Vituttaa oma ukko ja avioliitto. Miten vitussa mä olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, missä kuulostan ihan omalta mutsiltani? Ja miten toinen osapuoli ei kertakaikkiaan voi ymmärtää, että MINÄ EN HALUA OLLA TÄLLAINEN NALKUTTAVA AKKA! Voin itsekin jo pahoin. Mutta kun olen kuin rikkinäinen levy ja jankutan kaiket päivät samoista asioista, niin miksi vitussa mun pitäisi aina jaksaa olla ystävällinen? Miksi se äijä ei koskaan kuuntele mua! Se ei saatana kuule koskaan mitään muuta kuin nalkutuksen. Kehu siinä sitten, kun ei se edes kuuntele niitä. Ja mun syytä sekin sitten. Enkä kuulemma koskaan saa häntä parempaa miestä. Ja hänestä, käytökseltään ja järjenjuoksultaan 3-vuotiaan tasolla olevasta mukaälykkäästä yksilöstä käydään suurtakin kamppailua fiksujen naisten kesken. Juu, ei. No ehkä joo, kun sillä on hyvä duuni ja kiva liksa. Mutta jos siihen tyytyy, niin antaa palaa vaan. Minen nyt jaksa.
Niinvittu. Jos tosta könsikkäästä joskus eroan, niin en vittu ota ketään kakslahkeista enää ikinä riesakseni. Posteljooni hoitakoon panemisen. Toisaalta, ei sekään varmaan mua tyrkkäis, kun on sammaleet kasvaneet bilhaan ja mähän vaan muutenkin nalkutan koko ajan. Nag, nag, nag...
