Aika-ajoin minua huolestuttaa todella paljon, että ihmiset oikeasti ajattelevat näin. Siis pitäisi saada olla tekemättä työtä ja sitten samalla talous tulisi turvata julkisella tuella.
Kannatan myös mallia, jossa julkinen terveydenhuolto tarjoaisi jokaiselle halukkaalle helpon itsemurhan. Samalla olisi muokattava kulttuurisia asenteita, jotta itsemurhaa ei nähtäisi kielteisesti vaan että se tulkittaisiin yhtenä näkökulmana elämän perimmäiseen mielettömyyteen, jolloin ratkaisu olisi itsemurhan valinneen omaisille helpompi.
Oma itsemurhani tapahtuisi niin, että joisin litran viiniä, laittaisin kuulokkeet korville, kääntäisin volumen kaakkoon, kuuntelisin
Elinan ja Annan biisiä, odottaisin täydessä vauhdissa tulevaa junaa, ja vähän ennen kuin se olisi kohdalla, menisin raiteille, kääntäisin selkäni junaa kohti ja kävelisin toivottavasti junan tulemista kuulematta, kunnes pimeys koittaisi.
Toistaiseksi kännisissä harjoituksissani tai puoliyrityksissäni olen tullut radalta ajoissa pois tai suorittanut harjoitteeni radan vieressä.
Olisiko ratkaisu reilu junan kuljettajalle, joka ehkä saisi elinikäiset traumat? Ei olisi?
Matkustajille? Ei.
Poliiseille ja pelastushenkilökunnalle, jotka tulisivat toteamaan tapahtuneen ja keräilemään jäänteitäni radalta? Ei.
Omaisille, joiden täytyisi ajatella viime hetken epätoivoani ja sitä, että jouduin valitsemaan väkivaltaisen kuoleman? Ei.
Ymmärrän, että veronmaksajat eivät tahdo maksaa huonosti voivien elämää, mutta koska ihminen ei syntymistään valitse eikä hänelle siten millään rationaalisella perusteella voida osoittaa velvollisuutta sitoutua yhteiskunnan normeihin, niin inhimillisyyden nimissä olisi suotavaa, että terveydenhuolto tarjoaisi hänelle helpon ja lempeän ja varman kuoleman.
Suurin osa itsetuhoisista kokee itsensä tappamisen vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Siksi itsemurha jää tekemättä. Kun kulttuuriset asenteet muuttuisivat itsemurhaa suosivaksi ja siihen tarjottaisiin helppo tapa, niin veronmaksajien taakkakin helpottuisi edes jonkin verran. En näkisi moraalittomana sitäkään, että meitä vajakkeja ruvettaisiin kevyesti painostamaan itsemurhiin, koska psyykkisesti oireilevien kokonaiselämänlaatu on usein huono. Monille kokonaismielihyvän näkökulmasta varhainen kuolema olisi parempi vaihtoehto kuin sinnitellä kärsivänä päivästä toiseen.
En minäkään tällä hetkellä tahtoisi elää. Elän vain lähimmäisteni vuoksi. Kun olen parempivointinen, teen enemmän työtä, kun olen huonompivointinen, teen vähemmän työtä ja noudan lopun luukulta. Oleellista on stressin säätely. Kun stressiä ei ole, elämä on ihan jees. Kun stressiä on, saan vakavan masennuksen oireet, jotka lieventyvät heti, kun stressi helpottaa.
Olen heikosti stressiä sietävänä vangittu tähän elämään latvalahona, jonka tuuli ajallaan kaataa niin kuin kaikki muutkin, enkä koe elämälleni sen kummempaa päämäärää kuin pyristellä hengissä läheisteni vuoksi. Oikeasti en tahtoisi elää enkä olla veronmaksajien harmina. Kysymys on läheisten aiheuttamasta moraalisesta ristiriidasta, johon liittyy myös itsemurhan käytännön vaikeus.
Mitä tulee ajatukseen, että maailmaa voisi pyörittää jatkossa nykyisen talousjärjestelmän varassa, se on ympäristönsuojelun näkökulmasta absurdi. Kukaan rehellinen tutkija ei pysty esittämään mallia, jolla nykyisenlainen kulutuskulttuuri pystytään yhdistämään kehittyvien alueiden kasvavaan kulutukseen niin, että ympäristö säästyisi. Suomen ekomodernistien
Faceen kirjoittaneen mukaan myös IPCC on sen myöntänyt tai sitä myöntämässä. Toisin sanoen tulevaisuudessa resursseja ei voida jakaa nykyisella mallilla, jos ympäristöä tahdotaan suojella.
Kun palataan Touko Aaltoon, niin tuskinpa hän on masentunut. Aviokriisi, uuden kumppanin ja siihen liittyvän kohun aiheuttama mullistus, puheenjohtajuuden aiheuttama suuri elämänmuutos (myös myönteiset muutokset elämässä antavat suuren stressipistemäärän) ja puolueen suosion lasku eli epäonnistuminen puheenjohtaja on sellainen stressijytky, että vahvempaakin horjuttaa.
Stressijytkyä ei kuitenkaan pidä sekoittaa masennukseen. Asiat täytyy nimetä oikein eikä hoitaa kaikkea masennuksena. Masennuksen liittäminen kaikkiin kriiseihin on epä-älyllistä. Se tehdään vain siksi, että julkisesti voitaisiin esittää mielenterveystyön toimivan edes jotenkin. Lääkärin on helppo työntää kouraan pilleriresepti. Sen sijaan aviokriisin hoitaminen vaatii hittoisesti enemmän resursseja. Siksi julkinen terveydenoito ei siihen ryhdy, vaan jatkaa kriisiytyneiden nimeämistä masentuneiksi, vaikka he ovat kriiseytyneitä. Sen sijaan että terveydenhoito hoitaisi syytä, se hoitaa oiretta.
