Ohessa kartta vaalidenialisteista:
FiveThirtyEight reached out to every single Republican nominee for House, Senate, governor, secretary of state and attorney general in 2022 to determine whether they accepted or denied the results of the 2020 election.
projects.fivethirtyeight.com
Jopa 116 mahdollista vaalikieltäjää alahuoneessa. Selityksiä voinee etsiä läheltä ja kaukaa. Minä kääntäisin tällä kertaa katseen varhaislapsuuteen, oppaana Eriksenin kuvaus lapsuuden eri vaiheista:
• Vauvaikä – perusluottamus vs. perusturvattomuus
Ensimmäisessä kehitysvaiheessa eli vauvaiässä (0-1,5 v.), muodostuu lapsen perusturvallisuus, joka on psyykkisen kehityksen ja terveyden kulmakivi. Epäsuotuisassa kasvuympäristössä luottamuksellinen vuorovaikutus lapsen ja läheisten ihmisten kesken voi jäädä syntymättä, jolloin lapsen perustuntemukseksi muodostuu epäluottamus. Kehitysvaiheen onnistunut läpikäyminen synnyttää lapsessa toivon tunteen ja uskon tulevaisuuteen. Tällöin lapsen on esimerkiksi helpompi sietää myöhemmin eteen tulevia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.
• Pikkulapsi-ikä – itsenäisyys vs. epäily, häpeä
Toisessa kehitysvaiheessa eli pikkulapsi-iässä (1,5-3 v.), motoriikalla, liikunnalla, puheella ja kielellä on keskeinen asema. Tärkeässä asemassa on lapsen kyky oppia hallitsemaan itseään, joka näkyy esimerkiksi peräsuolen hallinnan harjoittelussa. Kehitysvaiheen onnistuessa, lapsi itsenäistyy ja oppii ilmaisemaan tahtoaan hallitusti ja joustavasti. Tilanteessa, jossa lapsi jää liian usein yksin pettymystensä ja vastoinkäymistensä kanssa, lapselle muodostuu vihamielinen suhtautuminen itseensä tai lapsi saattaa korostaa liiallisesti itseään. Häpeän ja epäilyn tunteet voivat saada aikaan myös piittaamattomuutta toisia ihmisiä kohtaan.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Voimme esittää teorian, jonka mukaan vaalien kieltäminen on seurausta lapsena koetusta perusturvallisuuden puutteesta. Jotakin tuntuu menneen vikaan erityisesti rebuperheissä jo 70-luvulla, kenties aiemminkin. Ovatkohan esimerkiksi 60-luvun vahvat yhteiskunnallisten ristiriitojen purkautumiset vaikuttaneet silloin vauvaiässä olleisiin? Toisin sanoen, vauvaiän haasteita ei ole kyetty onnistuneesti kohtaamaan. Hämmentävää sikäli, koska oletusarvoisesti rebut ovat perhekeskeisempiä. Yhteiskunnallinen repivä keskustelu on varmaan syönyt perusluottamusta, joka nyt sitten aktualisoituu vaalidenialismissa.
Luultavasti vaalien näkeminen The Vaaleina myös lisää paineita ja turvattomuuden tunnetta. Ikään kuin yhteiskunta muuttuisi paremmaksi tai huonommaksi vain vaalien vuoksi. Tämä ainakin minusta on kovin naivistinen näkemys politiikkaan. Vaaleja tulee ja menee, niin kuin valittuja ja valitsemattomiakin. Perusturvallisuuden olettaisi kohdistuvan itse yhteiskunnan rakenteeseen, mutta juuri tämä luottamus on kateissa. Vaaleihin ei voi luottaa, ellei oma ehdokas voita vaaleja. Näin tervehenkisesti kannattaa varmaan suhtautua myös lottoarvontoihin.
Juuri kun taapero on selvinnyt ensimmäisestä haasteesta enemmän tai vähemmän turvattomana, seuraa uusia harmin aiheita. Nyt joku on pihistänyt tai lainannut lelun, jota taapero itse asiassa haluaa koko sydämellään juuri nyt. Itkuhan siitä tulee ja raivari. Elämän opettelua. Mutta joskus tämäkään vaihe ei johda seuraavaan, itsehillintään. Joskus vain näyttää siltä, että vaalit ovat pakko voittaa, muuten tulee katastrofi. Ja juuri tällaiseen vaalidenialismi on oiva defenssi.
Kollektiivinen pettymys on usein pahinta. Ei vain yksi ihminen, vaan hurjan moni taapero on pettynyt samanaikaisesti. Vieläpä siihen, että kirkkaasta älystään tunnettu ehdokas hävisi höperölle isoisälle. Tämä suututtaa taaperoita vallan tavattomasti. Tarkkasilmäiset arvaavat, mitä tästä seuraa: taas on pyyhittävää. Valitettavasti oikeassa elämässä kukaan ei tule pyyhkimään niitä jälkiä, joita someen jää. Trump onnistui uskottelemaan koko taaperojoukolle, että hän voitti vaalit, mutta häntä huijattiin. Epäilen vahvasti, että voimakkaat somekirjoitukset ovat seurausta peräsuolen hillinnän puutteesta, joka juontuu varhaislapsuuteen.
Pikkulapsivaiheen haasteet näyttävät olevan kuin kuvausta yksinäisen, mutta rikkaan perheen lapsen ongelmista. Kukaan ei ota syliin, kukaan ei lohduta, sen sijaan vanhemmat työntävät vain tavaraa lapselle, joka hämmentyy moisesta paljoudesta. Kun ei edes voisi (järkevästi ajateltuna) suuttua siitä, että joku ottaa lelun pois. Leluja on niin paljon, ettei niistä pysty pitämään kirjaa. Ratkaisu on tietysti se, että kaikki näköpiirissä olevat lelut kuuluvat juuri minulle. Niihin kajoaminen nostaa hirveän raivarin, koko maailma kuuluu minulle. Maailman omistamisen vaatimus on seurausta varhaislapsuudessa koetusta traumasta.
Näin ymmärrämme myös vaalien tulosten kieltämisen. Kaikki tässä maailmassa kuuluu ehdokkaalle, olipa hän paikallinen tai valtakunnallinen. Myös niinkin abstrakti asia kuin vaalien tulos on omaa omaisuutta. Ehdokkaalla on ikään kuin oikeus edulliseen lopputulokseen (vakuutusyhtiöille ilmiselvä bisneskohde). Lapsen toinenkin kehitysvaihe on mennyt pommiin. Olisiko tämä seuraus vain varakkaiden lapsilla vai pitäisikö asetelmaa pohtia laajemmin?
Kai yhtä lailla tavarapaljous kuin vain yksileluisuus aiheuttaa taaperolle ongelmia. Voisiko lapsi kokea syyllisyyttä siitä, ettei hänelle a n n e t a leluja, toisin sanoen, hän ei ole ansainnut niitä. Voisi toki olla niin, että lapsi kokee, ettei ansaitse tavarapaljoutta ja tämä aiheuttaa syyllisyyttä. Voisiko olla niin, että muuan presidenttiehdokas koki syyllisyyttä ja häpeää sekä voittaessaan että hävitessään vaalit. Voittaessaan hän koki (täysin oikein) olevansa kelvoton annettuun tehtävään. Toisaalta hävitessään vasta raivo repesikin: kaksinkertainen syyllisyys siitä, ettei voittanut ja sitten siitä, että tavallaan aikaisemmat pelot osoittautuivat todeksi.
Presidenttiehdokas, samoin kuin muutkin ehdokkaat, jäävät liian usein yksin pettymystensä kanssa. Kansa voi olla todella julma. Annat sille kaikkesi, mutta se ei silti suo sinulle ääntään. Tämä koettu epäoikeudenmukaisuus johti aiemmin vain tunteiden vähittäiseen hallintaan, mutta muuan luuseri vapautti monet tästä asiasta. Nyt voimme palata takaisin taaperoikään! Voimme kieltää vaalit ja väittää, että voitimme, koska petos. Ihmiset voivat ikään kuin vapauttaa itsensä ahdistavasta lapsuuden kasvusta kohti aikuisuutta. Moni vaalikieltäjä noudattaa tietämättään hippien ajatuksia: vapaus kaikesta yhteiskunnallisesta pakosta.
Sanomattakin on selvää, että ajatellessaan vaalien olevan väärennös, ellei voita, henkilö on täydellisesti tunteidensa valtaama. Jokin itsessä kieltää järjen käytön tässä tilanteessa. Petoshan pitäisi todistaa, eikä tällaisia todisteita ole. Samalla petos kuitenkin paradoksaalisesti on vapauttavaa. Nyt oman häviön voi selittää ilman syyllisyyttä, alemmuudentunteita tms. Häviölle on selkeä syy, se on se, etteivät vastustajat kestäneet ehdokkaan voittokulkua, he eivät olleet reiluja (Trumpin mielisanoja). Minäkuva tavallaan paranee, mutta väärällä tavalla.
Yhden ehdokkaan johtaessa joukkoja, myös muut ovat aktivoituneet. Tarjoaahan vaalidenialismi myös hyvän tavan voittaa häviön pelkoa. Kun tietää voittavansa, silloin mitkään vastoinkäymiset, kuten häviö, eivät lannista ehdokasta. Herää tietysti kysymys, miksi käydä vaaleja, jos kerran on muutenkin voittanut vaalit. Kenenkään ei tarvitse pidätellä hengitystään: tämä on kehityksen seuraava vaihe. On yllättävää, miten syvät jäljet on Putin jättänyt amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Niin moni nykyään haaveilee putinvaaleista, joissa voittajan ei tarvitse edes huijata. Vaalit ovat huijaus, mutta ehdokkaan eduksi.
Kun puhutaan kulttuurisodasta, joka epäilemättä on Valloissa meneillään, niin siinä missä toisella osapuolella on käytössään valtamedia, on toisella taistelukeinona vaalit ja niihin vaikuttaminen. Eikä kumpikaan osapuoli usko toiseen eikä edes kelpuuta toista keskustelukumppaniksi. Itse asiassa, Eriksenin teoria on syytä ottaa mitä pikimmiten poliittisen historian teorioihin. Tätähän me olemme juuri todistamassa: some muuttaa ihmiset pieniksi taaperoiksi, jotka eivät hillitse tarpeitaan ja jotka pyrkivät tekemään kaiken itse, mistä seuraa harmistuminen ja itku. Valittavasti maailmasta ei löydy aikuisia, jotka opettaisivat näille taaperoille hiukan elämän tosiasioita.
/cloudfront-us-east-2.images.arcpublishing.com/reuters/HTEVY74XDRLR3JFDHHFUQKXO2U.jpg)
www.reuters.com
