Alkuperäisessä intersektionaalisessa feminismissä on paljon hyviä ajatuksia, mutta annatko jonkun esimerkin että miten se Suomessa toteutuu uhkana?
Huomasin, että käytit sanaa "alkuperäinen", jolloin voidaan aina mennä sen taakse, ettei tämä nykyinen ole sitä oikeaa intersektionalismia, vähän niin kuin kommunismikaan ei koskaan ole oikeaa kommunismia. Aion nyt kuitenkin nostaa esiin yhden uhkakuvan, jonka intersektionalismi Suomeen tuo, oli äärivasemmiston intersektionalismi omasta mielestäsi alkuperäistä ja oikeaa tai ei.
Suomessa on ylipaisunut ja katastrofaalisen tehoton julkinen sektori. Tämän on fakta, eikä siitä tarvitse kiistellä. Keinot asianlaidan kääntämiseen ovat kuitenkin vaikeita ja kivuliaita, eikä niihin todennäköisesti päästä ennen kuin joku muu tulee tämän asian hoitamaan meidän puolestamme, tällöin se tapahtuu pakotettuna.
Intersektionaalisen feminismin ytimessä on ihmisten jakaminen ihonvärin, uskonnon, seksuaalisen suúntautumisen ja muiden henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaisiin lokeroihin ja etulyöntiaseman tarjoaminen tietyn poliittisen suuntauksen omaavien henkilöiden mielestä oikeissa lokeroissa oleville henkilöille. Tällaista on kutsuttu aikaisemmin esim. apartheidiksi, nykyään positiiviseksi syrjinnäksi.
Tämä ei itsessään sinänsä ole ongelma, sillä tiettyjen ihmisryhmien työllistämisen tukeminen tuo varmasti tietynlaisia etuja ja hyötyjä yhteiskuntaa ajatellen. Ongelma (uhka) syntyykin siinä, että kun julkisen sektorin työpaikkoihin ovat perinteisestikin työllistyneet ne, jotka eivät pysty yksityiselle sektorille työllistymään (ei saa yleistää esim. opettajiin, poliiseihin, sairaanhoitajiin jne valtion ydintehtäviä suorittavia ammattikuntia koskemaan). Niin nyt, kun samoihin tehtäviin pyritään työllistämään positiivisen syrjinnän myötä vielä ensisijaisesti kahdesta hakijasta se usein heikompi, niin en näe tämän suoranaisesti ainakaan tehostavan julkisen sektorin toimintaa.
Niin mikä se uhka sitten on? Se on taloudellinen aikapommi.