Lättykiekko
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Dayton Bombers
Mietin tässä juuri voiko vitutukseen kuolla..
Vaikka vihaankin Suomen pessimististä kulttuuria, "mää tiesin" - asennetta, häviämistä, "miksi aina mää" -ilmiötä, sattuman kyseenalaistamista ja yleensäkin kaikkea perussuomalaiseen luonteeseen kuuluvaa, olen itsekin juuri sellainen. Suomalainen. Olen toki yrittänyt päästä siitä eroon, vaikeaa se vain on. Tälläkin hetkellä vituttaa omat vähäpätöiset ongelmat, huono tuuri, ihmiset.
Kasvaminen negatiivisessä ilmapiirissä, kylmässä ja pimeässä, on pakko olla jotenkin haitallista. Silloin ei opita iloitsemaan elämän hyvistä puolista, kun keskitytään pitämään naama surullisena, norsunvitulla, ja sulautumaan joukkoon. Välillä huomautetaan, miten joku on vialla, ja jatketaan elämää. Tietysti ensin haukutaan työkaverille naapuri ja naapurille työkaveri, mutta heti sen jälkeen jatketaan. Varmasti kaikki juontaa juurensa Suomen ilmastoon ja historiaan. Lapset oppivat vanhemmiltaan pessimistisen asenteen, menevät kouluun ja pilaavat ne harvatkin optimistit muistuttamalla, miten paskaa ja hyödytöntä koulu on, koska meidänkin iskä pärjää ilman kouluja. Itse en ole koskaan ymmärtänyt näitä koulutuksen kyseenalaistajia, joita varsinkin yläasteella esiintyi paljon. Tottakai pahimmat heistä poistuvat ammattikouluun mennessä, mutta silti se asenne ehtii levittää juurensa Suomen yhteiskuntaan. Tämä pessimistinen polvi jatkaa paskan levittämistä sitten alhaalta käsin, roskakuskina, duunarina, muurarina, isänä ja äitinä. Toki hieman ymmärrystä herättää se, että tulevaisuuden ollessa määriteltynä seuraavaksi 40 vuodeksi farmarimersun, rivitalopätkän, paskaduunin ja parin lapsen ympärille, voi elämä tuntua vähän tasapaksulta. Silloin on helppo ratkaisu olla pessimistinen.
Tätä viestiä kirjoittaessa kanavoin koko ajan negatiivista energiaani ja pyrin kääntämään sitä positiiviseksi. Enää ei vituta ollenkaan niin paljon. Laitoin kaikki negatiiviset ajatukset kahteen siansuoleen ja aloin rillaamaan. Maistuis varmaan sullekkin. Nyt saa, vittu, naattia naattia naattia.
Vaikka vihaankin Suomen pessimististä kulttuuria, "mää tiesin" - asennetta, häviämistä, "miksi aina mää" -ilmiötä, sattuman kyseenalaistamista ja yleensäkin kaikkea perussuomalaiseen luonteeseen kuuluvaa, olen itsekin juuri sellainen. Suomalainen. Olen toki yrittänyt päästä siitä eroon, vaikeaa se vain on. Tälläkin hetkellä vituttaa omat vähäpätöiset ongelmat, huono tuuri, ihmiset.
Kasvaminen negatiivisessä ilmapiirissä, kylmässä ja pimeässä, on pakko olla jotenkin haitallista. Silloin ei opita iloitsemaan elämän hyvistä puolista, kun keskitytään pitämään naama surullisena, norsunvitulla, ja sulautumaan joukkoon. Välillä huomautetaan, miten joku on vialla, ja jatketaan elämää. Tietysti ensin haukutaan työkaverille naapuri ja naapurille työkaveri, mutta heti sen jälkeen jatketaan. Varmasti kaikki juontaa juurensa Suomen ilmastoon ja historiaan. Lapset oppivat vanhemmiltaan pessimistisen asenteen, menevät kouluun ja pilaavat ne harvatkin optimistit muistuttamalla, miten paskaa ja hyödytöntä koulu on, koska meidänkin iskä pärjää ilman kouluja. Itse en ole koskaan ymmärtänyt näitä koulutuksen kyseenalaistajia, joita varsinkin yläasteella esiintyi paljon. Tottakai pahimmat heistä poistuvat ammattikouluun mennessä, mutta silti se asenne ehtii levittää juurensa Suomen yhteiskuntaan. Tämä pessimistinen polvi jatkaa paskan levittämistä sitten alhaalta käsin, roskakuskina, duunarina, muurarina, isänä ja äitinä. Toki hieman ymmärrystä herättää se, että tulevaisuuden ollessa määriteltynä seuraavaksi 40 vuodeksi farmarimersun, rivitalopätkän, paskaduunin ja parin lapsen ympärille, voi elämä tuntua vähän tasapaksulta. Silloin on helppo ratkaisu olla pessimistinen.
Tätä viestiä kirjoittaessa kanavoin koko ajan negatiivista energiaani ja pyrin kääntämään sitä positiiviseksi. Enää ei vituta ollenkaan niin paljon. Laitoin kaikki negatiiviset ajatukset kahteen siansuoleen ja aloin rillaamaan. Maistuis varmaan sullekkin. Nyt saa, vittu, naattia naattia naattia.