Nyt olettaa sitten, että se 4000 on jotenkin pikkusumma. Minä se olen meillä ollut, joka tekee päätökset hankinnoista ja ylipäänsä melkein kaikesta. Tossuilemaan en siis siirry todellakaan.
Pistä morsio töihin tienaamaan tuo neljä tonnia, niin oppii rahan arvon jos/kun hän kerran tuo perheeseen muutaman satasen kuussa ja sinä loput. Äkkiäkös sitä neito ansaitsee sormusrahat vaikkapa Hesburgerin tiskillä ja pistämällä rahaa säästöön ansioistaan, kunhan niistä on ensin vähennetty sekä verot että taloutenne yhteiset kuluerät. Normaali palkansaaja saa pistettyä esim. satasen kuussa jemmaan, joten eihän neljän tonnin sormuksen hinnan säästämiseen mene kuin reilut kolme vuotta. Sitten voi miettiä asiaa uudestaan.
Suosittelen kyllä lämpimästi tiukkaa avioehtoa mahdollisten häiden varalle ja hyvissä ajoin tapahtuvaa keskustelua taloudellisista reaaliteeteista. Kenties se auttaa, jos rahan arvo valkenee naisellesi keskustelujen myötä. Jos ei valkene ja tilanne pääsee kärjistymään myöhemmin vielä pahemmaksi kun vaatimukset kasvavat, niin pahimmassa tapauksessa jatkokeskustelu aiheesta tapahtuu parin vuoden päästä Naisasiat-ketjussa.
Eipä ole mitään avioitumista näköpiirissä omalla kohdallani, mutta jos olisi, niin keskustelu aiheesta "prinsessahäät" pitäisi tukehduttaa ja tappaa välittömästi sellaisen ilmaannuttua. Monella naisella on suuruudenhullu fantasia prinsessahäistä, joihin pitäisi upottaa kerrostaloasunnon verran rahaa välittämättä siitä, kuka ne rahat oikeastaan tienaa ja mitä muuta niillä rahoilla saisi (vaikka sen kerrostaloasunnon).
Jos se rakkaus kerran on sellaista, että sitä ei voi rahalla mitata, niin sitten rakkauden sinetiksi pitäisi riittää pienempikin rahan haaskaus. Avioliitonhan pitäisi olla ennen kaikkea kahden ihmisen keskinäinen ja ns. sisäinen vakuutus, ei ulkomaailmalle tarkoitettu Las Vegas -show, jossa vain pröystäillään käytetyllä rahalla ja korujen hinnalla. Nimet alle maistraatissa ja hääjuhlaan varatut rahat vain omaan käyttöön esim. lomamatkalle. Ns. ystäville voi lähettää postikortin.