Tämä tuskin kiinnostaa ketään ja eipä sillä väliäkään. Olen seurannut Liigaa kolmen vuosikymmenen ajan. Suosikkijoukkuetta ei ole ollut vaan enemmän olen kiinnostunut lajista, pelistä ja yksilöistä. Paljon on tuttuja kiekkopiireistä ja eri seuroista. Kiinnostus Liigaa kohtaan on ollut laskeva jo pidempään, mutta nyt alkaa tulla vähitellen raja vastaan. Pelit alkaa olla tylsiä ja syy siihen on yleisen valmennusosaamisen kasvu ja tähtipelaajien väheneminen kun taloudellinen maksukyky suhteessa muihin sarjoihin on heikko. Jokainen joukkue osaa puolustaa, mutta harva osaa hyökätä. Ja kun ei osata hyökätä niin peleihin lähdetään oma pää edellä. Ennen seurat hankkivat AHL:stä tähtipelaajia ja muista eurosarjoista nimekkäitä pelaajia. Nyt joukkueet ovat täynnä junnuja, ECHL-miehiä ja kolmoskorin kotimaisia pelaajia. Kasvattajasarja ja se on tunnustettu laajalti. Kiinnostavinta antia ovat yksittäiset lahjakkaat nuoret.
Ei tuossa vielä mitään, mutta peli on muuttunut lähemmäs kaukalopalloa. Kunnon kamppailut loistavat poissaolollaan. Ulosajoja tai vähintään 2+10 tulee jatkuvasti tilanteista, missä jäähyn saava pelaaja ei itse varsinaisesti tee mitään. Monen pelaajan suulla kuultuna kaukalossa ei enää tiedetä mitä saa tehdä ja mitä ei. Siksi varotoimenpiteenä jätetään viemättä taklaukset loppuun. Katselen edelleen melko paljon Liigaa, mutta entistä useammin pelin jälkeen jää tunne, että mitään ei olisi menettänyt vaikka olisi jättänyt katsomatta. Tunne on tapettu peleistä. Kaiholla muistelen Helsingin tai Tampereen paikallispelejä sekä Satakunnan derbyjä missä kaikissa lataukset olivat aistittavissa välillä viikkoakin ennen peliä. Jopa Blues-IFK:t olivat ihan viihdyttäviä monesti kun pikkuveli haastoi isoveljen ja otteluseurantaketjuissa laskettiin kumpi voitti taklaukset. Joukkueissa oli paljon tunteita herättäviä pelaajia. Muistan kuinka esimerkiksi Ilkka Pikkaraisen naaman näkeminen vitutti joka kerta. Linjatuomarit saivat välillä repiä pelaajia jäähypenkille kun tunteet kävivät kuumina tilanteissa.
Nyt tuolla on 15 joukkuetta joista jokainen osaa trapata ja sumputtaa niin perkeleesti. Pelillisesti kaikki ovat lopulta hyvin lähellä toisiaan. Mielenkiintoiset runkosarjapelit ovat todella vähissä. Mulla alkaa olla valitettavasti mitta täynnä tätä rusettiluistelua. Ymmärrän että yhteiskunta muuttuu ja jokainen aivovamma ja loukkaantuminen on liikaa. Silti pitää hyväksyä se, ettei noilta täysin voida välttyä jos jääkiekko halutaan pitää kontaktilajina. Ennen kun tuttujen pelaajien kanssa jutteli, niin sielläkin saattoi olla tunteet pinnassa ja vitutuskäyrä korkealla tiettyjen vastustajien kanssa. Nyt kaikki ovat samaa hyväveli-kerhoa ja osittain tämä johtuu myös agenttien tulosta mukaan entistä vahvemmin. Hyvä kun pelaajat osaavat nykyään edes kahdenkeskisissä keskusteluissa nimetä ketään vittumaista vastustajaa. Treenataan varmasti entistä laadukkaammin kuin ennen ja ollaan askeleen lähempänä huippu-urheilua, mutta ottelutapahtumat ovat tunnepuolella melkein kuin yksi treeni muiden joukossa. Mennään hallille, pelataan matsi alta pois, otetaan koutsin palaute vastaan. Tappiot ja voitot sentään saattavat vituttaa mutta harvoinpa sen annetaan enää näkyä tai kuulua.
Ehkä olen ajatuksieni kanssa yksin. Ehkä aika on ajanut ohi ja kaipaan jotain mihin koskaan ei enää ole paluuta. Vaikea se on kokonaan lopettaa kun edelleen tuttuja pelaa, valmentaa, seurajohtaa ja sponsoroi. Jotenkin vaan tekisi mieli päästää irti. On tuntunut jo pidempään. Seurojen jakaminen kymmenen seuran Liigaan ja kymmenen seuran Mestikseen missä molemmat sarjat olisivat kattojärjestön alla voisi karsintojen yms. kautta tuoda panoksen takaisin peleihin. On niitä muitakin houkuttelevia vaihtoehtoja. Oikeastaan mikä tahansa muutos tässä hetkessä tuntuisi hyvältä. Ehkä mä vaan jätän tämän taakseni, aina nuorista kasvaa uusia seuraajia jotka eivät edes osaa kaivata "vanhoja aikoja" kun eivät ole niitä kokeneet. Anteeksi, oli pakko avautua.
www.is.fi