Aiemmin päivällä tuumailin, että saattaisin jotain muutakin kirjoitella, joten kirjoitellaan (myöhästyen) 24. helmikuuta hengessä Jaakobinpainista.
Tämä tunnustus tulee nyt hiukan myöhässä, mutta viikontakaisen 24. helmikuuta hengessä voisin tunnustaa, että mennyt vuosi on omalla kohdallani kyseenalaistamisen vuosi. Mikä näyttäytyy siten, että käyn käytännössä kaiken aikaa Jaakobinpainia itseni kanssa oman tekemiseni ja valintojeni järkevyydestä ja tarpeellisuudesta. Minut paremmin tuntevat tietänevät sen, miksi tätä painia käyn, luonnollisesti tämä nivoutuu yhteen 24. helmikuuta 2022 tapahtumien kanssa.
Venäjän laaja offensiivi ei tullut minulle yllätyksenä. Helmikuun 24. päivää edeltävien tapahtumien (esim. propagandistien toiminta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla) perusteella päättelin Venäjän offensiivin alkavan myöhemmin, maaliskuun toisella puoliskolla. Tai jopa huhtikuun alussa, maaperän muuttuessa hiljalleen kantavammaksi rospuuttokauden jälkeen kevään etenemisen myötä.
Tai vaihtoehtoisesti hyökkäyksen olisi pitänyt alkaa aikaisemmin, tammikuussa, kuten Yhdysvaltojen tiedustelutietoihin perustuvat ilmoitukset alkujaan ennakoivat. No, helmikuussa 2022 olivat olympialaiset Pekingissä. Putin tuskin ”sai” Kiinalta lupaa offensiivin aloittamiseen ennen kisoja – saattoipa itsekin ajatella, että offensiivin aloittaminen ennen kisoja pitää sisällään liian suuria riskejä, mainehaittoja.
Yhtä kaikki, offensiivin alku juuri helmikuun lopulla ajankohdallaan yllätti minut, mikä voi myös johtua siitä, että en kuvitellut Putininkaan lähtevän offensiiviin niin yltiöpäisellä suunnitelmalla, että Kiova on vallattu muutamassa päivässä ja Ukraina kukistettu. Että offensiivi olisi ohi viikossa parissa, että ukrainalaiset ottavat heidät vastaan ”kukkaseppelein”.
Kiova olisi voitu ehkäpä vallata pääosiltaan viikossa parissa, jos maahanlaskuoperaatio Hostomeliin olisi onnistunut täysin. Mutta 2022 Ukraina oli aivan eri asia kuin Ukraina 2014 – tai Ukraina Viktor Janukovitšin kaudella. Ukraina vuonna 2022 ei olisi antautunut, vaikka pääkaupunki olisikin vallattu – vastarinta olisi jatkunut muualla maassa.
Mutta siihen Jaakobinpainiin.
Luonnollisesti ensimmäiset viikot offensiivin alun jälkeen seurasin tapahtumia hyvin suurella kiinnostuksella, sisäisen painin aika ei ollut vielä. Kevään koitettua Suomessa, asetelma alkoi muuttua – käytännössä aloin kyseenalaistaa oman toimintani järkevyyden (jota olen tehnyt siitä lähtien jok’ikinen päivä). Mitä järkeä on kirjoittaa, mitä järkeä tiedonvälittämisessä omalla kohdallani enää on, koska… Miten tämän nyt ilmaisisi, jouduin ja joudun edelleen kaikessa ajattelemaan ensinnä sitä, että mistä voin kirjoittaa vaarantamatta ketään. Tarkoitan Ukrainaa puolustavia sotilaita ja siviilejä, siviileiden kohdalla oli vieläpä huomioitava miehitetyt alueet. Katsapeista en piittaa pätkääkään.
Mina ärsyttää se, että eräät toimittajat jakavat geolokaatiotietoja rintama-alueelta, sillä perusteella, että a. Ukrainan asevoimien yksikkö on ollut kohteessa A vuorokausi sitten, joten se ei enää ole siellä, b. venäläisten on myös mahdollista paikantaa kyseisen yksikön sijainti (esim. hyödyntäen samaa materiaalia, jota toimittaja on hyödyntänyt jne.)
Venäjän 24. helmikuuta 2022 alkanutta operaatiota (lue: brutaalia hyökkäyssotaa koko Ukrainaan) on käyty nyt vuosi. Venäjän taktiikka aiemmilta vuosilta ja aiemmista sodista on meidän kaikkien tiedossa, joten kaikkien luulisi tiedostavan sen, että jos tieto päätyy venäläisten käsiin, ja jos se päätyy tykkipatteriin saakka, kohdetta voidaan tulittaa varmuuden vuoksi. Ei Venäjä välitä siitä, jos tämän ”varmuuden vuoksi” tulittamisen seurauksena kuolee alueella olevia siviilejä. He voivat aina perustella itselleen sitä, että tulittaminen palveli heidän taktista tarkoitustaan.
Edellisessä kappaleessa on monta ”jos”-kohtaa, joiden myötä hälventää omaa vastuuta mahdollisista ”sivullisista uhreista”. Minä lisään yhden ”jos”-kohdan lisää, jos sitten käykin niin, että teoista on seuraamuksia Ukrainassa jossain vaiheessa, niin turha itkeä ja piiloutua jonkun mystisen ”lehdistönvapauden” taa. Sotaa käyvässä maassa näitä "vapauksia" on rajoitettu, usein perustellusti. Teoilla voi siis olla seurauksensa, niistä voi jopa joutua vastuuseen, kuten on toimittajillekin käynyt. Epäilenpä, että eräs suomalainen toimittajakin on tämän todellisuuden kohdannut viimeisen vuoden kuluessa ”lomaillessaan” Ukrainassa, (jätetään nyt hienotunteisuutta nimi kertomatta).
Edellä kuvailtu on yksi puoli painia, jota itse itseni kanssa käy. Mutta vielä suurempi paini liittyy siihen, että millä oikeudella minä ”raapustelen” ajatuksiani täältä turvasta – Suomesta, samaan aikaan kun Ukrainassa minunkin ystäviä on rintamalla. Tai kun samaan aikaan tuttavamme kumppani on saanut mahdollisesti vakaviakin aivovaurioita haavoittumisensa seurauksena.
Nämä ”raapustelut” voivat olla yleisluonteisia katsauksia, tyyliin
Venäjän tie hyökkäyssotaan –
Tai kiinnittäen huomio jollekin tietylle alueelle tai tiettyyn ongelma-alueeseen, kuten
Ukrainan epäsuoraa tulta Donetsk-Makiivka-alueella
Minun on entistä vaikeampi perustella itselleni toimintaani, löytää siihen kestävä (hyödyllinen) peruste, kun a. tämäkin aika olisi järkevämpää käyttää sellaisten taitojen hiomiseen, jotka hyödyttävät sotatilanteessa, b. tehdä oikeasti sellaista työtä, joka hyödyttää – tässä tapauksessa – ukrainalaisia ja Ukrainaa > Ukrainassa, c. jätetään mainitsematta.
On mahdollista, että toteuttaisin kohdan b, mikäli kyse olisi (Suomessa) vain minusta. Tai tähän mennessä olen pystynyt perustelemaan asian itselleni näin, mutta kuinka kauan? Enpä oikein tiedä tai osaa sanoa, kuinka kauan tämä perustelu pitää kohdallani. Onpa hankala tilanne!
Yllä oleva kertoo senkin, miksi minun on entistä vaikeampi motivoida itseni – turhana pitämääni – viestintään somessa. Ehkäpä rauhallisempi tahti ajaisi saman asian, verkkainen informaation ja ajatusten vaihto aivoja kiihdyttävän viestitulvan sijaan?
