Silläkin uhalla, että tästä viestiketjusta on muodostua lähes monologimainen kokonaisuus, ajattelin jälleen purkaa ajatuksiani. Ensiksi haluaisin, haluan ja myös esitän haluamallani tavalla, pahoitella täysin yliampuvaa, rehellisesti itseäni ilmaisten, paskanjauhantaa, jota olen ajan tappamiseksi harjoittanut. Nyt siihen tulee loppu. En toki aio pitää sormiani erossa edesmenneen herra Jobsin perustaman yrityksen valmistamaan laitteeseen ohjelmoidusta virtuaalinäppäimistöstä, mutta nyt pitää ymmärtää tämän olevan kuitenkin keskustelupalsta, eikä, esimerkkejä antaakseni, mikään WhatsApp-keskusteluryhmä tai MTV Median tuottama chat-palvelu.
Olen pohtinut monenlaista, mutten ole nähnyt tarpeelliseksi enkä innostavaksi kaikkien ajatusteni jakamista. Kuulostakoon lässytykseltä, mutta kysyn usein itseltäni: "Missä olen hyvä?" Kovin usein olen jäänyt vaille vastausta, vaikka sen olen tiedostamattani tiennyt siitä asti, kun opin lukemaan (kolmevuotiaana). Kuinka monelle lapselle ensimmäinen kirja, jota oppii lukemaan, on lintuja käsittelevä tietokirja? Kuinka moni seitsemänvuotias toivoo joululahjaksi Tilastollista vuosikirjaa? Alle kouluikäisenä ahmin kirjoja aivan hillittömästi, ja sanavarastoni saattoi olla joltain osin jopa laajempi kuin nykyisin. Eikä noista kirjoista ollut satuja kuin murto-osa.
Sitten tulee peruskoulu, jossa tulevat elämänkoululaiset kohtaavat tulevat yritysjohtajat, minä jossain siellä välissä. Alakoulun muistan olleen todella turhauttavaa aikaa, ja sen aikana taisin menettää tiedonjanoni. Jos en siellä, niin viimeistään yläkoulussa. Eihän tuollaisella harrastamisella päästä viileiden poikien joukkoon, jos kohta en ihan sinne koskaan kuulunutkaan, mutta tyhmentämällä itseäni pääsin sinne harmaaseen massaan. Se on pakko sanoa, että koulumaailma on kyllä todella muovannut minua, koska se ei haastanut, vaan vittuili. Jos mennään idiotismin ehdoilla, on siihen kelkkaan pakko lähteä. Eikä pidä ymmärtää väärin, sillä kyllä minulla on aina kavereita ollut, mutta samoja kiinnostuksen kohteita löytyy aniharvoin.
On kuitenkin sanottava, että yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajani oli todella osaava työssään. Hän todella haastoi oppimaan, kun muiden luokkien äidinkielen tunnit olivat sitä samaa hulabaloota kuin muidenkin aineiden tunnit. Lukion äidinkieli olikin sitten loistavan yläkoulun opettajan ansiosta lähinnä vanhan kertausta, mikä mahdollisti keskittymisen pieniin nyansseihin, joita sommittelemalla pystyin, ainakin alkeellisesti, leikittelemään kielellä. Tosin eipä minun pilaantunutta mieltäni moinen olisi innostanut, jos ei varsin karismaattinen yhteiskuntaopin (ja muutaman muunkin aineen) opettaja olisi tehnyt minuun suurta vaikutusta elegantilla, sivistyneeltä kuulostavalla puhetavallaan. Enkä siis suoranaisesti tarkoita puhetekniikkaa, vaan enemmänkin sanavalintoja, joista huokui akateemisuus ja syvempi "viisaus".
Tämän viestin pyrkimys ei ole nostaa minua minkäänlaiselle jalustalle, vaan tarkoitus on lähinnä tarkastella omia vahvuuksiani, ja hakea epäsuomalaisesti jotain positiivista sanottavaa itsestäni. Olen tullut siihen tulokseen, etten halua heittää niin sanottuja lahjojani Molokin kitaan, vaan pyrin jatkossa kehittämään kielitaitoani parhaani mukaan, jotta voin siitä joskus aidosti hyötyä. Lähdin kuitenkin opiskelemaan DI:n paperit silmissä, koska en halua valmistua työttömäksi.
