re: varjo/vlad
Tämä jo vaatisi vähintään esseen vastaukseksi... Mutta tämän puutteessa hajamietteitä kapinaviikoilta: varjolle sanoisin että olen jo aiemmin aika pitkälle vastannut noihin kysymyksiin. Sinänsähän en juuri pidä universaalisuuden ongelmaa kovin kiintoisana koska en usko että pystymme havaitsemaan mitään sellaista eli vaikka universaali etiikka ehkä onkin olemassa niin emme kuitenkaan voi käyttäytyä sen mukaisesti. Se että esitämme mielipiteitä ja ehdotuksia tälläiseksi (mikä ei edes ole välttämätöntä), ei merkitse sitä että että omistaisimme absoluuttisen totuuden. Sitä ei tee kukaan.
Merkitseekö se sitä ettei voi maailmassa toimia ollenkaan (eettisesti tai ei) ja reagoida tapahtumiin ja toisiin ihmisiin ja kulttuureihin? En oikein ymmärrä miten tämä tästä myöntämästäni suhteellisuudesta seuraisi. Ymmärrämme maailman niinkuin ymmärrämme ja siten omat periaatteemme ja niiden mukaisesti määritellyt omat etumme. Näiden mukaan sitten toimimme parhaan mukaan. Miten varmuuden puutteesta seuraisi rajaton arvorelativismi? Kysymyksessä on minulle enemmän etiikan rakentamisen prosessi kuin jonkin valmiin järjestelmän löytämisen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta käytävä keskustelu. Esitämme ehdotuksia etiikaksi, puolustamme ja edistämme näitä ehdotuksia, käyttäydymme niiden mukaan.
Tämä länsimaille hyvin tyypillinen keskustelu universalismista juontaa luullakseni pohjimmiltaan juurensa jumalan kuolemasta täällä ja yrityksestä korvata juuri tämä tyhjä tila koska (myös meidän) kulttuurimme on tottunut siihen että on olemassa absoluuttisia, itsestäänselviä ja kiistämättömiä arvoja. Ja jollei sellaisia uskota olevan niin ei uskota että on mitään arvoja tai mitään perusteita toimintaan. Omasta puolestani luulisin että kysymys on vain väärin tai ainakin turhaan muotoillusta premissistä, eikä mistään kovin informatiivisesta tai järisyttävästä huomiosta maailmassaolon luonteesta. Universalismi tulisi suuremmitta puheitta korvata provisionalismilla: ainoa ohjenuora mikä meillä on, on oma pakostakin rajallinen järkemme ja kokemuksemme. Ehkä valitettavasti, mutta maailma on karu. Ja siinä on pakko jotenkin toimia.
EDIT: tyhmiä lauseita pois (edes osa)
Tämä jo vaatisi vähintään esseen vastaukseksi... Mutta tämän puutteessa hajamietteitä kapinaviikoilta: varjolle sanoisin että olen jo aiemmin aika pitkälle vastannut noihin kysymyksiin. Sinänsähän en juuri pidä universaalisuuden ongelmaa kovin kiintoisana koska en usko että pystymme havaitsemaan mitään sellaista eli vaikka universaali etiikka ehkä onkin olemassa niin emme kuitenkaan voi käyttäytyä sen mukaisesti. Se että esitämme mielipiteitä ja ehdotuksia tälläiseksi (mikä ei edes ole välttämätöntä), ei merkitse sitä että että omistaisimme absoluuttisen totuuden. Sitä ei tee kukaan.
Merkitseekö se sitä ettei voi maailmassa toimia ollenkaan (eettisesti tai ei) ja reagoida tapahtumiin ja toisiin ihmisiin ja kulttuureihin? En oikein ymmärrä miten tämä tästä myöntämästäni suhteellisuudesta seuraisi. Ymmärrämme maailman niinkuin ymmärrämme ja siten omat periaatteemme ja niiden mukaisesti määritellyt omat etumme. Näiden mukaan sitten toimimme parhaan mukaan. Miten varmuuden puutteesta seuraisi rajaton arvorelativismi? Kysymyksessä on minulle enemmän etiikan rakentamisen prosessi kuin jonkin valmiin järjestelmän löytämisen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta käytävä keskustelu. Esitämme ehdotuksia etiikaksi, puolustamme ja edistämme näitä ehdotuksia, käyttäydymme niiden mukaan.
Tämä länsimaille hyvin tyypillinen keskustelu universalismista juontaa luullakseni pohjimmiltaan juurensa jumalan kuolemasta täällä ja yrityksestä korvata juuri tämä tyhjä tila koska (myös meidän) kulttuurimme on tottunut siihen että on olemassa absoluuttisia, itsestäänselviä ja kiistämättömiä arvoja. Ja jollei sellaisia uskota olevan niin ei uskota että on mitään arvoja tai mitään perusteita toimintaan. Omasta puolestani luulisin että kysymys on vain väärin tai ainakin turhaan muotoillusta premissistä, eikä mistään kovin informatiivisesta tai järisyttävästä huomiosta maailmassaolon luonteesta. Universalismi tulisi suuremmitta puheitta korvata provisionalismilla: ainoa ohjenuora mikä meillä on, on oma pakostakin rajallinen järkemme ja kokemuksemme. Ehkä valitettavasti, mutta maailma on karu. Ja siinä on pakko jotenkin toimia.
EDIT: tyhmiä lauseita pois (edes osa)
Viimeksi muokattu: