Tavanomaiset ilmaukset kuten "Voiko vitutukseen kuolla?" tai "Vituttaa niin ettei veri kierrä" sekä kaikki tuntemani kirosanat tuntuvat täysin riittämättömiltä kuvaamaan vallitsevaa tunnetilaa.
Kun näin kuvan Granlundista HIFK:n väreissä, lähdin heti urheilemaan, tarkoituksena kuluttaa armoton vitutus fyysiseen työhön. Paljonpa siitäkin oli iloa: neppailin kentällä kuin idiootti pilaten muidenkin pelin, ja vieläpä tuittuilin omille. Matkalla kuljin molempiin suuntiin Nordiksen ohi, en kestänyt vilkaistakaan halliin päin.
Jääkiekko herättää suuria tunteita. Olen monta kertaa itkenyt onnesta hienoina hetkinä: Kärppien uskomattomat nousut tärkeissä paikoissa, Leijonien nousut, Kärppien mestaruudet. Nyt pettymys on niin valtava, että on vaikea löytää vertauskohtaa. Putoaminen playoffeissa on aina kova pettymys, mutta sen kuitenkin täytyy joskus tapahtua jokaiselle, vaikka neljänä vuotena viidestä voitettaisiinkin. Kenties MM-puolivälierä vuonna 2003 tuntui pahimmillaan suunnilleen tältä. Voin valehtelematta ja liioittelematta tunnustaa, että pala on kurkussa ja kyynelet silmäkulmassa.
Suunnaton pettymys omaan seuraan, että näin tärkeässä asiassa mokattiin. Nyt tehdyn sopimuksen kiistäminen ei merkitse enää mitään, vahinko on jo tapahtunut.
Pettymys Mikael Granlundiin, ettei hänellä ollutkaan kärppäsydäntä.
Tieto siitä, ettei Granlund voi ikinä merkitä HIFK:lle tai sen faneille tai kenellekään muulle yhtä paljon hän olisi merkinnyt Kärppien kannattajille.
Tieto siitä, että näin ei olisi tarvinnut käydä.