Mun lapsen neljästä isovanhemmasta kolme on elossa.
Yksi on täysi narsisti, joka mieluummin riitelee täysin tyhjästä kuin näkee omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Uhkaa tappavansa itsensä saadakseen huomiota ym.
Toinen on sitten juoppo kylähullu, joka suuttuu kun hänelle huomauttaa paskasta käytöksestään. Henkilö on tyhmä kuin saapas, mutta omasta mielestään tietää kaikesta kaiken. Koko ajan äänessä.
Kolmas isovanhempi on sitten kaikinpuolin mainio, mutta mieluummin puolustaa edellä kuvattua puolisoaan kuin osallistuisi ainoan lapsen lapsensa elämään.
Voi vitun vittu. Mikä tota edellistä sukupolvea vaivaa? Kyse ei ole edes vanhenemisesta, vaan kyseiset ihmiset ovat aina olleet samanlaisia.
Pitääkö sitä vaan kääntää toinen poski paskalle käytökselle, jotta lapsella on edes jonkinlaiset isovanhemmat? Minkäänlainen keskustelu on täysin mahdotonta.
Vituttaa tällä hetkellä niin ettei veri kierrä. En muista, että isäni olisi opettanut minulle yhtään mitään elämäni aikana. Ainoastaan, että en halua olla samanlainen. Jotenkin sitä ajatteli, että isovanhemmus muuttaisi ihmistä, mutta ei se mihinkään vaikuttanut.