Kuvitellaanpa tilanne, jossa ryhmällä haaksirikkoutuneita on vain 10 litran kanisteri vettä. Ensimmäisinä päivinä vettä jaetaan tasan, mutta janon kehityessä helvetilliseksi, ryhmän vahvin lorauttaa loputkin vedestä kurkustaan alas.
Fossiiliset polttoaineet ehtyvät, uraanikin käy vähiin, fuusioreaktoria ei ehditä tehdä. Vedyn tuotantokin vaatii niin suuria määriä energiaa, että tarvetta ei kyetä millään täyttämään.
Yhdysvalloissa asia ymmärrettiin jo vuosikymmeniä sitten. 70-luvulla Yhdysvaltojen tärkein liittolainen lähi-idässä oli Iran. Lienee turha mainita, että Iran oli alueen maista ensimmäinen josta löytyi merkittävissä määrin öljyä. Kaikki muuttui v.1979, kun shaahi syrjäytettiin, ja Iran siirtyi anti-amerikkalaiseen pappisvaltaan. Sen jälkeen USA:lla ja Iranilla ei ole ollut diplomaattiyhteyksiä. Iran on ollut siitä lähtien Yhdysvaltojen päävihollinen numero yksi. Iranin vastaisessa vihassa mentiin jo niin pitkälle, että USA ryhtyi tukemaan Husseinia, vaikka hän vaikutti varsin epäillyttävältä.
Lopulta aika on kypsä ja vuonna 2001 johtoon asettuu George W. Bush. Riittävän naiivi ja helposti ohjattava marionetti. Pitkään valmisteltu suunnitelma päätetään ottaa käyttöön:
Iranin valtaus useista ilmansuunnista käsin: Lännestä eli Irakista, idästä eli Afghanistanista, sekä tietysti Persianlahdelta.
Ongelma? Miten saada kansa hankkeen taakse? Suora ja rehellinen suunnitelman julkaisu, saisi hankkeen taakse vain pienen vähemmistön (kiihkokristityt ja kaikkein oikeistolaisimmat republikaanit). Jotain muuta oli keksittävä, kunnes joku sattui historiasta muistamaan 7.12.1941 tapahtumat. Isku Pearl Harboriin sai loputkin amerikkalaisista innostumaan sodasta.
Eettinen dilemma: tappaako muutamia tuhansia amerikkalaisia vai odottaako sitä, että maa jää nuolemaan näppejään kun muut tuhlaavat loputkin maapallon öljystä - aineesta joka on välttämätöntä Yhdysvaltojen etumatkan ylläpitämiseksi. Historia on opettanut, että joskus suurikin uhraus on kannattava valinta (Atomipommit Japaniin vai maihinnousu).
Viimeisetkin koneiston osaset lähtivät siis käyntiin keväällä 2001. CIA:n taitavat aivopesijät olivat jo saaneet valheellisen identiteetin avulla napattua muutaman turhautuneen arabinuorukaisen verkkoonsa. Ei muuta kuin miehet koneeseen ja matkaan. Lopputuloksen tiedämmekin.
Entäpä Bin Ladenin rooli? Mahdollistahan on, että
a.) mies on edelleenkin cia:n 80-luvun Afghanistan-tuen luomoissa ja hallinnassa tai
b.) todellinen terroristi, mutta todellisuudessa voimaton tekemään mitään näin suurta ja merkittävää - siitä huolimatta hyvä peitehahmo Bushille
WTC:n iskut onnistuivat nappiin. Tornit kaatuivat, ja näyttävyyttä saatiin. Merkille pantavaa on, että kaikki kuolleet olivat hallinnon kannalta merkityksettömiä henkilöitä. Tärkeät henkilöt oltiin saatu ohjailtua turvaan.
Pentagonin isku. Kohteeseen osui lentokoneelta näyttävä risteilyohjus. Selvä ainakin on, että matkustajakone ei siihen osunut eikä vierasmaalainen terroristi ohjannut sitä. Konehan osui Pentagonin vähiten merkittävään osaan, ja siinäkin kuoli vähäpätöisiä paperinpyörittäjiä.
Pennsylvanian kone ammuttiinkin sitten alas. Olisihan ollut vaarana, että aivopessyt terroristit olisivatkin osuneet johonkin tärkeään. Samassa yhteydessä saatiinkin sitten mukaan hieman sankaritarinaa, josta amerikkalaiset tunnetusti pitävät.
Samassa yhteydessä päästettiin myös ilmoille huhu autopommi-iskusta Washingtonissa, nyt kaikki olivat vihdoinkin varpaillaan, ja kiinni uskomuksessa, että maahan on hyökätty. Tätä uskomusta pidettiinkin sitten elossa pitkään: siltoja, tunneleita ja pilvenpiirtäjiä evakuoitiin pommi-uhan vuoksi. Pian alettiinkin sitten panikoida pernaruton pelossa, ja voila! soppa oli valmis. Lähes koko maailma oli USA:n takana. Jotta esitys olisi täydellinen, piti vielä kiertää länsimaiden hallitukset ja näyttää salaiset evidenssit, jonka mukaan USA:lla on nyt oikeutus iskeä Afghanistaniin. Näin sitten tapahtuikin.
Irakin hyökkäys olikin vaikeammin perusteltavissa. Powellin mainio esitys YK:ssa onnistui ja keväällä 2003 Irak oli jo hallussa. Nyt on Iranin vuoro.