Venäjällä ongelmana ei ole niinkään se, että valtioon ja vallanpitäjiin suhtaudutaan palvovasti eikä imperialismikaan ole kansan valtaosan keskuudessa mikään valtaideologia. Ei siellä valtaosan mielestä Putin mikään jumala ole, vaan yksi johtaja ikuiseksi mielletyssä jatkumossa. Mikään Venäjän suuruuskaan ei kiinnosta valtaenemmistöä vittujakaan. Se ei siellä maan perukoilla vaikuta kenenkään mielessä mitenkään mitä jossain Euroopassa tapahtuu.
Ongelma on se, että venäjän kansa on välinpitämätöntä ja jossain määrin fatalistista. Se ajattelee, että johtajia tulee ja menee, ja hyvä juttu on, jos sieltä ylhäältä satelee jotakin hyveisiä. Jos ei, se on perustilanne, ja siksi tyytymättömyys ei johda valtaenemmistön kohdalla sen ihmeelisempiin reaktioihin.
Tyypillistä Venäjällä on sarkastis-fatalistinen vitsailu ja kaskut vallanpitäjistä. Vitsailu perustuu maan köyhyyteen ja arkisten asioiden toimimattomuuteen. Venäjällä kyllä tiedetään ja on aina tiedetty, että olot syrjäseuduilla eivät ole eivätkä ole olleet kovinkaan rikkaat verrattuna länteen, mutta se on aina nähty tavallaan kohtalon sanelemaksi. Siinä missä vaikkapa paskan etenemisestä Venäjällä putkissa väärään suuntaan vitsaillaan lännessä, vitsaillaan siitä Venäjälläkin sarkastisesti. Vitsailu oli vielä ennen Stalinia julkista, mutta silloin kansan selkärankaan hakattiin yllämainitun välinpitämättömyyden lisäksi pelko, jonka myötä tyypillisin vastaus mihinkään yhteiskunnalliseen tiedusteluun ja keskustelunavaukseen on: "en ole poliittinen ihminen". Tämä pelko on periytynyt nykypolville asti.
Kansallismielisiä imperialisteja sekä länsimaisia demokraatteja on lähinnä kaupungeissa ja niissäkin molemmat ovat pienehkössä vähemmistössä. Tämäkään ei eroa aikaisemmasta juurikaan, vaan poliittisesti aktiiviset ryhmät ovat aina ponnistaneet kaupunkien vähemmistöistä. Sieltä ovat lähteneet myös aina yhteiskunnalliset muutokset, joita Venäjällä on tapahtunut.
Kun sotatilanne ja pakotteet muokkaavat venäläisten elämää, todennäköisyys poliittisesti aktiivisten ryhmien aktivoitumiselle, levottomuuksille ja vallankumoukselliselle liikehdinnälle kasvaa koko ajan. Jossakin vaiheessa paine kattilassa kasvaa. Silloin nähtäväksi jää, nouseeko vallankumousliikehdinnän kärkeen äärinationalistit vai demokraatit.
Ei tsaarinvastainen liikehdintäkään aikanaan mistään enemmistöstä lähtenyt, vaan juuri näistä vastaavista kaupunkien aktivisteista. Silloinkin aktivoituneessa oppositiossa oli monenlaisia ryhmiä: bolshevikkien lisäksi maltillisempia sosialistivallankumouksellisia (menshevikit) sekä liberaaleja perustuslaillisia, joilla oli tuolloin euroopanlaajuisestikin vielä hyvin vähän valtaa ja suosiota.
Tuohon aikaan ei tosin tilanne paljon tuosta poikennut Suomessakaan. Ei meilläkään esimerkiksi itsenäisyysliikehdintä mistään enemmistöstä lähtenyt, vaan pääosin ruotsinkielisten kansallismielisten aktivistien joukosta. Suurimmalle osalle köyhän maan ihmisistä oli ihan sama koko itsenäisyys. Sama koskee myös sisällissotaa, joka oli kahden vastakkaisen autoritaarisen ryhmän poliittisten aktivistien kiihottama katastrofi, johon valtaosalla kansasta ei ollut intohimoja. Laajempi ymmärrys perustuslaillisen tasavallan puolustamisesta kehittyi vasta seuraavien vuosikymmenien aikana ja lopulta yhteisen vihollisen myötä. Ajatus perustuslaillisesta tasavallasta oli poliitikkojenkin keskuudessa tosin alunpitäen selkeässä vähemmistössä. Se muodostui lopulta valtiolliseksi pohjaksemme maailmanpoliittisten muutosten ja muutamien hienojen poliitikkojen (mm. Ståhlberg, Tanner, Kallio, Holsti, Ritavuori ja myös lopulta Svinhufvud vaikka tämä aiemmin tasapainoilikin autoritarismin ja tasavallan välillä) aktiivisen, viisaan ja rohkean työn kautta.
Viimeksi muokattu:
