Vaikka viime kausi oli paha muisto, joka pitäisi jo nyt osata jättää taakse, näin kauden alla voidaan luoda vielä vähän katsausta menneeseen. Koska sitä haluaa aina välttää masennusta, niin kovin paljon ei viime kauden asioita viitsi tässä pohtia. Pääkohtia voi kuitenkin ottaa esiin.
Vancouver lähti viime kauteen siinä mielessä hyvistä asetelmista, että joukkue oli ollut NHL:n paras joukkue kevätkauden 2008 ja moni pelaaja saanut arvokasta kokemusta playoffeista. Joukkueella oli riveissään NHL:n huippuvahti Luongo, The Hockey Newssin toimesta vuoden kiekkovaikuttajaksi valittu manageri Nonis ja vuoden valmentajaksi valittu Vigneault. Menestyvän joukkueen "pyhän kolminaisuuden" (maalivahti, manageri ja valmentaja) piti siis olla paremmin kuin hyvin, ja tämä loi suurta uskoa joukkueen tulevaisuutta kohtaan.
Kauden alussa nähtiin kuitenkin heti, mitä tuleman pitää. Moni pelaaja
kärsi harjoitusleirin aikana loukkaantumisista ja joukkue romahti heti alkuun esimerkiksi Philadelphialle kotonaan 2-8 tappioon. Muutenkin peli etsi uomiaan koko lokakuun, puolustajia jouduttiin viemään kentiltä loukkaantumisten vuoksi sivuun pahimmillaan kaksi yhdessä ottelussa ja joukkue hävisi ensimmäisistä 13 pelistä kahdeksan.
Marraskuussa joukkueen peli alkoi viimein nostamaan päätään. Edelliskauden hyvät pelit alkoivat palautua kannattajien mieleen ja joukkue alkoi oppia pelaamaan paremmin vahvuuksillaan. Marraskuun toisen pelin ja joulukuun toiseksi viimeisen pelin välinen saldo oli hieno: 26 ottelua, 17 voittoa ja vain viisi tappiota varsinaisella peliajalla. Ehkä koko kauden parasta peli oli marraskuun lopussa, kun Luongo torjui kolme nollapeliä peräkkäin.
Tuli uusi vuosi, tuli uudet kujeet. Vancouver oli New Yorkin matkalla tammikuun alussa ja voitti sekä Rangersin että Islandersin, jatkaen näin hyvää peliään. Näiden pelien jälkeen jotain kuitenkin tapahtui. Oliko se Vigneault, joka jätti pelikirjansa saarelle, loppuiko Nonisilta donitsit, vai mitäseoli, mutta ryhmä romahti alkukauden tasolle. Islanders-pelin jälkeisistä 12 pelistä Vancouver voitti vain kaksi, ja nekin rankuilla.
Joukkueen vuoristorata pääsi kuitenkin vielä kerran alamäkeen maaliskuun alussa, ja tappioihin tottuneet kannattajat saivat uusia toiveita. Maaliskuun alkupuolella ilman puolustajiaan Öhlundia, Krajicekia ja Milleria pelannut Canucks vei nimiinsä kuusi peliä kahdeksasta ja joukkue oli maaliskuun puolivälissä vain pisteen päässä Luoteista divisioonaa johtavaa Minnesotaa perässä. Ehkä kausi saisi kuitenkin samanlaisen lopun, mikä edellisellä kaudella nähtiin?
Toive oli kuitenkin turha. Kauden lopussa Luoteisen divisioonan voitosta kisannut Canucks pelasi kahdeksan peräkkäistä tärkeää ottelua oman divisioonan joukkueita vastaan, ja hävisi näistä yhtä lukuun ottamatta kaikki. Joukkue romahti täysin pahimmille kilpakumppaneilleen kauden tärkeimmässä paikassa ja näin huonosti alkanut kausi sai myös huonon lopun.
Kannattajien toiveet ja odotukset menivät pitkän kauden aikana laidasta laitaan. Suuria odotuksia seurasi heikko kauden alku, parempi aika, suuri alamäki, kevään koittaessa taas paremmat pelit ja lopulta täydellinen romahtaminen. Tulos kertoi kaiken: Vancouver ei ansainnut playoff-paikkaa, mutta ansaitsi surkean loppukauden ansiosta onneksi edes 10# varausvuoron kesän varaustilaisuudesta.
Eihän siitä silti mihinkään pääse, että kun kauden aikana tunneskaalat joukkuetta kohtaan olivat niin monet ja välillä oli uskoa parempaan, niin tulos masensi aika pahasti. Kun sitä vielä tiesi masentavan kauden jälkeen, että ikisuosikkini Trevor Linden tulisi lopettamaan uransa ja uskoi vakaasti siihen, että joukkueessa vuosia kapteeneina toimineet Markus Näslund ja Brendan Morrison tulisivat myös jättämään seuran, niin kausi oli pahasti masentava.
Nämäkään tunteet eivät olleet kuitenkaan mitään sen rinnalla, että nopeasti kauden jälkeen saatiin
lukea nuoren Canucks-puolustajan Luc Bourdonin kuolemasta. Bourdon olisi kehittynyt
Nonisinkin mukaan tulevaisuudessa "special, special playeriksi", mutta toisin kävi.
Luulin jo tienneeni 1990-luvun lopun jälkeen mitä on olla intohimoinen, mutta tuskissaan suosikkijoukkueen puolesta elävä kiekkofani. Viime kauden jälkeen sitä kuitenkin vasta oikeasti tajusi, miten alas suosikkijoukkueen kannattamisen puolesta tunteet voivat mennä. Toivottavasti noista ajoista osaisi sitten joskus nauttia sitä enemmän, kun menestystä tulisi.
Viime kauden aikana Canucks-rintama kävi kuumilla kierroksilla joka puolella. Jotkut äänestivät jaloillaan, jotkut kirosivat joukkuetta näppisten kautta ja jotkut purivat hammaspaikkojaan. Onneksi oli olemassa myös niitä, jotka osasivat ottaa joukkueen konttaamisen huumorilla. Ilman heitä ei nimittäin
tätäkään hauskaa videota oltaisi tehty. Vieläkin tuo irrottaa hyvät naurut sitä katsoessa ja muistellen tragikoomista viime kautta.
