspiirissä on koko lapsuutensa elänyt, niin ei se vaan toimi niin, että pöytä puhdistetaan muka jossain tuollaisessa yhdessä istunnossa. Ja tiedän sen, että ei kukaan tuolla alkoholistiparantoloissa töissä oleva näin oletakaan. Ainakaan sellainen, jolla itsellään on taustaa alkoholismista.
Se alkoholismi ja kaikki sen aiheuttamat tunnepatoutumat on siinä vielä niin lähellä, että miten ihmeessä sitä pystyisikään siinä yhdellä kertaa purkamaan? Ymmärrän kuitenkin sen, että Minnesota-hoidossa on tuokin mukana, että läheiset otetaan mukaan sinne. Se on kaikille kuitenkin parhaaksi, että se pää pyritään avaamaan jotenkin siellä, että perheen jäsenet rupeavat puhumaan toisilleen rehellisesti siitä, että mitä tunteita se alkoholismi on itse kullekin tuottanut. Sitä se alkoholismista toipuminen kuitenkin on niin alkoholistille itselleen, kuin hänen läheisilleenkin. Puhumista. Rehellisyyttä. Avoimuutta. Tuntemista. Tosiasioiden kohtaamista.
Oma isäni tuli joskus silloin aika nopeasti sieltä alkoholistihoitolasta palattuaan puhumaan minulle. Ikään kuin, että oltaisiin siinä käyty vähän tuollainen vastaavanlainen kohtaaminen, kun en silloin ollut missään tuollaisissa läheisten päivissä mukana. Olen ollut silloin varmaan jotain tyyliin 15-vuotias. Mitä ihmettä minä tuon ikäisenä muka olen siitä alkoholismista kenellekään osannut jäsentää, kun ihan pikkulapsesta lähtien olin joutunut sopeutumaan siihen, että kaikki omat tunteet ja tarpeet on vaan pitänyt imeä sisään itseensä? Onnettomuudekseni aloin juuri noihin samoihin aikoihin itse käyttämään alkoholia, ja hyvin nopeasti muodostin myös itselleni siihen riippuvuuden, josta olenkin tähän ketjuun jotain kirjoitellut.
Tänne pitkälle aikuisuuteen sitä sitten tyrkki, pakeni ja väisteli niitä tunteita. Jollain tavalla olen sitä tunteiden tunkiota nyt ruvennut käymään läpi. Sen oman juomiseni aiheuttaman paskasangon olen aika pitkälti jo kyntänyt läpi, mutta nuo lapsuuden kokemukset vielä selvästi ovat kovasti kesken. Sen havainnon nyt ainakin olen tehnyt, että tämä tunteiden läpikäynti on oman itseni vuoksi ihan välttämätöntä. Ei näissä addiktioissa oikein ole muuta tietä toipumiseen, kuin se, että suostuu menemään suoraan päin rehellisesti kaikkia niitä omia pelkojaan, hylätyksi tulemisen tunteitaan, häpeän tunteitaan ym. Sieltä se itsensä arvossa pitäminen, armollisuus, rakastaminen ja terveempi itsetunto rupeaa löytymään.
Ja kyllä minä tämmöisen läheisriippuvuuden itsessäni näen. Minulla se oirehtii ja etenkin ennen oirehtinut sellaisena kovana haluna miellyttää muita ja hyväksynnän hakemisena muilta. Takertumisena, joka on sellainen aika rankka itsekkyyden muoto, jossa ei toisen ihmisen tarpeille ja tunteille kauheasti anna sijaa. Läheisyyden ja oman haavoittuvuutensa paljastamisen pelkona. Ja kun noita asioita pelkää, niin silloin ei semmoisia läheisiä ihmissuhteita oikein ole kyennyt muodostamaan. Semmoinen aika kokonaisvaltainen ja virheellinen tunnekimppu tuolla sisällä, että ei vaan riitä ihan omana itsenään. Läheiset ihmissuhteet ovat tavallaan semmoinen elämän osa-alue, jonka olen häivyttänyt ihan täyteen paitsioon elämässäni. Mutta ihmisiä kun tässä ollaan, niin ne todellisuudessa kuitenkin ovat meidän niitä ihan syvimpiä ja tärkeimpiä tarpeitamme. Että koemme jonkinlaista yhteyttä lajikumppaneihimme. Eikä tuollaista tarvetta voi vaan kokonaan sivuuttaa elämästään pois.
Kun alkoholismista sanotaan, että se on tunne-elämän sairaus, niin ainakin omalta kohdaltani allekirjoitan tuon, että juuri nimenomaan siitä siinä on minulla ollut kyse. Se meikäläisen riippuvuus alkoholiinkin oli aikanaan vain oire tuosta. Ja kaikki muutkin riippuvuudet, joita minulla on ollut.
