Eurooppa ei ole kyllä aiemminkaan ollut mikään mahti, jonka sanaa kuunnellaan. Lähi-Idän konflikteissa kukaan ei kuuntele EU:ta, vaikka se kuinka liputtaisi kahden valtion mallia. EU:n juuret ovat hiilikaivosyhteistyössä ja siitä se on pikkuhiljaa laajentunut Unioniksi. Etusijalla ovat aina olleet talouspoliittiset kysymykset. On pyritty taloudellisen integraation kautta poliittiseen integraatioon. Eurooppa suojasi tässä itseään.
Eurooppa on elänyt hyvin suojattua elämää, kylmän sodan aikanakin. Kaikki tiesivät, että Yhdysvallat suojelee Eurooppaa, ratsuväki saapuu apuun, jos jokin idän suunnalta uhkaa. Mutta "Venäjäkin" oli moninkertaisesti suojattu imperiumi, sillä oli alusmaansa, jotka toimivat vallina Natoa vastaan. Erityisempää laajenemista ei kaivattu, olisihan lännen valtaus tuonut myös ikäviä aatteita puhtaaseen kommunismiin.
Erityisherkkuna Euroopassa ovat vaikuttaneet rauhanliikkeet ja muu erityinen propaganda, jota Iso-Venäjältä aikanaan syötettiin. Eurooppa oppi inhoamaan itseään, se sai kuulla päivittäin siitä, miten Eurooppa palveli imperialistien etuja. Nato oli jotakin aivan hirveää, siihen kuuluminenkin oli melkeinpä sotarikos vasemmiston propagandassa. Saksa poti ikuista syyllisyyskompleksiaan, joten armeijan kehittäminen oli poissuljettu asia.
Kun sitten asetelmat muuttuivat kommunismin luhistuttua, Eurooppa pääsi lopulliseen rauhaan. Nyt ei aseillakaan olisi mitään merkitystä. USA ja Venäjä olivat samalla puolen aitaa, jopa Nato-jäsenyyttäkin väläyteltiin Venäjälle. Tämä kaikki merkitsi sitä, että liberaalidemokratia oli saavuttanut lopullisen voittonsa, oli tullut pysyvä rauhantila.
Ikävä kyllä, Putin ja hänen xenofobiset kaverinsa eivät jakaneet samaa intoa rauhaan. Putin halusi Venäjän takaisin niihin pöytiin, joissa päätetään asioista, hän ei ollut tyytyväinen siihen, että USA piteli maailman ohjaksia käsissään. Irakin sota oli yksi käännekohdista Putinin ajattelussa. Venäjä otti taas käyttöön massiivisen propagandakoneistonsa ja on pikkuhiljaa tehnyt myyräntyötään eri puolilla Eurooppaa. Euroopan poliittinen kartta on kovin pirstaloitunut, sekä oikealla että vasemmalla suurimman uhan on muodostanut liberaalidemokratia. Valtaeliitti on mielellään tehnyt yhteistyötä Putinin kanssa, vaikka hän pikkuisen tuhmakin välillä oli. (Kravatti vaati joskus suoristamista).
Nykyhetkessä ollaan taas tilanteessa, jossa valta kasvaa aseen piipusta. Mutta toisin kuin aiemmin, Euroopassa ei ole ideologiaa, joka tukisi varustautumista. Meidät on kemiallisesti puhdistettu kaikista sotilaalliseen varusteluun liittyvistä asioista. Nationalismia ei ole olemassakaan valtiotasolla. On vain Euroopan idea, mutta se on liian hauras, jotta se motivoisi ihmisiä suuriin tunteisiin. Eurooppalaiset nationalistit taas kokevat vihollisekseen aivan jonkun muun kuin Venäjän.
Toisin sanoen, nyt pitäisi tehdä järkeispäätös varustautumisesta ilman siihen liittyvää sosiaalipsykologista elementtiä, kansallisuusajattelua, jopa kiihkoa. Kuka kiihkoilisi Brysselin puolesta, kaikki toki haluavat sen rahat. Tämä tämmöinen ongelma on nyt kärkipoliitikoilla ympäri Eurooppaa. Miten saada oma maansa mukaan tällaiseen yhteiseen yritykseen, joka vaatii todella isoa panostusta varustautumiseen.
Onko tällä varustautumisella mitään motivaatiota, syytä? Miksi syytää rahojaan aseisiin, kun jaettavaa on vain niukalti? Onko olemassa jokin syy puolustaa Eurooppaa yhtenä kokonaisuutena? Vai hajoaako Eurooppa valtioihin, jotka eivät suostu puolustamaan mitään yhteistä Euroopan ideaa? Onko olemassa ylipäätään joku eurooppalaisuus, jota pitäisi puolustaa? Nämä ovat kysymyksiä, joita nyt poliitikkomme kohtaavat.
Koska houkutus jättäytyä porukasta on kovin suuri. Saksallahan on perinteisesti hyvät itäsuhteet. Usein tälläkin palstalla mainitaan muutama putinvaltio, mutta ihan Euroopan keskellä turvassa on vaikkapa Itävalta, joka nimensä mukaisesti kuuluu itään pikemmin kuin länteen. Sielläkin riittää ymmärrystä Putinin toiveille. Näin vaikeassa paikassa olemme. Venäjä on tehnyt myyräntyönsä tehokkaasti: se on ikään kuin tuonut taudin Eurooppaan ja nyt tätä tautia levitetään tietäen ja tietämättään kansan keskuudessa.
Siksi yksittäiset näyttävätkään ulostulot eivät riitä mihinkään, niillä saadaan vain peukutuksia. Eurooppa tarvitsee erittäin kipeästi määräaikaista Vahvaa Johtajaa. Joka kylläkin olisi liberaalin demokratian kannalla, eikä itse pyrkisi kuin jonkun Sullan tapaan tekemään velvollisuutensa ja sen jälkeen poistumaan näyttämöltä. Mistä sellaisen saisi, olisikohan Boris Johnson vielä halukas puuhaan?