Ted Raikas; kirjoitti:
Tovin lueskellut tätä ketjua.
Uskomatonta tuubaa heitellä jotain: "Tulisi se sota ja ihmiset oppisi taas olemaan!" Voihan tuollaista soopaa korskeana heitellä, mutta voisi muuttua ääni kellossa jos todella se sota tulisi, yhteiskunta hajoaisi liitoksistaan ja monet asiat mihin on tottunut katoaisi. Vaikka täällä Jatkoajassakin on kaiken maailman pullistelevia oman elämänsä Ramboja, jotka uskoo pelkällä retkikirveellä valloittavansa vaikka Mt. Everestin tarpeen tullen ja metsästävänsä riistan paljain käsin, niin nöyrää poikaa olisivat lähes jok'ikinen jos kaikki totutut välineet olisi poissa.
Miettikää nyt vielä vähän lisää tuota asiaa.
Liekö sinulta Ted mennyt hieman ohi tuo klassinen "tulis sota" lausahdus?
Kyse ei tavallisesti ole varsinaisesta sodan kaipuusta vaan turhautumisesta nykytilanteeseen, eli tuntuu siltä kuin asiat eivät olisi kyllin huonosti, jotta niille todella tehtäisiin jotain.
Sota kun on tavallisesti sellainen mullistus, jossa tosiaan tavataan arvostaa rauhan ajan mukavuutta.
Ted Raikas; kirjoitti:
Nyky-yhteiskunnassa toki on onnettomuutta ja tyytymättömyyttä, ne on kyllä ongelmia. Ne varmasti johtuu osaltaan myös siitä, että asiat on liian helppoja ja monet jutut tuodaan nenän eteen eikä tarvitse ponnistella, siitä tuskin epäilystäkään. Mielestäni ne ei ole silti asioita jotka pilaa mitään, tai niiden on pakko tehdä ihmisestä onneton ja tyhjä. Valinnanvara on olemassa aina. Jos tahdot, voit tehdä asioita toisin, voit mennä paikkoihin, missä joudut ponnistelemaan, voit asettaa haasteita. Elämä on juuri sellainen, millaiseksi sen teet (toki odottamattomat sairaudet ja muut esteet voi vaikuttaa, mutta niitäkin on jotka niistä rajoitteistaan huolimatta ponnistelevat ja apuakin voi löytyä).
Tässä se ongelma ehkä muodostuu, kun ei ole pakkoa ponnistella. Ja ainakin minun mielestäni pitäisi luoda ponnistelemisen pakko, luoda mielekästä tekemistä.
Ted Raikas; kirjoitti:
Kenenkään ei ole ihan pakko olla pohjattomasti onneton, tai vaatimassa koko ajan jotain lisää ja lisää. Sitä voi tyytyä vähään ja olla siitä kiitollinen. Ei nykypäivän tilanne tee kenestäkään sen heikompaa tai kiittämättömämpää paskaa kuin vaikka 100 vuotta sitten eläneestä ihmisestä.
Tästä täytyy olla eri mieltä, ihminen tyytyy vähään jos pitää sitä normaalina ja tottuu siihen. Jos taas tietää/näkee miten voisi olla, ei yleensä osaa arvostaa vähäisempää tilannetta. En nyt tarkoita pelkästää materialistista hyvää, vaan myös henkisempää puolta.
100 vuotta sitten valta-osan väestöstä piti ponnistella elämänsä eteen joka päivä, ja olla kiitollinen siitä mitä sai.
Tänä päivänä tilanne on toisin, juuri kukaan ei kuole nälkään tai kylmään vaikka ei ponnistelisi ruokansa ja yösijansa eteen.
Tunnen henkilökohtaisesti ihmisiä, jotka ovat erittäin kiittämättömiä siitä mitä ovat saaneet yhteiskunnalta. Erittäin kiittämättömiä.
Ted Raikas; kirjoitti:
Aivan yhtä hienoja ja viitseliäitä ihmisiä löytyy yhä edelleen ja tulee aina löytymään, niin kauan kuin ihmislajissa henki pihisee.
Tämä on toki totta, kysymys onkin siitä näiden osuus väestöstä pienenee koko ajan. Ja samaan aikaan kasvaa sen osuuden määrä, joka ei ole lainkaan viitseliästä ja jota ei lainkaan kiinnosta ponnistella.
Ted Raikas; kirjoitti:
Nykypäivä on nyt tälläinen ja se on ehkä välttämätön, muutokset ei tapahdu ilman, että tulee uudenlaisia aikakausia. Jatkuva menneisyyteen tuijottaminen ja haikailu jonkun sellaisen perään, mistä ei välttämättä edes ole omakohtaista kokemusta on kyllä niin suurta pysähtyneisyyttä ja valeromanttista, että se ei meitä lajina vie oikein mihinkään suuntaan. Uudet, jopa negatiiviset ja tietyllä tapaa henkisesti köyhätkin laajamittaiset kokemukset voivat olla erittäinkin hyvä kasvupohja jollekin uudelle.
En usko monenkaan haikailevan menneisyyteen vaan toivovan tulevaisuudelta sellaista yhteiskuntarakennetta, joka pakottaa jossain määrin ponnistelemaan yhteiskunnan eteen.
Kaikki uusi kasvattaa ja jalostaa ihmiskuntaa lajina, niin fyysinen kuin henkinenkin rasitus.
Jopa ne aivoverenkierron pysäyttävät kokemukset.
Ted Raikas; kirjoitti:
Minä näen nykyhetken länsimaisen kulttuurin kasvukipuna, yhtenä etappina tulevaisuutta kohden. Tähän liittyy paljon paskaa ja suurta turhuutta, mutta kukapa tietää miten hyödyllinen kokemus se lopulta onkaan? Yksi tärkeä opetus tajunnalle tällä suurella matkalla. Uskon, että moni on jo oppimassa läksynsä tämän luvun aikana. Kollektiivisesti se voi vielä räjähtää otsalohkoon todella järisyttävällä tavalla.
Tämän pitää tapahtua.
Tässäpä se sitten onkin, se mitä moni tuntuu jo odottavan malttamattomana, niin että tulisi jo se kokemus, tämä etappi alkaisi olevan taputeltu. On kuin katselisi Levottomat osaa 665.