Itselläni todettiin kesällä pahanlaatuinen kivessyöpä, joka oli levinnyt muutamaan imusolmukkeeseen. Hoidot loppuivat pari kuukautta sitten, ja nyt olen toivottavasti täysin terve ja fyysinen kuntokin alkaa parantua. Minun kohdallani kaikki meni niin hyvin kuin vain oli mahdollista, ja hoidoista palautuminenkin on ollut nopeaa mm. nuoresta iästä ja hyvästä peruskunnosta johtuen.
Vitutus ja hämmennys oli kuitenkin melkoinen, kun asian sain silloin tietää. Ennuste oli koko ajan ihan kohtuullinen, kuolemanvaarasta ei ainakaan mitään puhuttu. Omalta kohdaltani voin sanoa, että todella vähän siinä itse stressasi ja ajatteli että miten tässä käy. Oikeastaan kaikki voimavarat keskitti koko ajan vain paranemiseen ja positiivisena pysymiseen (mielialallakin voi olla merkitystä näissä asioissa). Näki kyllä selvästi, että vaikeinta aikaa tuo syksy oli omalle perheelle ja parhaille kavereille, mutta sanoivat kyllä että helpottaa pirusti oloa kun näkee, että potilas itse on hyvällä päällä.
Sain siis sytostaattihoitoja muutaman kuurin, ei tarvinnut onneksi käydä sädehoitoja läpi. Pahin todellakin mitä voi tehdä, on alkaa vältellä ja käyttäytyä epänormaalisti, minullakin orastava suhde kariutui siihen kun tyttö ei enää sairaalassa ollessani vastannut viesteihin/puheluihin. Kannattaa käydä morjestelemassa ja pitää muutenkin yhteyttä, on vain hyvä jos sairastava saa muutakin ajateltavaa ja nähtävää kuin sairaalaolot. Kannattaa näyttää että on mielettömästi jengiä jotka välittää, kävi niin samperisti sääliksi esim. vanhuksia ja muitakin ihmisiä, joilla ei käynyt vierailijan vierailijaa viikkojen aikana. Kannattaa toki ilmoittaa tulosta ensin, ihan aina ei vointi ole sellainen että haluaisi ihmisiä nähdä.
EDIT: Lisätään vielä sen verran, että samana päivänä kun sain tietää sairaudestani, kävin katsomassa netistä pätkän Saku Koivun paluuottelusta Montrealista. Voin kyllä suoraan myöntää, että pari liikutuksen kyyneltä pääsi yllättämään.
http://www.youtube.com/watch?v=HKTEfhS-OVA