Nyt taitaa olla jotakin haussa, velvollisuudentuntoko? Varmaan liian arkaainen käsite, mutta kun sopivaa luontovertaustakaan ei ole tarjolla. Mistä löytyisi se Iso Vihreä, joka ottaisi melkoisen riippakiven kannettavakseen? Kyntisi kyisen pellon? Ihan menisi ruohonjuuritasolle asti, suolammen pohjamutia myöten innostaisi viherkasvit takaisin uuteen kukoistukseen.
Toisaalta ymmärrän, ettei evoluutio oikeastaan sano mitään vastuunkannosta tai velvollisuudesta. Kyse on sopeutumisesta vallitseviin olosuhteisiin. Pienet muutokset faunassa tarpeeksi pitkillä aikaväleillä aikaansaavat muutosta, mutta ei neljässä vuodessakaan. Tarvittaisiin kemiallista terästettä, mikä on kiellettyä ehdottomasti.
Puheenjohtajan pitäisi olla nainen tai metroseksuaali. Tuollainen maastoretkeltä haiseva uros ei taitaisi sittenkään kelvata cityvihreille suunnannäyttäjäksi. Toisaalta Ison Vihreän pitäisi jotenkin aistia uutta riistaakin tai palata vanhoille metsästysmaille. Uusnostalgiaa ehkäpä?
Tai miten olisi moninkertaisesti kuorrutettu ironinen Vihreä? Henkilö, joka tuntee vihreiden genren läpikotaisin, tuntee puolueen historian, mutta suhtautuu siihen kepeydellä, ironialla. On valmis poseeraamaan uusien tuulimyllyjen kyljessä, rientää jokaisen aaltovoimalan perustamistilaisuuteen, on haltioissaan aurinkopaneelien hyötysuhteesta. Ajaa vain sähköpyörää, mutta sisällyttää siihen ironiaa. Kenties hienot nahkakengät polkimilla.
Voisiko Iso Vihreä olla mukana kaatamassa karhua? Ampumassa sutta? Pelottelemassa merimetsoja? Tai uhkaamassa valkoposkihanhia äkkikuolemalla? Moni toteaisi, vihreä on löytänyt sisäisen ugrinsa ja rientäisi kiireellä puolueen jäseneksi.
Voisiko maastopuku olla tämän kepeän uusvihreän pääsääntöinen puku? Voisiko hän näyttäytyä toisinaan kokonaan ei-vihreissä tilaisuuksissa? Kuten vaikka myymälän avajaisissa hakemassa klassista ämpäriä, Jyväskylän suurajoissa epäsovinnaisesti pukeutuneena, ydinvoimalassakin välillä virkistäytymässä. Kaiken aikaa sisällyttäen vain herkimmille nähtävissä olevia vihjeitä omista todellisista näkemyksistään, jotka nekin ovat ironialla kuorrutettuja.
Henkilö, joka on oivaltanut politiikan olevan vain performanssia, mutta tekee tämän todella huolellisesti, niin että hurmaa kaikki ituhipit ja muut maan luomukset näytöksillään. Henkilö, joka voi esiintyä täysin päinvastaisesti eri tilaisuuksissa odotusarvoihin nähden. Henkilö, joka sopeutuu erinomaisesti vaikkapa perussuomalaiseen juhannuksenviettoon. Mutta hän ei kuitenkaan sopeudu: on yhtä kotonaan kuin Jörn Donner lastenkutsuilla (ei Kekkosen).
Se, mitä haen, on post-Vihreä: poliitikko, joka kannattaa puolueensa arvoja, mutta ei kuitenkaan kannata. Hän ottaa niihin aina etäisyyttä, mutta kaiken aikaa on läsnä kuin hämähäkki verkossaan. Tunnustellen vaalikärpästen fiiliksiä. Etsien tietä suomalaisuuden ytimeen, sen sydämeen, luontokokemukseen. Sillä luontokokemus on se, mitä miltei jokaisella suomalaisella on. Ja on kesämökki, vaikka sitten suvun, jossa suomalainen estoitta ui kuin ahven koko kesän jääkylmässä vedessä.
Toki post-Vihreä heittää myös Soininvaaralle läppää. Tämäkin suhde on täysin ironinen: siinä missä Osmo paasaa ja on tosissaan, post-vihreä pj. on vain olevinaan tosissaan. Pj. on oivaltanut, että vihreä ja urbaani eivät ole ihmisten mielissä sama asia. Vihreys ei sittenkään ole viheralueen, siis pikkukaupungin ainoan puiston suojelua. Vihreys on havumetsän tuoksua. Ja sienien, siis ruokasienien. Ja puolukoiden.
Vihreää persuako olisi etsittävä? Vihreää virkamiestä? Tai vihreää upseeria? Mitä tahansa näistäkin, kunhan vihreä on oivaltanut olennaisen, suomalaisuuden ytimen nimenomaan luontoaspektilla. Meillä on luonto, sitä pitää suojella. Mutta meidän pitää myös suojella luonnossa käyskenteleviä ugreja. Tätä vihreät eivät todellakaan ole oivaltaneet, tämä on se porkkanamehu, jota vihreiden pitäisi nappailla.
Tämä on sanottu sillä varauksella, että Vihreät haluavat olla jotakin muutakin kuin klubi, johon pääsevät vain naiset ja naisenmieliset, vihtorit, oloneuvokset. Luonnosta taas voisi löytää vaikkapa alkumiehen tai naisen, jolle nimenomaan luonnossa eläminen, ei betonierämaassa, on jatkuva voiman ja innostuksen lähde. Puolue, josta jopa Riikka Purra saattaisi innostua ja vaihteeksi hymyillä lämmintä hyistä hymyään. Jesperi Pääkkösen unohdettu velipuoli. Tai Peltsin kaveri.
Miten olisi kalevalaisuus? 1900-luvun alun kansallisuusaate yhdistettynä kepeään moderniin vihreyteen? Uusi post-Vihreä pj. voisi jättää jäähyväiset globalismille, suurille sanoille, suurille tyhjyyksille, kaupungeille. Siirtyä kohti suomalaista vihreyttä (ironisesti, kuten totesin). Kirmata kedolla kuin juhannustaikoja tehden, Iltalehden jutussa kuvattuna. Kurkistaa kaivoon salaperäisesti hymyillen. Etsiä kalevalaisuuden juuria Paikkarin torpasta.
Voisiko uusi Vihreä ilmaantua Veikkausliigan otteluun antamaan avauspotkua? Voisiko hän kesällä antaa itseään kuvata heinäseiväs kädessä? Tai ajamassa taatusti sähkökäyttöistä ruohonleikkuria? Mutta antaa myös oman silauksensa nurmikoille, kuten jättää sinililjat rauhaan. Pieni vihreä kommentti arjen kuristavan paineen alla, antaa kaikkien kukkien kukkia.
Uuden vihreän ideologinen linjaus: on aivan samantekevää, mitä ideologista mössöä haluatte kuluttaa, mitä identiteettipelejä pelata, tärkeintä on vain yhdistävä tekijä, luontokokemus. Tällaiseen puolueeseen voisi olla tunkua, nyt on vain työntöä. Eipä monikaan halua viettää piknikkiä vihaisen ampiaisparven edessä. Diarra olisi toiminut tehokkaammin kuin mikään hyttyskarkoitin puolueelle.
Mutta tämä on varmasti aivan liikaa Vihreille: paluu takaisin post-Koijärvelle ei houkuta. Koska cityvihreä eksyisi välittömästi viimeisen liikenneympyrän jälkeen. Koska on suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeaa, siitä huolimatta tai sen vuoksi, että kuulutaan ylimpään tulodesiiliin tai toiseksi ylempään. Ja joilla kaikista mahdollisuuksista huolimatta elämä ei vain avaudu ollenkaan. Tai se avautuu vain haluna kieltää muilta hauskanpito.
Mutta on olemassa myös vaihtoehtoinen tulkinta. Jospa Vihreät ovat jo tehneet työnsä, esittäneet visionsa. Muut voivat jatkaa tästä. Tolkun ihmiset. Fiksut vihreät vain käsittävät, että loppu on tullut. On turha vetää tyhjiä ruosteisia rattaita, pössytellä viimeisiä henkosia. Pian koittaa villimiehen tai naisen aika kaikille tolkun vihreille. Viimeinen sammuttaa teltasta valot ja kipinän. On aika vapautua, on aika riisua kraka, on aika palata takaisin luontoon. Jääkylmän suolammen pehmeään syleilyyn.
Toisaalta ymmärrän, ettei evoluutio oikeastaan sano mitään vastuunkannosta tai velvollisuudesta. Kyse on sopeutumisesta vallitseviin olosuhteisiin. Pienet muutokset faunassa tarpeeksi pitkillä aikaväleillä aikaansaavat muutosta, mutta ei neljässä vuodessakaan. Tarvittaisiin kemiallista terästettä, mikä on kiellettyä ehdottomasti.
Puheenjohtajan pitäisi olla nainen tai metroseksuaali. Tuollainen maastoretkeltä haiseva uros ei taitaisi sittenkään kelvata cityvihreille suunnannäyttäjäksi. Toisaalta Ison Vihreän pitäisi jotenkin aistia uutta riistaakin tai palata vanhoille metsästysmaille. Uusnostalgiaa ehkäpä?
Tai miten olisi moninkertaisesti kuorrutettu ironinen Vihreä? Henkilö, joka tuntee vihreiden genren läpikotaisin, tuntee puolueen historian, mutta suhtautuu siihen kepeydellä, ironialla. On valmis poseeraamaan uusien tuulimyllyjen kyljessä, rientää jokaisen aaltovoimalan perustamistilaisuuteen, on haltioissaan aurinkopaneelien hyötysuhteesta. Ajaa vain sähköpyörää, mutta sisällyttää siihen ironiaa. Kenties hienot nahkakengät polkimilla.
Voisiko Iso Vihreä olla mukana kaatamassa karhua? Ampumassa sutta? Pelottelemassa merimetsoja? Tai uhkaamassa valkoposkihanhia äkkikuolemalla? Moni toteaisi, vihreä on löytänyt sisäisen ugrinsa ja rientäisi kiireellä puolueen jäseneksi.
Voisiko maastopuku olla tämän kepeän uusvihreän pääsääntöinen puku? Voisiko hän näyttäytyä toisinaan kokonaan ei-vihreissä tilaisuuksissa? Kuten vaikka myymälän avajaisissa hakemassa klassista ämpäriä, Jyväskylän suurajoissa epäsovinnaisesti pukeutuneena, ydinvoimalassakin välillä virkistäytymässä. Kaiken aikaa sisällyttäen vain herkimmille nähtävissä olevia vihjeitä omista todellisista näkemyksistään, jotka nekin ovat ironialla kuorrutettuja.
Henkilö, joka on oivaltanut politiikan olevan vain performanssia, mutta tekee tämän todella huolellisesti, niin että hurmaa kaikki ituhipit ja muut maan luomukset näytöksillään. Henkilö, joka voi esiintyä täysin päinvastaisesti eri tilaisuuksissa odotusarvoihin nähden. Henkilö, joka sopeutuu erinomaisesti vaikkapa perussuomalaiseen juhannuksenviettoon. Mutta hän ei kuitenkaan sopeudu: on yhtä kotonaan kuin Jörn Donner lastenkutsuilla (ei Kekkosen).
Se, mitä haen, on post-Vihreä: poliitikko, joka kannattaa puolueensa arvoja, mutta ei kuitenkaan kannata. Hän ottaa niihin aina etäisyyttä, mutta kaiken aikaa on läsnä kuin hämähäkki verkossaan. Tunnustellen vaalikärpästen fiiliksiä. Etsien tietä suomalaisuuden ytimeen, sen sydämeen, luontokokemukseen. Sillä luontokokemus on se, mitä miltei jokaisella suomalaisella on. Ja on kesämökki, vaikka sitten suvun, jossa suomalainen estoitta ui kuin ahven koko kesän jääkylmässä vedessä.
Toki post-Vihreä heittää myös Soininvaaralle läppää. Tämäkin suhde on täysin ironinen: siinä missä Osmo paasaa ja on tosissaan, post-vihreä pj. on vain olevinaan tosissaan. Pj. on oivaltanut, että vihreä ja urbaani eivät ole ihmisten mielissä sama asia. Vihreys ei sittenkään ole viheralueen, siis pikkukaupungin ainoan puiston suojelua. Vihreys on havumetsän tuoksua. Ja sienien, siis ruokasienien. Ja puolukoiden.
Vihreää persuako olisi etsittävä? Vihreää virkamiestä? Tai vihreää upseeria? Mitä tahansa näistäkin, kunhan vihreä on oivaltanut olennaisen, suomalaisuuden ytimen nimenomaan luontoaspektilla. Meillä on luonto, sitä pitää suojella. Mutta meidän pitää myös suojella luonnossa käyskenteleviä ugreja. Tätä vihreät eivät todellakaan ole oivaltaneet, tämä on se porkkanamehu, jota vihreiden pitäisi nappailla.
Tämä on sanottu sillä varauksella, että Vihreät haluavat olla jotakin muutakin kuin klubi, johon pääsevät vain naiset ja naisenmieliset, vihtorit, oloneuvokset. Luonnosta taas voisi löytää vaikkapa alkumiehen tai naisen, jolle nimenomaan luonnossa eläminen, ei betonierämaassa, on jatkuva voiman ja innostuksen lähde. Puolue, josta jopa Riikka Purra saattaisi innostua ja vaihteeksi hymyillä lämmintä hyistä hymyään. Jesperi Pääkkösen unohdettu velipuoli. Tai Peltsin kaveri.
Miten olisi kalevalaisuus? 1900-luvun alun kansallisuusaate yhdistettynä kepeään moderniin vihreyteen? Uusi post-Vihreä pj. voisi jättää jäähyväiset globalismille, suurille sanoille, suurille tyhjyyksille, kaupungeille. Siirtyä kohti suomalaista vihreyttä (ironisesti, kuten totesin). Kirmata kedolla kuin juhannustaikoja tehden, Iltalehden jutussa kuvattuna. Kurkistaa kaivoon salaperäisesti hymyillen. Etsiä kalevalaisuuden juuria Paikkarin torpasta.
Voisiko uusi Vihreä ilmaantua Veikkausliigan otteluun antamaan avauspotkua? Voisiko hän kesällä antaa itseään kuvata heinäseiväs kädessä? Tai ajamassa taatusti sähkökäyttöistä ruohonleikkuria? Mutta antaa myös oman silauksensa nurmikoille, kuten jättää sinililjat rauhaan. Pieni vihreä kommentti arjen kuristavan paineen alla, antaa kaikkien kukkien kukkia.
Uuden vihreän ideologinen linjaus: on aivan samantekevää, mitä ideologista mössöä haluatte kuluttaa, mitä identiteettipelejä pelata, tärkeintä on vain yhdistävä tekijä, luontokokemus. Tällaiseen puolueeseen voisi olla tunkua, nyt on vain työntöä. Eipä monikaan halua viettää piknikkiä vihaisen ampiaisparven edessä. Diarra olisi toiminut tehokkaammin kuin mikään hyttyskarkoitin puolueelle.
Mutta tämä on varmasti aivan liikaa Vihreille: paluu takaisin post-Koijärvelle ei houkuta. Koska cityvihreä eksyisi välittömästi viimeisen liikenneympyrän jälkeen. Koska on suuri joukko ihmisiä, joilla on vaikeaa, siitä huolimatta tai sen vuoksi, että kuulutaan ylimpään tulodesiiliin tai toiseksi ylempään. Ja joilla kaikista mahdollisuuksista huolimatta elämä ei vain avaudu ollenkaan. Tai se avautuu vain haluna kieltää muilta hauskanpito.
Mutta on olemassa myös vaihtoehtoinen tulkinta. Jospa Vihreät ovat jo tehneet työnsä, esittäneet visionsa. Muut voivat jatkaa tästä. Tolkun ihmiset. Fiksut vihreät vain käsittävät, että loppu on tullut. On turha vetää tyhjiä ruosteisia rattaita, pössytellä viimeisiä henkosia. Pian koittaa villimiehen tai naisen aika kaikille tolkun vihreille. Viimeinen sammuttaa teltasta valot ja kipinän. On aika vapautua, on aika riisua kraka, on aika palata takaisin luontoon. Jääkylmän suolammen pehmeään syleilyyn.
Viimeksi muokattu:
