Canucksin vuoden 1994 Cup joukkueen rakentamisesta. 1. osa.
Kirjoitetaan nyt näistä treideistä jotain kun työkiireet vähän helpottivat. Mr. Smithin esiin ottamat treidit kattavat kyllä hienosti Canucksin tärkeimmät 90-luvun treidit, joten näihin ei ole kovin paljon lisättävää. Tarinaa Canucksin vuoden 1994 Stanley Cup finaalijoukkueen rakennustyöstä voi kuitenkin laittaa (koska teksti minkä kirjoitin, ei mahdu yhteen viestiin, laitan tämän kaksiosaisena):
Oikeastaan tuon vuoden 1994 Stanley Cup finaaleihin kasatun joukkueen rakentaminen alkoi jo kesällä 1987, kun Canucksiin manageriksi tullut Pat Quinn teki Canucks-manageri uransa ensimmäisen siirtonsa New Jerseyn kanssa. Canucks antoi Devilsiin taitavan ruotsalaishyökkääjän Patrik Sundströmin ja sai tilalle kaksi tulevaisuutensa avainpelaajaa, maalivahti Kirk McLeanin ja hyökkääjä Greg Adamsin. Tämä kauppa on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista joukkueen historiassa.
Seuraava pohja tulevalle menestykselle luotiin vuoden 1988 Draftissa, jossa Canucks sai varata Draftin toisena ja otti laitahyökkääjä Trevor Lindenin, joka nousi nopeasti yhdeksi joukkueen johtajista. Seuraava menestysvaraus oli seuraavan vuoden Draftissa 1989 neljännellä kierroksella varattu Pavel Bure, jonka varauskelpoisuutta ei yleisesti edes tiedetty, mutta Quinnin luottomies, joukkueen varaustoiminnasta vastaava Mike Penny hankki ottelupöytäkirjoja, jotka kertoivat Buren pelanneen varaukseen oikeuttavan määrän pelejä Neuvostoliitossa.
Quinn jatkoi hyviä kauppojaan tekemällä kauden 1989-90 siirtorajalla kaupan Montrealin kanssa. Canucks antoi Habsiin toisen kierroksen varausoikeuden, jonka seura oli saanut siirtorajalla St. Louisilta legendaarisen Canucks
puolustaja Harold Snepstsin kaupassa ja sai tilalle Jyrki Lumpeen. Tämä kauppa toi joukkueelle tulevaisuuden avainpuolustajan. Montreal varasi muuten tuolla toisen kierroksen varauksellaan Craig Darbyn, joka siirtyi täksi kaudeksi Canucksin farmijoukkueeseen Manitoba Mooseen.
Vancouverin rakennustyö jatkui kesällä 1990, kun NHL Entry Draft pidettiin kaupungissa ennätysyleisön edessä ja Canucks sai varata Draftin toisena joukkueena. Tuo varaustilaisuus oli kaiken kaikkiaan lopulta pettymys Canucksille, sillä joukkue otti Draftin kakkosvarauksenaan Petr Nedvedin, kun
joukkue olisi voinut varata myös mm. Jaromir Jagrin tai Keith Primeaun. Toisaalta Nedvedilla saatiin myöhemmin St. Louisilta kolmikko Jeff Brown, Nathan Lafayette, Brett Hedican ja Canucks onnistui muuten Draftissaan hyvin, saaden mm. Shawn Antoskin (olisi ollut kyllä tarjolla myös mm. Martin Brodeur ja Keith Tkachuk..), Gino Odjickin sekä ex-Canucks-puolustaja Jiri Bublan pojan Jiri Slegrin.
Kauden 1990-91 tapahtumiin lukeutui alkukaudesta pitkän linjan Canucks hyökkääjän Petri Skrikon treidi Bostoniin. Bostonista Canucks sai toisen kierroksen varausoikeuden vuoden 1992 Draftiin, jolla varattiin myöhemmin Mike Peca. Canucks pelasi kauden huonosti ja Quinn teki maaliskuussa Mr. Smithin mainitseman suuren treidin St. Louisin kanssa, jossa Vancouver antoi (allekirjoittaneen syntymäpäivänä kaiken lisäksi! ;)) Dan Quinnin ja Garth Butcherin pois ja sai tilalle myöhemmän menestyksen runkonelikon Geoff
Courtnall, Cliff Ronning, Sergio Momesso ja Robert Dirk. Tällä treidilla oli tulevaisuuteen erittäin suuri merkitys.
Samoihin aikoihin nähtiin vielä myös tulevaisuuden avainpuolustajan Dana Murzynin siirto Calgarysta, jonne lähetettiin Ronnie Stern ja Kevan Guy sekä toisen tulevaisuuden avainpuolustajan Gerald Diduckin treidi Montrealin kanssa, jossa Habsiin annettiin neljännen kierroksen varaus vuoden 1991 Draftista (Vujtek). Montrealilta joukkue oli saanut näin sekä Jyrki Lumpeen, että Gerald Diduckin ja toiseen suuntaan oli annettu vain pari varausvuoroa.
Canucksin tulevaisuuden avainketju löydettiin tuolla kaudella ja ketju oli mallia Ronning-Linden-Courtnall. Tämä ketju sai lempinimen "Life line" - heikon alkukauden pelannut Canucks meni lopulta tämän ketjun ansiosta playoffeihin. Canucks kohtasi tuolla kaudella playoffien ensimmäisellä kierroksella Wayne Gretzkyn Los Angelesin, joka oli kerännyt runkosarjassa 39 pistettä Vancouveria enemmän. Etukäteen sarja oli selvä, mutta Canucks laittoi sarjan tiukaksi juuri "Life Linen" ansiosta. Lopulta Canucks hävisi pelit, mutta joukkue oli antanut lupauksia tulevasta.
Seuraavalla kaudella 1991-92 Canucks sai "Life Linen" lisäksi mukaansa kohutun hyökkääjän Pavel Buren. Canucks teki myös kesällä 1991 Minnesotan kanssa puolustajakaupan, jossa Vancouveriin matkasi Winnipegissa ja Hartfordissa aiemmin hienolla menestyksellä pelannut Dave Babych ja toiseen suuntaan Quinn antoi puolustaja Tom Kurversin. Babych oli tuohon aikaan erittäin hyvä NHL puolustaja ja Canucks saikin miehen monen mielestä halvalla (vaikkei Kurvers mitenkään huono NHL puolustaja ollut hänkään). Häneen sisältyi kuitenkin pieni loukkaantumisriski, sillä mies oli ollut koko edellisen kauden pelaamatta rannevamman jäljiltä.
Joukkueen kannalta huono asia oli se, että joukkueen kiekkoasioiden päällikkö ("Director of Hockey Operations") Brian Burke siirtyi kesällä 1991 Hartfordin manageriksi. Pat Quinn sai näin ollen vastuulleen valmentaja-, manageri- ja
seuran presidentin toimet. Uusien nimien kanssa pelanneelle Canucksille kausi oli erittäin menestyksellinen. Canucks teki oman ennätyksensä voittojen määrässä (42) ja voitti oman Smythe Divisioonansa kahdeksan pisteen erolla Los Angelesiin. Playoffeissa joukkue pudotti ensin Winnipegin ensimmäisellä kierroksella, mutta hävisi Smythe Divisioonan finaalin Edmontonille ja putosi jatkosta.
Joukkue oli kuitenkin rakennettu hyvillä kaupoilla menestyväksi ja siitä huomasi tuolloin selvästi, että sen suurimmat päivät olivat edessäpäin. Tuon ajan Canuckseista puhuttaessa, esiin nousee ennen kaikkea joukkueen kaksi
erinomaista ketjua; Ronningin, Courtnallin ja Lindenin muodostama "Life Line" sekä Larionovin, Buren ja Adamsin muodostama "BIG Line". Kaikkien aikojen Canucks ketjuista puhuttaessa, nämä kaksi ketjua kuuluvat mielestäni
nykyjoukkueen West Coast Express (WCE) ketjun kanssa kolmen kärkeen.
Joukkueella oli tuolloin myös hyvä puolustus, jonka runko oli kasattu parin edellisen vuoden aikana. Mukana oli kiekollisesti taitava Jyrki Lumme, puolustava ja fyysinen Dana Murzyn, kokenut ja varmaotteinen Dave Babych, fyysinen Gerald Diduck, isokokoinen ja fyysinen Robert Dirk sekä seuran oma kasvatti, pitkän linjan Canucks puolustaja, kiekollinen Doug Lidster. Kun myös maalilla pelanneesta Kirk McLeanista oli tullut yksi liigan parhaista maalivahdeista, joukkue oli kaikin puolin kunnossa. Kauden 1991-92 päätteeksi Canucks huomioitiin ympäri liigan hienosti; Kirk McLean valittiin ensimmäisenä Canucks-maalivahtina liigan All-Stars (kakkos all-stars) joukkueeseen, Pavel Bure voitti parhaan tulokaspelaajan Calder Trophyn ensimmäisenä- ja tähän mennessä ainoana Canucks-pelaajana, Pat Quinn voitti Jack Adams Awardin kauden parhaana valmentajana ja kokenut Ryan Walter palkittiin Bud Light NHL Man of the Year palkinnon työstään kaukalon ulkopuolella.
Kausi 1992-93 jatkoi edelliskaudelta tutuksi tullutta menestystä ja joukkue kasvoi entistä tiiviimmin yhteen. Paha menetys koettiin tosin alkukaudella, kun kolme kautta seurassa hienosti pelannut Igor Larionov päätti pelata kauden
Sveitsin liigassa Luganon joukkueessa. Joukkueen kauden 1990 ykkösvaraus Petr Nedved loisti kauden alussa. Nedved teki organisaation ennätyksen marras- ja joulukuussa, pelaamalla 15 peräkkäistä peliä pisteillä ja takomalla näiden otteluiden aikana yhteensä 24 pistettä. Kolme viimeisten vuosien aikana varattua nuorta pelaajaa, Pavel Bure, Trevor Linden ja Petr Nedved lupasivat joukkueelle hienoa tulevaisuutta.
Tammikuun lopussa 1993 Canucksilla oli mahdollisuuksia ottaa koko NHL:n piikkipaikka haltuunsa kotihallissaan Pacific Coliseumissa, mutta joukkue hävisi pelin, eikä enää tämän jälkeen taistellut koko liigan kärkipaikasta kuin kaudella 2003-04 (ja tällä kaudella). Maaliskuussa Canucks teki treidin Brian Burken vetämän Hartfordin kanssa. Vancouveriin Burke lähetti piste/ottelu tahdilla alkukauden pelanneen sentteri Murray Cravenin ja viidennen kierroksen varauksen, jolla myöhemmin varattiin nykyisin Nashvillessa pelaava fyysinen laitahyökkääjä Scott Walker. Hartfordiin Quinn lähetti puolestaan Robert Kronin, Vancouverin kolmannen kierroksen varauksen kesän 1993 Draftista (Marek Malik) ja tulevaisuudessa sovittavan korvauksen, joka myöhemmin selvisi Jim Sandlakiksi.
Canucks ei saanut runkosarjassa NHL:n piikkipaikkaa ja Petr Nedvedin alkukauden hurja meno laantui, mutta hienon kauden joukkue silti pelasi. Pavel Bure oli todellisissa liekeissä ja rikkoi ensimmäisenä Canucks pelaajana niin 100 pisteen- kuin 50 maalin rajankin. Kuusi joukkueen pelaajaa, Bure (110), Ronning (85), Courtnall (77), Murray Craven (77), Linden (72) ja Nedved (71), ylittivät lopulta 70 pisteen rajan. Näiden lisäksi Kirk McLeanista tuli kaikkien aikojen voittoisin Canucks maalivahti ja Gino Odjick rikkoi oman ennätyksenä Canucks joukkueen jäähymäärissä (370). Canucks keräsi runkosarjassa komeat 101 pistettä ensimmäisen kerran historiassaan.
Playoffeissa joukkue kohtasi jälleen Teemu Selänteen tähdittämän Winnipeg Jetsin. Vaikka Canucks olikin ollut runkosarjassa parempi kuin koskaan, Winnipeg pelasi Selänteen johdolla hienot playoffit ja pakotti Canucksin
seitsemännen pelin jatkoajalle. Tuolla jatkoajalla Greg Adams ratkaisi lopulta voiton Vancouverille. Divisioonan finaalissa kohdattiin Wayne Gretzkyn orkestroima Los Angeles ja Laa-Laan miehet pudottivat Canucksin lopulta jatkosta tiukkojen playoffien jälkeen.
